Pokémon: Detective Pikachu (Warner Bros)
Kun näin ensimmäisen animaatioiden ulkopuolelle astelleen Pokémon -tuotoksen trailerin muistin 1990-luvun alkupuolen ja Turtlesit. Pokémon: Detective Pikachun trailerin herättämä kollektiivinen hämmästys ja ihmetys ei vetänyt mukaansa, koska tapa tehdä tutuista piirroshahmoista realistisia oli tuttu jo siitä ajasta kun itse olin lapsi. Sattuneesta syystä sillä ikäluokalla, joka tuntee omasta lapsuudestaan Turtlesien, Dinosaursien ja muiden aikanaan nukeilla toteutettujen hahmojen estetiikan on sen ikäisiä lapsia, joille Pikachun etsiväseikkailu on suunnattu. En ole itse Pokémon -fani, joten hahmot ovat lähinnä pinnallisesti tuttuja, mutta se ei haitannut missään vaiheessa.
Jos pitäisi valita yksi elokuva, missä on paljon samaa, olisi se muutaman vuoden takainen turri-noir Zootopia. Jotkut uskaltavat jopa käyttää sanaa 'remake'. Itse en menisi niin pitkälle, vaikka paljon yhteisiä elementtejä onkin. Pokémon: Detective Pikachun ehdoton koukku on siinä, miten se yhdistää toimintaelokuvan tummasävyisiä elementtejä kepeään koululaisille tarkoitettuun elokuvaan samalla tavalla, joskin hieman lievemmin kuin oman lapsuuteni Turtles ja sen jatko-osat. Nuoremmat Pokémon-fanit löytävät nostalgiaa tutuista hahmoista, jotka on ensimmäistä kertaa mallinnettu kulkemaan oikeiden ihmisten seassa. Omalle ikäluokalleni nostalgia löytyy nyansseista ja vaikutteista, jotka sijoittuvat 80- ja 90-lukujen vaihteeseen ja sen ajan populaarikulttuuria muovanneisiin teoksiin.
Kokemus ei ollut fiksu, eikä taiteellisesti erityisen korkeatasoinen mutta se oli pirun hauska. Elokuvaa ei voi mennä katsomaan ilman valtavaa kasaa karkkia, popcornia ja huumoria, koska muuten siinä näkee vain vikoja ja heikkouksia. Pokémon: Detective Pikachu osaa nauraa itselleen ja otuksille joihin se perustuu, eikä onnekseen välitä nauraako yleisö sille vai sen kanssa.
