Call of Cthulhu
Vanha roolipeli saa digitaaliset pukeet päällensä ja vääntäytyy oikein mukavasti kevyeen hiippailuun. Myös lautapeleistä tuttu, H.P.Lovecraftin tarinan nimeä käyttävä Call of Cthulhu, hukuttaa tunnelmallaan. Pulp-henkinen dekkarointi ja pulmanselvittely ei jätä fanejaan kylmäksi, mutta maallikolle jää hiukan epäselvyyksiä mistä on kyse. Itse Call of Cthulhu -tarinalla ei ole juurikaan samaa pelin kanssa vaan se ammentaa ideoita useasta H.P.Lovecraftin tarinasta.
Arvosteluhistorian toinen Cthulhu-peli tuo eteen täysin toisenlaisen mytoosikokemuksen mitä Sunken City tarjosi. Vaikka pelin takana on samaa osaamista ja tekniikkaa, on Call of Cthulhun lopputulos mieleenpainuvampi ja osuvampi kuin Sunken Cityn. Tuntuu kuin pelintekijät olisivat saaneet samat kirotut nuotit, mutta orkesteria ohjaa eri kapellimestari. Kun Sunken City oli pyssyhippaa ja matkustusta ympäri suurkaupungin, Call of Cthulhu keskittyy pään sisäisiin sokkeloihin. Aseistusta ei Call of Cthulhussa paljoa näy ja kamppailukin on pintapuolista ja mielestäni turha lisä.
Tarina alkaa, kun pulp dekkari näkee liskounia kiisseli-illan jälkeen. Suussa maistuu silakka ja päässä vilisee enemmän rumia kultisteja kuin Burzumin keikalla. Kun ohimoilla kirvelee vielä suonitukos tulee Edward Piercen vastaanotolle Darkwaterin pikkukaupungista mies, joka tahtoo Piercen selvittävän outoa paloa, jossa kuoli taidemaalari Hawkingsin perhe. Taidemaalari Hawkingsin maalaukset ovat yhtä selväjärkisiä kuvaelmia kuin M.A.Nummisen laulut. Tästä voi alkaa havaita syvät mielenterveysongelmat, ja esoteeriset vibat vain syvenevät Darkwateriin saavuttaessa.
Pierce selvittää rikoksia puhumalla ja käyttäen omia kehitettäviä taitojaan saadakseen selvyyden mysteerisestä palosta. Nämä taidot unohtuvat lähes kokonaan ja tulevat mieleen vain silloin, kun tarinan edetessä saa lisää pisteitä käytettäväksi. Hiiviskely ja hoiturihippa muistuttaa syvästi Amnesiaa ja toimii siinä yhtä hyvin. Puzzlet ovat yksinkertaisia olematta lapsellisia. Piilotettuja tavaroita saa etsiä välillä kauankin ennen kuin huomaa sen, että avain tai tikari olikin ihan nenän alla. Piercellä on myös yliluonnollisia näennäisvoimia. Näissä yliluonnollisissa tiloissa hän näkee tapahtumat uudelleen, pystyen kutomaan juonen pelkistä jäänteistä.
Testikoneena toimi Nintendo Switch, mikä tekee kokemuksesta hieman mielenkiintoisemman. Kun Ps4 pelatessa oli huomattavati paremmat grafiikat ja ohjattavuus, tuo Swithcin kannettavuus aivan oman lähestymiskulman. Peliä oli mielenkiintoista pelata pimeässä huoneessa, jossa ei tv hohtanut ja valaissut koko tilaa. Pelatessa tuli samanlainen olo kuin mitä lapsena tunsi lukessa kauhutarinoita peiton alla. Kovin pelottava Call of Cthulhu ei ole, lähinnä piinaavan tunnelmallinen. Pelikokemuksen jälkeen oli mukava miettiä vanhoja pen&paper-roolipelejä, joissa kaikki on mahdollista.
Totisesti, H.P.Lovecraftin kauhua voidaan toteuttaa nykyään paljon paremmin. Enää ei tarvitse kokea myötähäpeää, toisin kuin 1990-luvun Dagon elokuvassa. Suosittelen tätä peliä kaikille hiipijöille ja syväläisille. Olkoon tämän pelaaminen suuri ylistys muinaisille jumalille ja kiitos kultisteille.
