Arvio: Netta Skog sai paatuneen leffanörtin muuttumaan kyyneleitään pidätteleväksi Teemu SelänteeksiKommentit pois päältä artikkelissa Arvio: Netta Skog sai paatuneen leffanörtin muuttumaan kyyneleitään pidätteleväksi Teemu Selänteeksi
Illan sääntö oli yksinkertainen: Netta Skogin The Greatest Movies of All Time -konserttiin, Ylivieskassa, mennään nauttimaan yksikseen omana laatuaikana, ei tekemään journalistisia pohdintoja vaikka teema onkin vahvasti Erroriin ja sisarlehtemme Kaaoszineen kallellaan. Ei analysointia, ei toimituksellista pohdintaa, ei ajatustakaan Erroria varten. Tämä on kuulkaa raskaan ”oikean työpäivän” jälkeistä vapaa-aikaa.
Tässä sitä sitten kuitenkin nyt ollaan, naputtelemassa konserttiarviota omaan nörttimediaani. Kokemus oli yksinkertaisesti yllättävänkin voimakas jaettavaksi vain oman pään sisällä. Koska en ollut valmistautunut konserttia arvioimaan kriittisessä mielessä, en valitettavasti voi lisätä artikkeliin ns. tasokkaita kuvia, mutta tällä mennään…..
Lähtökohdat illan konserttiin olivat vähintäänkin mielenkiintoiset, sillä Skogin ansioluettelo on vertaansa vailla. Useiden harmonikkakilpailujen, kuten arvostetun Kultaisen harmonikan voittojen lisäksi Skog on kiertänyt maailmaa raskaamman musiikin yhtyeissä kuten Turisas ja Ensiferum, vieraillut Nightwishin ja Children Of Bodomin kiertueilla sekä esiintynyt Cirque du Soleilin orkesterissa. Monipuolisempaa ja taitavampaa tulkitsijaa tälle tehtävälle olisi siis ollut vaikea kuvitella.
Ja sitten se vihdoin ja viimein alkoi, kellon lyödessä 19. Kiertueen ensimmäinen konsertti Ylivieskan Akustiikkatalossa. Ei mitään kevyttä läpsyttelyä, vaan suoraan syvään päähän. Jylhästi kumiseva Hans Zimmerin tunnari elokuvasta The Rock iski ilmoille sellaisella voimalla, että se otti tästäkin ujosta maalaispojasta heti luulot pois. Siinä hetkessä unohtuivat kaikki huolet ja murheet maailman menosta.
Äänimaisema oli massiivinen, ja hetken aikaa mielessä ehti käydä väkisinkin kysymys taustanauhojen käytöstä? Moni saattaisi nimittäin näin olettaa, että taustalla soivat ennalta äänitetyt nauhat, mutta totuus onkin paljon nokkelampi. Kaiken takana nimittäin on ns. looper-pedaali, jota Skog käyttää kyllä melko häpeilettömän mestarillisesti. Netta äänittää soittoaan livenä, kerros kerrokselta, luoden itselleen reaaliaikaisen orkesterin. Yksi hetki tallentuu pohjalle jousimatoksi, jonka päälle hän soittaa seuraavan melodian ja rytmin. Näin syntyy illuusio kokonaisesta sinfoniaorkesterista, vaikka jokainen ääni on peräisin yhden naisen ja yhden soittimen käsittelystä juuri siinä hetkessä.
Mahtipontisen aloituksen jälkeen matka jatkui suoraan avaruuden syvyyksiin Hans Zimmerin eeppisen Interstellar-soundtrackin myötä. Tunnelma salissa oli lähes käsin kosketeltavan hartaudellinen. Tästä hypättiinkin hetkessä ajassa taaksepäin antiikin Rooman gladiaattoriareenoille ja lopulta RMS Titanicin kohtalokkaalle neitsytmatkalle James Hornerin unohtumattomien sävelten saattelemana.
Tässä kohtaa on myönnettävä, että virtuoosimaisen soitannan ystävän iho oli vähintäänkin kananlihalla. Piti melkein tarkistaa, eihän kukaan vain pilko ympärillä sipulia, sen verran vahvasti musiikki ja etenkin sen tulkinta iski ”naapurin runoilijapojan” tunteisiin. Skog kuljetti yleisöä mestarillisesti tunnetilasta toiseen: avaruuden äärettömyydestä raakaan toimintaan ja sydäntäsärkevään romantiikkaan, ja kaikki tämä yhden harmonikan kautta.
