Artikkelit, Indie, Kolumni, Pelit

Cyberpunk-päivät: Vertailussa tulevaisuuden baarit VA-11 Hall-A ja Red Strings Club Kommentit pois päältä artikkelissa Cyberpunk-päivät: Vertailussa tulevaisuuden baarit VA-11 Hall-A ja Red Strings Club

Monesti viivästynyt Cyberpunk 2077 ilmestyy torstaina. Aikaa tappaakseni olen perehtynyt viiden viikon ajan cyberpunk-aiheisiin peleihin, jotka ovat vähemmän tunnettuja. Enää ei ehdi aloittaa uusia pitkiä pelejä, joten viimeiset pari päivää voi vaikka istua baarissa. Cyberpunk-päivien viimeisessä jutussa käsitellään kahta peliä, joissa sekoitetaan drinkkejä juopoille.

Bartender’s Creed: Valhalla

Nimihirviö VA-11 Hall-A: Cyberpunk Bartender Action ei ole toimintapeli, vaan lämpöisen lempeä visuaalinen novelli. Sen maailma on dystopiaa, mutta tarina maistuu sangrialta. Pelaajan alter egona häärää baarityöntekijä Jill, joka työskentelee cyberpunk-kaupungin rähjäisimmässä juottolassa. Päivisin hän kuuntelee asiakkaiden huolia ja öisin palaa yksinäiseen luukkuunsa.

Peli kertoo anekdootteja tavallisten ihmisten elämistä, eli arkipäivän murheista ja iloista. Joka päivä tutustutaan uusiin kiinnostaviin asiakkaisiin (ja ihkuihin waifuihin.) Rivien välistä avautuu myös isompi kuva kaupungin tilasta, konflikteista ja poliitiikasta. Ne jäävät etäisiksi, sillä onhan baari nimenomaan pakopaikka tältä kaikelta. Lämmin keidas synkkyyden keskellä.

Yleensä pelaan pelejä, mitkä menee ”piu piu”, enkä ole visuaalisten novellien suurkuluttaja. VA-11 Hall-A on kuitenkin niin hyvä, että tein poikkeuksen. Hahmot ja dialogit ovat ihastuttavan elävästi kirjoitettuja. Tekstin lukeminen ei missään vaiheessa pitkästyttänyt, sillä jokainen rivi on kultaa. Nyt ei pelasteta maailmaa, eikä kukisteta pahoja korporaatioita. Arkiset tarinat tuntuvat isoilta juuri niiden pienuuden vuoksi. Niihin voi oikeasti uskoa, ja baari itsessään tuntuu immersiivisen kotoisalta räkälältä. Vähän kuin ex-kotikaupunkini Lahti.

Varoituksen sana kunnon peliä kaipaavalle: VA-11 Hall-A on passiivista lukemista, eikä edes omia repliikkejä voi valita. Ainoa interaktiivisuus tulee minipelistä, jossa sekoitetaan drinkkejä ja koitetaan löytää asiakkaan tarpeet täyttävä resepti. Lisäksi voi manageroida jukeboksin soittolistaa, ja palkkapäivänä vähän sisustaa kotia. Epäonnistuminen on mahdotonta. Pieni puuhastelu kuitenkin lisää siellä olemisen tunnetta juuri sopivasti.

Juota ja juonittele

Red Strings Club ottaa askeleen jonnekin oikean pelin ja visuaalisen novellin välimaastoon. Sitä kuvataan ”narratiiviseksi kokemukseksi.” Se näyttää point and click -seikkailulta, muttei varsinaisesti ole sellainen, ainakaan perinteisessä mielessä. Pääosassa on taaskin keskustelut asiakkaiden kanssa, mutta tarina on perinteisempää cyberpunk-juonittelua. Perinteisyys ei tarkoita huonoutta, vaan päin vastoin käsikirjoitus on nytkin A-luokkaa.

Pääosassa on baarimikko Donovan, tietodiileri, joka saa vihiä ison korporaation suunnitelmasta tehdä ihmiset onnellisiksi manipuloimalla näiden kyber-implantteja. Operaatio poistaisi kaikkien negatiiviset tunteet. Mutta onko onni enää onnea ilman kärsimystä? Onko oikein tehdä ihmisistä onnellisia ilman heidän suostumustaan? Onko kyseessä sittenkin hirvittävä mielenhallinnan muoto?

Punaisten Piuhojen Puljussa Donovan sekoittaa drinkkejä korporaation työntekijöille ja manipuloi heidän tunteitaan simppelillä minipelillä. Tarkoituksena on onkia tietoja ja estää kyseenalaiset suunnitelmat. Häntä avustaa empatia-androidi Akara-184, jonka minipelissä valmistetaan kyber-implantteja savea valamalla.

Tarinaan vaikuttaa dialogivalintojen lisäksi se, miten minipelit ratkaisee. Esimerkiksi yksi Akaran ensimmäisistä asiakkaista suree alhaista seuraajien määrää sosiaalisessa mediassa. Teetkö hänelle implantin, joka lisää nettikarismaa? Vaiko kenties implantin, joka poistaa tarpeen etsiä hyväksyntää? Peli on täynnä valintoja, ja se on riemastuttavan älykkäästi kirjoitettu.

