Once Upon A Time In Hollywood
Yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja Quentin Tarantino tunnetaan niin kekseliäistä dialogeista, koukuttavasta tarinankerronnasta kuin myös kaunistelemattomasta väkivallasta. Ohjaajan lähes 30-vuotiseen uraan mahtuu sekä hittejä että huteja, mutta hänen heikommatkin elokuvat ovat vähintään katsomisen arvoisia. Oli kyseessä sitten Jackie Brownin tai Pulp Fictionin kaltainen tarinavetoinen rikoselokuva, Kill Billin tyylinen yltiöväkivaltainen, mustalla huumorilla höystetty kamppailulajileffa tai historiaa uudelleenkirjoittava, Toisen maailmansodan Ranskaan sijoittuva ”kostowestern” Kunniattomat paskiaiset, Tarantino osaa aina yllättää. Samaa pätee hänen 10:nnen elokuvansa Once Upon a Time in Hollywood kanssa.
Tarantinon lapsuuden maisemiin, 1960-luvun Los Angelesiin sijoittuva elokuva kertoo näyttelijä Rick Daltonista (Leonardo DiCaprio) ja hänen stunttimiehestään Cliff Boothista (Bratt Pitt), joiden ura on ajautunut umpikujaan: vuosikymmenen lähestyessä loppua, ja uusien tuulten puhaltaessa elokuvateollisuudessa, western-televiosarja Bounty Lawin päähenkilönä tunnetun, klassisen Hollywood-perinteen kasvatti Daltonin on hankala saada uusia rooleja. Tilannetta ei paranna Daltonin alkoholiongelma, jonka vuoksi Booth on ryhtynyt myös tähden autokuskiksi. Pelastus löytyy kuitenkin italo westerneistä, joiden pariin agentti Marvin Schwarz (Al Pacino) kehottaa Daltonia kääntymään. Elokuvan sivujuonena toimivat Boothin ongelmat stunttihommien kanssa sekä vuonna 1969 Yhdysvaltoja järkyttänyt ohjaaja Roman Polanskin vaimon Sharon Taten raaka murha, kulttijohtaja Charles Mansonin johtamien hippikommuunin jäsenten toimesta.
Once Upon a Time in Hollywood sisältää verrattain vähän ohjaajalle tyypillistä toimintaa sekä hitaasti etenevän, ensi katsomalla varsin löyhän juonen, mikä keskittyy erilaisten ihmiskohtaloiden seuraamiseen. Sen sijaan elokuva sisältää laadukasta viihdettä, nauruhermoja kutkuttavia kohtauksia sekä kekseliäitä populaarikulttuuriviitteitä. Näistä mainittakoon Boothin ja kungfu –legenda Bruce Leen ottelu tv-sarja Green Hornetin kuvaustauolla. Elokuva sisältää oikeiden henkilöiden lisäksi oikeista elokuvista muokattuja kuvitteellisia filmejä. Eräässä kohtauksessa Daltonin kertoo olleensa ehdolla Steve McQueenin esittämän Kapteeni Virgil Hiltsin ikoniseen rooliin John Sturgesin sotaelokuvaan Suuri pakoretki (1960). Kohtauksessa nähdään kohtaus Sturgesin elokuvasta, johon on siirretty DiCaprio McQueenin tilalle tietokoneanimaatiolla. Kuuluisassa kohtauksessa Hilts keskustelee vankileirin komendantin kanssa kielletylle alueelle lentäneestä pesäpallosta, jossa DiCaprio esittää oman näkemyksensä hahmon vuorosanoista elkeineen. Taas western-sarja Bounty Law on mallinnettu niin ikään McQueenin läpimurtosarjasta Wanted: Dead or Alive, joka kertoo palkkionmetsästäjä Josh Randallin seikkailuista.
Aikakauden miljöö on luotu upealla tavalla niin vaatetusta, katumaisemaa kuin myös koiranruokapurkkeja myöden. Huomattavaa on myös elokuvassa kuultavat 60-luvun kappaleet, jotka tekevät miljööstä täydellisen. Kappaleet, kuten Paul Revere & The Raidersin Hungry ja elokuvan räjähtävässä finaalissa kuultava varhaista heavy rockia edustava Vanilla Fudgen You Keep Me Hanging On ilmentävät erityisesti amerikkalaista 60-lukua. Elokuvan valmiista kappaleista koostettu soundtrack on samaan aikaan nostalgiatrippi varttuneemmalle katsojalle ja nuoremmille katsojille oivallinen tutustumiskohde rockin kulta-aikaan.
DiCaprion ja Bratt Pittin roolisuoritukset ja kemia tekevät näyttelijä-stunttimies –duosta repäisevimmän kaksikon, mitä valkokankaalla on nähty aikoihin. DiCaprio on oivallinen herkkänä, omien demoniensa riivaamana Daltonina, kun taas ”kaunispoika” Pitt osoittaa taipuvansa myös kovisten rooliin. Myös Hollywood-legendat Al Pacino, Kurt Russel ja Bruce Dern antavat parastaan. Hidastempoinen, mutta koukuttava elokuva on myös erinomainen dokumentti menneen ajan tavasta tehdä elokuvaa, mitä esitetään useissa kohtauksissa. Varsinaista toimintaa on vähän, mutta tässä tapauksessa laatu korvaa määrän. Once Upon A Time in Hollywood on esimerkki ohjaajan tavasta rikkoa katsojien odotuksia, mutta säilyttämään kädenjälkensä. Lähes kolmituntinen elokuva on aikamatka Hollywood kultaiselle vuosikymmenelle, joka ei pituudestaan huolimatta tunnu hetkeään pitkäveteiseltä.
