Arvostelut, Pelit

Cuca pelkää Cthulhua – Arvostelussa Call of Cthulhu Kommentit pois päältä artikkelissa Cuca pelkää Cthulhua – Arvostelussa Call of Cthulhu

Call of Cthulhu

7 / 10
Hyvää Tunnelmallinen. Mukavan leppoinen. Pitää otteessaan. Huonoa Näyttely, niin ääni kuin kasvot. Switch grafiikat. Lyhyt. Yleisesti Varsin toimiva paketti. Hieman hintava lyhyeksi peliksi mutta varsin hyvin 20e arvoinen. Mytoosin faneille hyvää pelattavaa. H.P. Lovecraftin peleistä kärkiluokkaa. Kannattaa pelata ps4 jossa huomattavasti paremmat grafiikat.

Vanha roolipeli saa digitaaliset pukeet päällensä ja vääntäytyy oikein mukavasti kevyeen hiippailuun. Myös lautapeleistä tuttu, H.P.Lovecraftin tarinan nimeä käyttävä Call of Cthulhu, hukuttaa tunnelmallaan. Pulp-henkinen dekkarointi ja pulmanselvittely ei jätä fanejaan kylmäksi, mutta maallikolle jää hiukan epäselvyyksiä mistä on kyse. Itse Call of Cthulhu -tarinalla ei ole juurikaan samaa pelin kanssa vaan se ammentaa ideoita useasta H.P.Lovecraftin tarinasta.

Arvosteluhistorian toinen Cthulhu-peli tuo eteen täysin toisenlaisen mytoosikokemuksen mitä Sunken City tarjosi. Vaikka pelin takana on samaa osaamista ja tekniikkaa, on Call of Cthulhun lopputulos mieleenpainuvampi ja osuvampi kuin Sunken Cityn. Tuntuu kuin pelintekijät olisivat saaneet samat kirotut nuotit, mutta orkesteria ohjaa eri kapellimestari. Kun Sunken City oli pyssyhippaa ja matkustusta ympäri suurkaupungin, Call of Cthulhu keskittyy pään sisäisiin sokkeloihin. Aseistusta ei Call of Cthulhussa paljoa näy ja kamppailukin on pintapuolista ja mielestäni turha lisä.

Tarina alkaa, kun pulp dekkari näkee liskounia kiisseli-illan jälkeen. Suussa maistuu silakka ja päässä vilisee enemmän rumia kultisteja kuin Burzumin keikalla. Kun ohimoilla kirvelee vielä suonitukos tulee Edward Piercen vastaanotolle Darkwaterin pikkukaupungista mies, joka tahtoo Piercen selvittävän outoa paloa, jossa kuoli taidemaalari Hawkingsin perhe. Taidemaalari Hawkingsin maalaukset ovat yhtä selväjärkisiä kuvaelmia kuin M.A.Nummisen laulut. Tästä voi alkaa havaita syvät mielenterveysongelmat, ja esoteeriset vibat vain syvenevät Darkwateriin saavuttaessa.

Pierce selvittää rikoksia puhumalla ja käyttäen omia kehitettäviä taitojaan saadakseen selvyyden mysteerisestä palosta. Nämä taidot unohtuvat lähes kokonaan ja tulevat mieleen vain silloin, kun tarinan edetessä saa lisää pisteitä käytettäväksi. Hiiviskely ja hoiturihippa muistuttaa syvästi Amnesiaa ja toimii siinä yhtä hyvin. Puzzlet ovat yksinkertaisia olematta lapsellisia. Piilotettuja tavaroita saa etsiä välillä kauankin ennen kuin huomaa sen, että avain tai tikari olikin ihan nenän alla. Piercellä on myös yliluonnollisia näennäisvoimia. Näissä yliluonnollisissa tiloissa hän näkee tapahtumat uudelleen, pystyen kutomaan juonen pelkistä jäänteistä.

Testikoneena toimi Nintendo Switch, mikä tekee kokemuksesta hieman mielenkiintoisemman. Kun Ps4 pelatessa oli huomattavati paremmat grafiikat ja ohjattavuus, tuo Swithcin kannettavuus aivan oman lähestymiskulman. Peliä oli mielenkiintoista pelata pimeässä huoneessa, jossa ei tv hohtanut ja valaissut koko tilaa. Pelatessa tuli samanlainen olo kuin mitä lapsena tunsi lukessa kauhutarinoita peiton alla. Kovin pelottava Call of Cthulhu ei ole, lähinnä piinaavan tunnelmallinen. Pelikokemuksen jälkeen oli mukava miettiä vanhoja pen&paper-roolipelejä, joissa kaikki on mahdollista.

Totisesti, H.P.Lovecraftin kauhua voidaan toteuttaa nykyään paljon paremmin. Enää ei tarvitse kokea myötähäpeää, toisin kuin 1990-luvun Dagon elokuvassa. Suosittelen tätä peliä kaikille hiipijöille ja syväläisille. Olkoon tämän pelaaminen suuri ylistys muinaisille jumalille ja kiitos kultisteille.

