Dead to me on mainio sarja naisista joilla on paska mäihäKommentit pois päältä artikkelissa Dead to me on mainio sarja naisista joilla on paska mäihä
Dead to me (Netflix)
7 / 10
HyvääLoistavat hahmot, huippunäyttelijät ja todentuntuiset ratkaisut.HuonoaVälillä toivoisi ottavan vähän reippaampaa tahtia draamalässytyksen sijaan.YleisestiDead to me on mainio sarja, joka pitää tarpeeksi hyvin otteessaan samaistuttavien hahmojen ja loistonäyttelijöiden ansiosta.
Useat 80-luvulla syntyneet muistavat varmasti tv-sarjan Freaks & Geeks joka nosti sarjan luoja Judd Apatowin ja usean sarjan näyttelijän parrasvaloihin. Yksi näistä näyttelijöistä on Linda Cardellini, joka on yksi sarjan kahdesta nelikymppisestä naisesta. Yhtä lailla usealle 80-luvun lapselle on tuttu myös TV-sarja pulmuset, jonka vanhempaa tytärtä näytellyt Christina Applegate on sarjan toinen päähenkilö. Dead to me on päässyt toiseen kauteensa ja on osoittanut olevansa edelleen katsomisen aroinen.
Dead to me:n ehdoton vahvuus on se, miten mielenkiintoisia hahmoja nämä naiset ovat. Cardellinin esittämä Judy on umpikiltti, helposti vietävissä oleva ja konfliktia välttävä vanhainkodin taideopettaja joka ei osaa sanoa ei. Applegaten Jen taas on juuri miehensä menettänyt kiinteistönvälittäjä, joka juo viiniä, kiroilee lapsilleen ja purkaa kiristyneitä hermojaan kuuntelemalla autossaan deathcorea. Naisten vahvuudet ovat heidän inhimillisyytensä ja heikkoutensa, joka tekee sarjasta valtavan samaistuttavan. Kaikki kurjat tilanteet ja tiukat paikat tuntuvat siltä miten ihminen toimisi kun joutuisi oikeasti vastaavaan tilanteeseen. Tai ainakin osittain.
Sarjan juoni on riittävän hyvä, ja muutkin hahmot ovat mielenkiintoisia. Hienon suorituksen tekee myös Singerin X-Menin Kyklooppina tunnettu James Marsden. Sarjan viehätysvoima ei lakkaa toiseen kauteen, vaan sen sijaan se tuntuu vain nostavan entisestään panoksia ja hahmoihin ei kyllästy.
HyvääSteve Carell, John Malkovic ja Ben Schwartz ovat loistavia. Hahmojen ongelmat ja murheet ovat hämmästyttävän samaistuttavia ja sarja on kevyttä komediaa jota enempää ei ole syytä edes odottaa.HuonoaJuoneltaan kevyt eikä lunasta välttämättä niitä valtavia odotuksia mitä sarjan kaartille on asetettu.YleisestiSpace Force on kepeä mutta miellyttävä matka pöljään todellisuuteen, joka ei ikävä kyllä ole fiktiona ihan niin pöljä kuin tosielämä.
Space Force on paperilla erittäin lupaava. Steve Carellin esittämä kenraali Naird päätyy twiittaavan presidentin mielijohteesta johtamaan uutta armeijan osastoa, joka keskittyy avaruuteen. Apuna hänellä on veteraaninäyttelijä John Malkovichin esittämä johtava tutkija Adrian Mallory. Komediaduona Steve Carell ja John Malkovic ovat juurikin niin hyviä kuin saattaa kuvitella. Sarjaa on moitittu ohuesta juonesta ja melko mitäänsanomattomista käänteistä muutamaa merkittävämpää lukuunottamatta ja moitteet ovat paikallaan. Juoni tuntuu etenevän pitkin kautta hyvin hitaasti, kunnes viimeisen kolmen jakson aikana huomaa kaiken loksahtavan vähän hätäisestikin paikoilleen.
Sarjan luoja Greg Danielsin tunnetuimmassa projektissa, The Officessa juoni eteni verkkaisesti, mutta sarjan viehätys oli sen erikoisissa hahmoissa. Space Forcessa on hahmojen kanssa himmattu vähän ja Carellin Nairdissa on melko vähän yhteistä Carellin Michael Scottin kanssa kohellusta lukuunottamatta. Sävyjen laskeminen ei ole huono asia, mutta pieni ongelma siinä on. Vaikka hahmot ja heidän ongelmansa ovat vahvasti samaistuttavia ja jollain tasolla myös viehättäviä, on sarjan tapahtumia välillä hankala erottaa todellisuudesta. Samaan aikaan kun Amerikka palaa ja presidentin twiitteihin puututaan jo itse alustan toimesta, tuntuvat sarjan parodiat omituisella tavalla lievemmiltä.