Ja juuri kun tunnekuohu oli suurimmillaan, koitti väliaika. Kahvioon astellessa olo oli hämmentävän tuttu – kuin Teemu Selänteellä konsanaan viimeisen olympiamatsin jälkeen Kaj Kunnaksen haastattelussa. Mieli oli jo siinä vaiheessa niin otettu ja liikuttunut, että teki mieli lainata kiekkolegendaa itseään:
”Mä lupasin itselleni, että en itke tänään…”
Kuvitteellinen Kaj Kunnas kuitenkin toisteli olkapäälläni tuttua mantraansa:
”Teemu, mäkin itken”
Ensimmäinen puoliaika oli ollut sellainen elämysten tykitys, että oli pakko hetki miettiä, mitä toinen näytös voisi enää edes tuoda tullessaan.
Vastaus saatiin heti väliajan jälkeen. Ei enää herkistelyä. Netta Skog palasi lavalle mahtipontisesti ja syöksi yleisön suoraan tulevaisuuteen, keskelle ihmiskunnan ja koneiden välistä sotaa. Brad Fiedelin ikoninen ja kolkko Terminator-teema iski niin lujaa ja jylhästi, että se palautti saliin välittömästi sen saman kunnioitusta herättävän tunnelman, johon ensimmäinen puolisko oli päättynyt.
Ja matka jatkuikin aivan toisenlaisiin maisemiin. Loppuilta oli omistettu kahdelle modernin elokuvamusiikin kulmakivelle, jotka ovat itsessään kokonaisia tarinoita. Ensin yleisö vietiin Afrikan savannille Leijonakuninkaan myötä, jopa niinkin hyvin, että päässä EI voinut olla kuulematta välissä itse Mufasan (edesmenneen James Earl Jonesin) spiikkejä. Konsertin loppua kohti, lähdettiin kohti Karibian merta, joka päättikin illan melko mahtipontisesti: tyylillä ja eeppisellä, reippaalla poljennolla.
Netta Skogin elokuva-show ei ollut lopulta paatuneelle musiikki- ja nörttitoimittajalle, joka rakastaa teknistä suorittamista, mikä tahansa konsertti. Se oli pikemminkin eräänlainen tunteiden vuoristorata erityisesti meille, joille elokuvamusiikilla on aina ollut hyvin suuri rooli elämässä. Meille, joilla soi aamuin ja illoin korvalapuistamme kyseisiä kappaleita, olimme sitten lähdössä kohti työpäiväämme tai jumppailemassa paikallisella Fysiomotionin kuntosalilla. Skogin vajaa parin tunnin tekninen tykitys on todiste siitä, että yksi soitin voi todellakin sisältää kokonaisen maailman, tai tässä tapauksessa oikeastaan kymmeniä sellaisia.
Kenelle tätä settiä sitten suosittelisi? Konserttisaleissa kiertää vähän väliä isompia ja näyttävämpiä, kokonaisia isoja cover-orkestereita, jotka hoitavat hommansa erinomaisen hyvin, siitä ei ole epäilystäkään. Mutta se, mitä Netta Skog tekee lavalla yksin, on kyllä sellainen suoritus, että vetää teknistä soittonäpräilyä rakastavan leffanörtin hiljaiseksi, ja erittäinkin positiivisessa mielessä.
Tämä on kohtelias käsky, elokuvamusiikkia ja teknisyyttä rakastavalta nörtiltä: menkää katsomaan tämä show. Pepe Willberg voisi osuvasti tähän loppuun laulaa vielä näin:
”Saat miehen kyyneliin, se helppoa on, saat miehen kyyyneliin – sä soitat vaan Interstellariiii, ja niiiin……”
The Greatest Movies Of All Time -kiertue to 2.10. Akustiikka, Ylivieska pe 3.10. Auditorio Miilu, Petäjävesi la 4.10. Ohjelmaravintola Maxim,Kuopio to 9.10. Painotalo, Äänekoski pe 10.10. Savoy-teatteri, Helsinki to 16.10. Kangasala-talo, Kangasala pe 17.10. Teatteri Provinssi, Salo pe 24.10. Kulttuuritalo Virta, Imatra la 25.10. Laurentius-sali,Lohja pe 31.10. Sellosali, Espoo
Monien mielestä Terminator-elokuvasarja huipentui jo varhain kahteen ensimmäiseen osaan: The Terminator (1984) ja Terminator 2: Judgment Day (1991) ovat edelleen scifin klassikoita. Mutta mitä tulee muihin jatko-osiin, fanit ovat jo pitkään kiistelleet siitä, mikä niistä on heikoin. Nyt itse pääperkele, Arnold Schwarzenegger, on ottanut asiaan kantaa ja hänen vastauksensa ei yllätä varmaankaan ketään?
