Unity on surullisen kuuluisa kaikesta roskasta mitä sillä on tehty ja julkaistu, mutta tämä kyseisellä moottorilla pyörivä peli on hyvinkin onnistunut. Useasti minä olen jo kyllästynyt pikselitaiteeseen ja välillä tuntuu, että pelejä tehdään ihan sen takia sillä, että taidot ei riitä muuhun grafiikkaan, eikä ainoastaan tyylivalintana. The Final Stationin pikseligrafiikka on kuitenkin loppuun viilattua. Vaikka väripaletti on harmaa ja synkeä, se on myös yksityiskohtainen ja mielenkiintoinen. Vähäeleisenä hahmoanimaatiotkin ovat hyvin ilmeikkäitä ja toimivia. Äänimaailma jää tausta-alalle, mutta sopii luomaan tunnelmaa hienosti. Kaikki on tavallaan todella rauhallista, vaikka maailma onkin tuhon partaalla ja päähenkilönkään työpäivä ei sieltä helpoimmasta päästä ole.
Ohjaat junakuski Edward Jonesia, joka vuorostaan ohjaa junaa asemalta toiselle. Ympärillä vaihtuvat maisemat kiireisistä asemista tuhoutuneisiin syrjäkyliin, joissa eloonjääneet ovat harvassa ja usein haluavat vain pois. Hirviöt ovat yksinkertaisia ihmisenkaltaisia mustia massoja, jotka ovat muuttuneet ”vierailun” jälkeen. Näistä ”ensimmäisestä” ja ”toisesta vierailusta” ei paljon ole tietoa, tai peli ei sitä jaa, mutta selvästi ne ovat maailmaa muuttaneet.
Koko maailma rakentuu hitaasti pelin edetessä. Siellä täällä on muistilappuja ja kirjeitä. Tietokoneista voit lukea käytyjä chatteja. Ihmisillä on muutama sananen vaihtaa kanssasi. Junassa voit jutella muiden kuskien kanssa. Selkeitä vastauksia ei saa mihinkään, mutta ajateltavaa senkin edestä. Mitä on tapahtunut, mitä on rakenteilla, miksi?
Itse peli on jaksotettu kahteen eri toimintaan. Junailuun ja seikkailuun. Ja seikkailu vielä periaatteessa kahteen. Rauhallisiin asutuskeskuksiin ja hylättyihin paikkoihin. Junailu on hyvin yksinkertaista, jopa tylsää resurssienhallintaa. Kuljetat seikkaillessasi löytyneitä eloonjääneitä, joiden nälkä ja joskus terveys hiipuvat. Näitä sitten paikkaat antamalla ruokaa tai ensiapupakkauksia. Molempia resursseja on rajatusti ja välillä pitää tehdä valintoja, kenet haluaa pitää hengissä. Junassa on myös kuluvia osia, mitkä ovat hädin tuskin puzzle-nimikkeen alle meneviä. Yksinkertaisesti pitää painaa ohjaimen nappia ja vähän ehkä kääntää vipua, ettei juna pysähdy. Junamatkan aikana saa kuunnella matkustajien jutustelua, rakentaa ammuksia ja ensiapupakkauksia ja satunnaisesti vaihtaa pari sanaa muiden kuskien kanssa. Juna kulkee kiskoilla eteenpäin, kuten arvata saattaa. Junailu on pelin heikoin, tylsin ja pitkäveteisin lenkki.
Seikkaileminen tapahtuu kaksiulotteisissa maisemissa sivuttain rullaten. Sinun pitää etsiä asemilta koodi, millä juna pääsee eteenpäin. Samalla tietysti kaikki kaapit ja paikat kannattaa tutkia resurssien haalimista varten. Ja voipa näiltä seikkailuilta löytyä jopa uusia selvinneitä, eli potentiaalisia matkustajia. Vaihtoehtoisia kulkureittejä on yleensä useita ja joka paikkaa ei edes tarvitse tutkia. Aina ei kannatakaan, sillä joskus vihollisten määrä palkintoon verrattuna on liian suuri, mutta toisaalta kaikkea hyvää pientä kamaa voi löytyä. Tai no, lähinnä ammuksia, ensiapupaketteja ja rahaa tai rahaan verrattavaa krääsää.
Vihollisia on muutama erilainen. Ne käyttäytyvät erilailla ja ne on helppo tunnistaa toisistaan. Pientä taktiikkaa pääsee käyttämään, ja jotkut voi jopa ohittaa suhteellisen helposti ja turvallisesti. Ammuksia on rajattu määrä ja lähitaistelu on onnetonta, joten jokaisen vihollisen kohtaaminen on harkittu. Ammutko, koitatko ohittaa, houkutteletko eteenpäin vai vaihdatko suuntaa ja jätät sen paikan tutkimatta.
Kaupungeissa seikkaileminen onkin rauhallisempaa, sillä niissä ei ole vaaroja. Ihmisten höpinöistä saa vinkkejä pelimaailmasta ja taustajuonesta, ja kaupastakin voi ostaa hieman resursseja. Enimmäkseen kaupunkikäynneissä kuitenkin jätetään eloonjääneet matkustajat kyydistä, haetaan uusi koodi ja mahdollisesti lisää matkustajia.
Pelin on rautatiellä ohjattu. Kirjaimellisesti. Juna kulkee asemalta toiselle tietyssä järjestyksessä. Asemat ovat tietyssä järjestyksessä toimien pelikenttinä. Uudelleenpeluuarvoa on, jos haluaa metsästää saavutuksia, muuten kun pelin on kerran pelannut, on sen sisältö ja juoni jo nähty. Juonesta sen verran, että pelissä on sellainen, ja se on hyvä. Hienovarainen, vähäeleinen ja päähenkilölle henkilökohtainen, vaikka aluksi saattaa tuntua, että hän on vain pikseleitä ruudulla pelaajan seikkailemisen välikappaleena.
Vaikka peli ensimmäisen kerran ilmestyi jo vuonna 2016, se on pelaamisen arvoinen. En tarkkaan tiedä kauanko pelin läpäisemisessä minulta meni, mutta se tuntui sopivan pitkältä. Vaikka sen loppumisen jälkeen jäikin hieman haikea olo. Viiden tunnin ympärille verkkosivusto ”How long does it take to beat” listaa pelin kestoksi. Onneksi peliin on myös lisäosa, joten pahimman eroahdistuksen saa kuitattua sillä.
Peli on arvosteltua varten pelattu Xbox Onella.