Ihmettelen, miten voikaan olla olemassa kaksi indie-peliä, joissa on lähes sama idea cyberpunk-baarimikkoilusta. Molemmat ovat lämminhenkisiä ja sykähdyttäviä, mutta tarinoiltaan kovin erilaisia. VA-11 Hall-A vie lukunopeudesta riippuen 10-20 tuntia, ja toimii vaikka pieninä suupaloina muiden pelien lomassa. Red Strings Club kestää vain nelisen tuntia, mutta se on ikimuistoista aikaa. Sitä ei voikaan tuntien määrässä mitata, miten pelien herättämät tunteet jäävät mieleen elämään.

Nintendo Switchin Dispatch-sensuuri aiheuttaa närää Kommentit pois päältä artikkelissa Nintendo Switchin Dispatch-sensuuri aiheuttaa närää

Superhahmopeli Dispatch julkaistiin hiljattain Nintendo Switchille, mutta fanit saivat kylmää kyytiä, kun alastonkohtia ja keskisormia peittävät mustat laatikot ovat nyt pakollisia, eikä niitä voi piilottaa kuten muilla alustoilla. Tilanne on aiheuttanut kuohuntaa pelaajien keskuudessa.

Pelin kehittänyt AdHoc Studio viittasi aiemmin suoraan Cyberpunk 2077:ään, olettaen, että myös heidän pelinsä voisi sisältää sensuroimatonta aikuissisältöä tietyillä alueilla. Kuitenkin porttausprosessin aikana kävi ilmi, että Nintendo ei sallinut tätä.

Peli ei täyttänyt Nintendon sisältöohjeita, joten teimme muutoksia, jotta julkaisemme sen heidän alustallaan. – Studio kertoi.

Fanit kysyvät yhä, miksi Cyberpunk 2077 saattoi julkaista sensuroimattoman version lähes kaikissa maissa, mutta Dispatch ei. AdHoc Studio on vastannut tähän vain, että se on ”laillisesti estetty” selittämästä tarkemmin, eikä uncut-fyysistä versiota ole tulossa. Myös Switchin fyysistä julkaisua ei ole suunnitteilla.

Viime viikolla paljastunut sensurointi sai pelaajat raivostumaan, ja studio pyysi anteeksi, että sen oma ilmoitus muutoksista oli liian huomaamaton.

Teillä on oikeus olla vihaisia. – AdHoc totesi.

Nyt jää nähtäväksi, miten fanit suhtautuvat rajoitettuun Switch-versioon ja saavatko he koskaan saman vapauden kuin muilla alustoilla.

Cyberpunk 2:n ohjaaja: Lisäaika Jackien kanssa olisi ollut turhaa Kommentit pois päältä artikkelissa Cyberpunk 2:n ohjaaja: Lisäaika Jackien kanssa olisi ollut turhaa

Jackie Welles on monille Cyberpunk 2077:n rakastetuin hahmo, jonka kohtalo iskee kovaa ja nopeasti. Osa pelaajista olisi mielellään viettänyt hänen kanssaan enemmän aikaa ennen tapahtumien vyörytystä, mutta Cyberpunk 2:n luova johtaja Igor Sarzynski ei lämpene ajatukselle. Hänen mukaansa Jackie ei varsinaisesti ollut tarinan ydin, vaikka pidetty hahmo olikin.

Sarzynski vertasi tilannetta Star Warsiin. Hänen mielestään olisi yhtä turhaa viettää enemmän aikaa Tatooinella farmari-Luken kanssa ennen jediseikkailuja. Ajatus pidemmästä alusta ei hänen mukaansa tekisi pelistä parempaa, vaan veisi fokusta pois olennaisesta. Cyberpunk 2077:n ensimmäinen näytös on tarkoituksella tiivis, jotta tarina pääsee nopeasti kunnolla käyntiin.

Ohjaaja muistutti myös, että osa pelaajista vietti avausalue Watsonissa jopa kymmeniä tunteja, vaikka toiset etenivät tarinassa hyvinkin nopeasti. Jos alkua olisi venytetty lisää, kokemuksesta olisi hänen mukaansa tullut helposti poukkoileva ja vailla selkeää suuntaa. Sarzynski tyrmäsi myös väitteet siitä, että Jackien ympärille rakennettu prologi olisi syntynyt leikatusta sisällöstä, se oli kuulemma suunniteltu juuri sellaiseksi kuin se nähtiin.

Keskustelu sivusi myös Cyberpunk 2077:n tuttua ristiriitaa. Tarina painottaa kiirettä ja selviytymistä, mutta sivutehtävät houkuttelevat hengailemaan Night Cityssä tuntikausia. Sarzynski myönsi ongelman ja sanoi, että tekisi nyt asioita hieman toisin, esimerkiksi sitomalla sivusisällön vahvemmin V:n tarinaan ja mahdollisesti lukitsemalla tiettyjä loppuja niiden taakse.

Vaikka väittely Jackiesta on lähinnä akateemista, se antaa mielenkiintoisen vilauksen Cyberpunk 2:n ajatusmaailmaan. CD Projektin pelit eivät Sarzynskin mukaan tavoittele GTA-tyylistä hiekkalaatikkoa, vaan vahvaa tarinaa ja hahmoja. Ja vaikka fanien palautetta kuunnellaan, yhtä asiaa hän korostaa: jatko-osa ei ole sama tarina, mutta korjattuna palautteen perusteella. CD Projektilla on jo melko selkeä kuva siitä, minne Night Cityssä seuraavaksi suunnataan.