Vieraillessaan Watch What Happens Live with Andy Cohen -ohjelmassa uuden FUBAR-sarjan toista kautta mainostaessaan, Schwarzenegger nimesi vuoden 2009 elokuvan Terminator Salvation sarjan huonoimmaksi osaksi. Syy? Hän ei ollut mukana.
”Miten tehdään Terminator-elokuva ilman että minä olen mukana? Siinä ei ole mitään järkeä. Se on mahdotonta!”
Terminator Salvation sijoittuu tulevaisuuden sotaan ihmisten ja koneiden välillä, ja pääosissa nähdään Christian Bale ja Sam Worthington. Vaikka elokuvaan saatiin digitaalisesti luotu nuori Schwarzenegger hetkellisesti, mies itse ei esiintynyt fyysisesti lainkaan. Elokuva sai vaisun vastaanoton ja jäi myös taloudellisesti odotettua heikommaksi.
Schwarzenegger jopa vitsaili, että olisi kuvernöörinä halunnut säätää lain, joka kieltäisi huonojen elokuvien tekemisen.
”Soitin heti ja sanoin: ’Aion säätää lain, joka kieltää huonot elokuvat!’”
hän naureskeli.
Vaikka T2:n jälkeen julkaistut jatko-osat eivät ole onnistuneet samaan fanien sydämiä, Salvation jää monien mieliin kaikkein pahimpana epäonnistumisena ja myös Arnoldin mielestä. Elokuva yritti suunnata sarjaa uuteen suuntaan, mutta ilman sarjan ikonisinta hahmoa se ei saanut jalansijaa.
James Cameron palasi tuottajaksi Terminator: Dark Fate -elokuvaan vuonna 2019 ja sanoi olevansa ”kohtalaisen tyytyväinen” lopputulokseen. Myöhemmin hän kuitenkin totesi, että elokuva olisi voinut toimia paremmin ilman alkuperäisiä tähtiä – mukaan lukien Schwarzenegger.
Vuonna 2022 Cameron vihjasi uuden Terminator-elokuvan olevan ”keskustelun alla”, mutta siitä ei ole kuultu mitään sen jälkeen.
Näyttelijä Michael Biehn, joka tunnetaan parhaiten rooleistaan elokuvissa Terminator ja Aliens, on paljastanut olleensa vakavasti ehdolla Bruce Waynen rooliin Tim Burtonin vuoden 1989 Batman-elokuvassa ennen kuin rooli meni Michael Keatonille.
Just Foolin’ Around -podcastissa Biehn kertoo tavanneensa Burtonin kahdesti keskustellakseen Batmanin roolista. Ohjaaja harkitsi tuolloin kahta erilaista näyttelijäyhdistelmää: Biehniä Batmanina ja Robin Williamsia Jokerina, sekä lopulta valituksi tullutta kaksikkoa Michael Keatonia ja Jack Nicholsonia.
Vaikka Williamsin mahdollinen rooli Jokerina on ollut fanien tiedossa jo vuosia, tieto Biehnin yhteydestä Batmanin rooliin on uutta. Biehn olisi ollut mielenkiintoinen valinta yön ritariksi, mutta toisaalta myöskään Keatonia ei pidetty alun perin ilmeisenä valintana rooliin.
Keatonin tulkinta Bruce Waynesta on sittemmin noussut monien fanien mielestä parhaaksi live-action Batmaniksi. Näyttelijä palaa rooliinsa myöhemmin The Flash -elokuvassa.
Biehn tunnetaan erityisesti toimintaelokuvien kovana kovina. Terminator- ja Aliens-elokuvien lisäksi hänet muistetaan elokuvista The Abyss (1989) ja Planet Terror (2007).
