Ohjaajalegenda James Cameronin Avatar -saaga on ehtinyt kolmanteen osaansa. Matka oli pitkä vuonna 1994 kynäillystä käsikirjoituksesta vuonna 2009 ensi-iltansa saaneeseen esikoiselokuvaan, ja vielä hieman pidempi sitä seuranneeseen The Way of Wateriin. Kun alkuperäisteoksen jatko-osaa saatiin odottaa kolmetoista vuotta, tuntuu tällä viikolla ensi-iltaan saapunut Fire and Ash tulevan verrattain vikkelästi edeltäjänsä kannoilla. Yksi merkittävä syy lyhyemmälle vartomiselle toisen ja kolmannen Avatarin välillä on varmasti se, että ne kuvattiin suurilta osin samanaikaisesti vuosien 2017-2019 aikana.
Nopeana kertauksena kerrattakoon, että Avatarin tapahtumat sijoittuvat 2100 -luvun jälkipuoliskolle. Ensimmäisessä elokuvassa halvaantunut merijalkaväen sotilas Jake Sully matkaa Maasta neljän valovuoden päähän Pandoraksi ristittyyn kuuhun Alfa Centauri -tähtijärjestelmässä. Pandoraa asuttavat siniset pitkänhuiskeat Na’vi -humanoidit, joiden sekaan Sullyn on soluttauduttava. Tehtävää suorittaessaan Sully rakastuu paikallista heimoa edustavaan Neytiriin, ja liittoutuu alkuasukkaiden kanssa ajaakseen tiehensä näiden elämänmenoa ahdistavat ihmiset. Jatko-osa The Way of Waterissa Jake ja Neytiri lapsineen lähtevät kotoisesta metsästään evakkoon rannikkoheimo Metkayinan hoteisiin, jonne taivasväeksi kutsuttujen ihmisten aiheuttamat ongelmat heitä arvatenkin seuraavat. Konfliktissa saa surmansa muiden muassa Jaken ja Neytirin esikoispoika Neteyam, ja tämän järkytyksen aiheuttamissa tunnelmissa käynnistyy vastikään teattereihin tullut kolmas Avatar alaotsikkonaan Fire and Ash.
Mikäli on vähääkään perillä Avatar -elokuvien ympärillä vellovasta julkisesta keskustelusta, on varmasti törmännyt saagaan liittyvään taivasteluun ja silmienpyöritykseen. Tarinat ovat geneerisiä, käsikirjoitukset sitäkin kökömpiä ja kulttuurinen jalanjälki olematon. Kysymykseen, millainen vaikutus kolmannella Avatarilla on laajemmalti pop -kulttuurin kentällä, ei vielä oikein voi vastata. Sen sijaan tarinan puolivillaisuus ja käsikirjoituksen puutteet ovat Fire and Ashilla härskimmin pinnalla kuin kahdella ensimmäisellä elokuvalla yhteensä. On suorastaan häkellyttävää, miten vähän temaattista syvyyttä James Cameron tiimeineen on saanut mahdutettua kolmeen tuntiin ja seitsemääntoista minuuttiin. Tämänkertaisen tarinan yhtenä kulmakivenä pitäisi olla, kuinka edelliselokuvassa kuolleen Neteyamin aiheuttama suru vaikuttaa muihin hahmoihin. Jake keskittyy käytännön asioihin, Neytiri turvautuu uskoon ja jopa vihaan, ja näiden poika Lo’ak pyrkii entistä epätoivoisemmin todistamaan kykyjään vanhemmilleen. Hahmot käyvät keskenään välillä kiivastakin vuoropuhelua, josta kuitenkin jää syvempi tunnelataus ja loppusilaus uupumaan. Elokuva tuntuu nälkävuoden pituiselta kollaasilta visuaalisesti näyttäviä mutta toisistaan irrallisia kohtauksia, joista ei muodostu yhtenäistä tarinaa.
Vanhan toistoa ja hukattuja hahmoja
Sullyjen ahdistuksen ohella yli kolmetuntisen rainan toiseksi vetonaulaksi on kehitetty antagonistinen Mangkwan -heimo. Näiden johtajana häärii synkkä shamaani Varang, jota elokuvassa näyttelee Oona Chaplin. Mangkwanien, tuttavallisemmin tuhkaheimon, taustatarina on lyhykäisyydessään se, että vuosia aiemmin näiden asuinseutu tuhoutui tulivuorenpurkauksessa, mistä tuohtuneina he käänsivät selkänsä Eywa -jumaluudelle ja syleilivät voiman pimeää puolta. Tuhkatyypit Varang etunenässä lyövät hynttynsä yhteen aiemmista osista tutun pahiksen, sinisenä uudestisyntyneen Quaritchin kanssa. Tästä liittoumasta kehkeytyykin Fire and Ashin mielenkiintoisin soppa. Harmi vain, että elokuvan loppua kohden Varangin rooli kutistuu melko vähäiseksi, eikä sinistyneelle eversti Miles Quaritchillekaan saada tässä tyydyttävää loppua.
Uusin Avatar -elokuva on juoneltaan käytännössä sekoitus kahdesta ensimmäisestä. Ne katsojat, joilla on tuoreessa muistissa edellisten Avatarien tapahtumat, saavat epäuskoisina puistella päätään kierrätettyjen kohtausten ja vuorosanojen määrälle. Ohjaaja James Cameron on useasti painottanut, kuinka uusimmassa Avatarissa ei tekoälyä ole käytetty. Tämä ylpeydenaihe kääntyy kolmatta filmiä katsellessa hullunkurisesti itseään vastaan dialogia ja tarinaa tutkaillessa. Juonenkuljetus ja varsinkin vuoropuhelu kun on välillä niin keskinkertaista ja tökeröä, että niiden voisi helposti uskoa olevan vaikkapa ChatGPT:n generoimaa sillisalaattia. Toinen ohjaajamaestron kyllästymiseen saakka toistama teesi on, kuinka Fire and Ash jää elokuvasarjan viimeiseksi osaksi, mikäli lipputulot jäävät tavoitteesta. Tässä tapauksessa miehen aikomuksena olisi kuulemma julkaista kirja, joka nivoisi yhteen neljännen ja viidennen elokuvan tapahtumat loppuratkaisuineen.
Fire and Ashin nähtyäni itselleni sopisi sellainenkin tilinpäätös, vaikka lopullisen tuomion Avatar -elokuvien tarpeellisuudesta antaa tietysti maailmanlaajuinen yleisö kukkaroineen. Onhan Avatareissa ainakin se hyvä puoli, että niiden kutoma fantastinen maailma ja hahmot ilman ironisuuden tai sarkasmin häivääkään tarjoavat omanlaistaan vastalääkettä suurelle osalle nykyajan kassamagneeteista, joille hahmojen raadollisuus ja tietty itseironia tuntuvat olevan itseisarvoja. Puutteistaan huolimatta Avatareilla on mielestäni paikkansa maailmassa, ja elokuvien yhteenlasketut yli viiden miljardin dollarin tuotot kertovat, että samaa näkemystä on ilmoilla paljon laajemmaltikin.