Digitaalinen pakopaikka, joka ei yritä olla enempää kuin on – arvostelussa Tomodachi Life: Living The Dream Kommentit pois päältä artikkelissa Digitaalinen pakopaikka, joka ei yritä olla enempää kuin on – arvostelussa Tomodachi Life: Living The Dream

on huhtikuussa 2026 julkaistu sosiaalinen simulaattori, joka jatkaa kymmenen vuotta sitten 3DS-konsolilla nähdyn hittipelin jalanjäljissä. Kyseessä on Switchille ja 2:lle julkaistu teos, jossa pelaaja ottaa eräänlaisen ”jumalhahmon” roolin saarella. Toisin kuin esimerkiksi Animal Crossingissa, tässä pelissä et ohjaa yhtä hahmoa, vaan luot ja hallinnoit kokonaista -yhteisöä. Pelin ydin on seurata hahmojen arkea, ruokkia heitä, ratkoa heidän arkisia pulmiaan ja todistaa täysin absurdeja sosiaalisia tilanteita, jotka syntyvät hahmojen omista persoonallisuuksista. Se on uniikki yhdistelmä meemigeneraattoria, hiekkalaatikkopeliä ja surrealistista reality-sarjaa.

Tomodachi Life: Living the Dream, peli ei huuda huomiota, ei pakota pelaamaan tuntikausia eikä yritä vakuuttaa sinua syvällisyydellään. Sen sijaan se tarjoaa jotain paljon yksinkertaisempaa ja ehkä siksi myös yllättävän arvokasta.

Saari, jossa mikään ei ole oikeasti tärkeää

Peli alkaa tyhjältä saarelta. Ei tehtävälistoja, ei kiirettä, eikä panoksia. Sinä tuot saarelle ihmiset, Miit ja annat heidän elää. He syövät, riitelevät, ihastuvat, näkevät outoja unia ja pyytävät apua täysin arkisiin ongelmiin. Jossain vaiheessa huomaat vain seuraavasi heidän elämäänsä, kuin jonkinlaista absurdia reality-sarjaa. 

 Pienistä hetkistä syntyy merkitys

Suuriman osaa ajasta mitään erityistä ei tapahdu ja silti tapahtuu koko ajan. Yksi Mii kaatuu keskelle katua, toinen pohtii rakkauselämäänsä ja kolmas haluaa vain uuden hatun. Kuulostaa tylsältä, mutta käytännössä se on juuri päinvastaista. Pelin viehätys syntyy siitä, miten tavalliset tilanteet muuttuvat täysin oudoiksi ja usein ilman mitään syytä.

Se on kevyttä, välillä typerää ja yllättävänkin samaistuttavaa.

 Ihmissuhteet, jotka tuntuvat… oikeilta?

Yksi pelin suurimmista vahvuuksista on tapa, jolla se käsittelee ihmissuhteita. Vaikka kaikki on pinnalta katsottuna yksinkertaista, Miien väliset suhteet alkavat tuntua yllättävän merkityksellisiltä. Pelaaja voi vaikuttaa niihin enemmän kuin ennen, mutta lopputulos ei ole koskaan täysin hallinnassa. Ehkä juuri siksi ne tuntuvat aidoilta.

Peli ottaa myös selkeän askeleen nykyaikaan, jossa identiteettejä voi muokata vapaammin ja suhteet eivät ole enää rajattuja. Tämä ei tee tästä pelistä “syvällistä”, mutta tekee siitä inhimillisemmän.

 Rutiinia vai rauhaa?

Totuus on silti, että Tomodachi Life: Living the Dream on liian itseääntoistava peli. Samat ongelmat, samat pyynnöt, samat loopit. Sellainen peli, johon palaat hetkeksi joka päivä ilman stressiä tai pakkoa. Peliä suosittelen heille, jotka pitävät luovasta kaaoksesta , yllätyksellisestä huumorista ja kummallisten tarinoiden seuraamisesta , mutta miinuspuolena on se, että toisteisuus ja tiettyjen rakastettujen ominaisuuksien karsiminen voivat tehdä kokemuksesta pidemmän päälle ohuen.

: EA Lehto

omodachi Life: Living The Dream (Switch 1 / Switch 2)

8 / 10
Hyvää +Rentouttava +Absurdi huumori +Luovat työkalut +Elävä- ja söpö maailma Huonoa -Itseään toistava -Pinnallinen perhesimulaatio Yhteenveto Tomodachi Life: Living the Dream ei ole peli, joka jää historiaan suurena mestariteoksena. Mutta se voi olla peli, joka jää sinun arkeesi. Se on pieni digitaalinen paikka, jossa mikään ei ole kiireellistä, tärkeää tai vakavaa ja juuri siksi se toimii.