Ymmärrän kritiikin varsin hyvin, koska kevyt hupailu tämmöisenä aikana voi tuntua siltä että nauretaan ihan liian aikaisin. Toisaalta, odotuksia ei tarvitse laittaa kattoon ja voi keskittyä seuraamaan alansa huippujen, kuten Carellin, Malkovicin ja yllättävän etevän Ben Schwartzin työtä ja olla hetken miettimättä sitä, että saatamme hyvinkin elää, ellemme kamalimmalla, niin ainakin mänteimmällä aikajanalla.
Arvioinnissa apuna on ollut hyvin vaativalla maulla varustettu 4-vuotias pikkukaveri jolle ei kelpaa mikä tahansa roska vaan ainoastaan mielenkiinnon tarpeeksi hyvin pitävä viihde. Rehellisesti sanottuna en ole itse näitä koskaan katsonut, koska olen aikuinen ja en katso lasten piirrettyjä mutta voin antaa vähän näkökulmaa siihen minkälainen vaikutus näillä on ja onko näissä esimerkiksi lauluja jotka käyvät hermojen päälle.
Nekku-apinan verraton työkaluvyö
Yksi Netflixin uusimmista piirretyistä, joka tuntui koukuttavan samantien. Jaksot ovat noin vartin mittaisia, ja genrenä on erilaisia ongelmia ratkaiseva puhuva eläin, joita on nähty Mikki Hiiren ja Felix-kissan ajoista saakka. Ensimmäisen kauden bingetykseen menee saman verran aikaa kuin normaalin supersankarileffan katsomiseen, joten sarjan pyörityksen ei pitäisi etätöitä tekevälle aiheuttaa aivan massiivisia syyllisyyden tunteita. Äänet ovat lievästi ärsyttäviä, joista esiin on tarpeen nostaa raivostuttava sinisen hirven, Dame Ednan ja Elton Johnin yhdistelmältä näyttävän hahmon ”Benni on mun koira” -renkutus.
Lohikäärmeet: Pelastuspartio
Vaikka Lohikäärmeet: Pelastuspartio tarjoaakin melko kummallisen valta-aseman ihmisten ja ilmeisen älykkäiden eläinten välillä ja nostaa esille kysymyksen voiko sarja olla allegoria jonkinlaiselle palveluluokan, joka ei ansaitse korvausta vaan tyytyy ratsun rooliin, oikeutukselle, ei 4-vuotiasta lasta tämä kysymys kiinnosta eikä haittaa. Lohikäärmeet ovat siistejä. Viikingit ovat siistejä. Joskus lohikäärmeet ovat pulassa ja joskus joku toinen on pulassa ja tämä pula-tilanne on lopetettava yleensä ilmeisen reilulla tavalla. Yksinkertaisia, myös pienimmille turvallisia opettavaisia tarinoita niin kauan kun ei ala asiaa liian kauaa miettimään. Ei sisällä ärsyttäviä lauluja.
Superlentokoneet
Samaa ongelmia ratkovaa ihmisenkaltaisuutta löytyy myös Superlentokoneista. Eri puolilla maailmaa (mukaanlukien Suomessa) on lapsilla pieniä tai vähän suurempia arkisia ongelmia, joita puhuvat, ajattelevat ja akuankkamaisen nasevasti puhuvat lentokoneet ratkaisevat. Jaksoja kaudessa on aivan valtavasti, joten katsottavaa riittää. Jaksot ovat myös 12 minuutin mittaisia, eli eivät liian lyhyitä tai liian pitkiä. Sarja on löytynyt aikanaan myös ”ruotsinkielisen pikku kakkosen” BUU-Klubbenin listoilta, jonka pitäisi olla jonkinlainen laadun mittari.
Rabbids Invasion
Ettei peliteema kokonaan unohtuisi, kyseinen piirretty tulee ranskan Ubisoftilta. Rabbidit ovat olleet Rayman Raving Rabbids -pelien päähahmoja, jotka muistuttavat sekä ulkonäöltään että eleiltään hieman minioneita, vaikka ovatkin hieman vanhempi keksintö. Rabbids Invasion on Youtubepiirretyille tyypillistä kohellusta ja kohkaamista ja arveluttavampaa päätyä esitellyistä piirretyistä. Jaksoissa ei ole kauheasti opetuksia ja huumori painottuu slapstickiin. Tunnari saattaa ärsyttää pitkän päälle ja kohellus ei ole ihan kaikkien makuun.
Late Lisko
Late Lisko jatkaa myös kohelluslinjalla. Hahmot ovat yliammuttuja, hieman liian ilmeikkäitä ja ehdottomasti ärsyttäviä. Jopa siinä määrin, että isommat lapset eivät välttämättä siedä kyseistä sarjaa. Typerien hahmojen joukkoon kuuluu muun muassa lava-autoa ajava ukko joka nukkuu jatkuvasti – myös ratissa. Täyttä roskaahan tämä on, mutta pikaruoka on aina ollut suosittua.
Kommentoi