Hedelmällinen elokuvavuosi 1970: Kolme parasta filmiä 50 vuoden takaa Kommentit pois päältä artikkelissa Hedelmällinen elokuvavuosi 1970: Kolme parasta filmiä 50 vuoden takaa

1960-1970-luvun taitteessa elokuvamaailmassa puhalsivat uudet tuulet. Monet suuremmatkin studiot yhdistyivät entistä suuremmiksi, mikä merkitsi perinteisen Hollywoodin studiokeskeisen estetiikan, ja samalla erään aikakauden loppua. Tekijäkeskeisen estiikan myötä nuoret ohjaajat, kuten Martin Scorsese, Francis Ford Coppola ja Steven Spielberg nousivat vanhemman polven ohjaajien rinnalle. Tosin vanhat tekijät, kuten Don Siegel, Andrew V. McLaglan ja John Sturges olivat vielä voimissaan. Lisäksi 1960-luvulla alkanut television kiihtyvä yleistyminen nosti sen elokuvan keskeisimmäksi kilpailijaksi 1970-luvulle tultaessa. Tämä vuoksi vuosittain tehtiin yhä vähemmän elokuvia.

1970-luvulla suosituimpia genrejä olivat kauhu ja tieteiselokuvat, joihin vaikutti entistä kehittyneemmän teknologian ansiosta mahdolliset erikoistehosteet. Suosittu oli myös lännenelokuva-genre, mikä erityisesti Italiassa kulta-aikansa viimeisiä vuosia. Vuosikymmenen alun elokuvien entistä synkempään ja raadollisempaan sävyyn vaikutti erityisesti Vietnamin sota, minkä kauhut vällityyivät tiedotusvälineiden kautta koteihin. Erityisesti 1970 oli kaiken kaikkiaan hieno elokuvavuosi, jonka kolme parasta elokuvaa olen rankannut oheiseen listaan.

3. Verinen Mamma Barker (Bloody Mama, ohj. Roger Corman)

“Pop-elokuvien paavina” tunnetun ohjaaja-tuottaja Roger Cormanin viimeisiä ohjauksia oli tosielämän 1930-luvun Barkerin pankkirosvojengin vaiheisiin perustuva Verinen Mamma Barker. Barkerin veljeksistä koostuvan jengin aivoina toimi itse Kate “Mamma” Barker, jota arvokkaasti ikääntyvä Hollywood-legenda Shelley Winters esittää antaumuksella ja tyylillä. Lisäksi elokuva on yksi lukuisista Bonnie ja Clyde -elokuvan (1968) vanavedessä tehdyistä  30-luvun laman ajan gangstereista kertovista leffoista, jotka sisältävät runsaasti toimintaa, ja salamannopean banjonäppäilyn säestämiä kaahailukohtauksia Amerikan takamailla.

Leffassa Verinen Mamma Barker Cormanin b-elokuvatyylinen estetiikka räkeisine  kuvanlaatuineen luo omaa viehätystä. Elokuvan parasta antia ovat armottomat toimintakohtaukset sekä voimakkaat roolisuoritukset nousevilta tähdiltä, kuten Bruce Dern ja Robert De Niro. Erityisesti De Niron esityksessä on samaa hyytävyyttä kuin esimerkiksi Taksikuskissa (Taxi Driver, ohj. Martin Scorsese, 1974) muutamaa vuotta myöhemmin. Cormanin leffaa kuvatessa hän oli esimerkiksi syömättä muutaman vuorokauden, näyttääkseen uskottavalta narkomaanilta. Elokuvan siekailematon väkivalta ja seksuaalinen sisältö aiheuttivat ilmestymisen aikoihin pahennusta, jonka vuoksi se kiellettiin Isossa-Britanniassa, Ranskassa ja Uudessa-Seelannissa. Verinen Mamma Barker lukeutuu Cormanin parhaimmistoon, jonka paikoin synkeää sävyä pehmentää veijarimainen huumori.

2. Kellyn sankarit (Kelly’s Heroes, ohj. Brian G. Hutton)

Aikoinaan vaatimattomasti menestynyt komediallinen sotaelokuva Kellyn sankarit nauttii nykyään kulttimainetta. Kroatiassa kuvattu elokuva kertoo joukosta amerikkalaisia sotilaita Toisessa maailmansodan ratkaisun hetkinä. Sekalainen seurakunta päättää takavarikoida 16 miljoonan arvosta natsien kultaharkkoja Ranskalaisesta pankissa. Clint Eastwoodin tunnistettavalla vähäeleisellä, karskilla tyylillään esittämä sotamies Kelly ja hippimäinen panssarijoukkojen kersantti Oddball (Donald Sutherland) johtavat joukot kauas vihollislinjojen taakse. Elokuvan sotilaallisesta alkuperäismusiikista vastaa Lalo Schifirin, jonka teemaa Tiger Tank Quentin Tarantino käytti elokuvassa Kunniattomat paskiaiset (2009).

Kellyn sankarit on oivallinen parodia aikakauden isänmaallisista sotaelokuvissa, jossa amerikkalaiset sotilaat esitetään epätavallisesti omaa etuaan tavoittelevina antisankareina. Värikkäässä hahmogalleriassa loistaa ennen kaikkea Sutherland Oddballina. Tämä veijarimainen komentaja muun muassa kompensoi amerikkalaisen kevyen panssarivaunun tehottomuutta toistamalla kovaäänisestä isomman tykin ääntä. Taistelun tuoksinassa myös kovaääninen musiikki kylvää kauhua vihollisten riveissä. Elokuvassa on lukuisia ikimuistoisia kohtauksia, kuten seesteisen kappaleen Burning Bridgesin säestämä alkutekstijakso, missä Kelly ajaa jeepillä läpi rankan tykkitulen. Elokuva tekee kunniaa myös italowesternien loppukaksintaisteluille kohtauksessa, jossa Kelly, Oddball ja Big Joe (Telly Savalas) kohtaavat saksalaisen Tiger-panssarivaunun. Kohtaus on, Lalo Schrifrinin hiljalleen jännitystä nostattavan western-säveliä, dramaattisia lähikuvia ja hidasta runollista kerrontaa myöten kuin suoraan Leonen länkkäreistä. Kellyn sankarit on viihdyttävä katselukokemus sekä hyvän komedian että erilaisten sotaelokuvien ystäville.

1. Paluu apinoiden planeetalle (Beneath the Planet of the Apes, ohj. Ted Post)

Elokuva Paluu apinoiden planeetalle on suoraa jatkoa klassiselle, ranskalaisen Pierre Boulletin romaaniin (1963) perustuvalle tieteisseikkailulle Apinoiden planeetta (The Planet of the Apes, ohj. Franklin J. Schaffner, 1968). Alkuperäinen elokuva kertoo “vieraalle planeetalle” syöksyneen avaruusaluksen komentaja George Taylorin (Charlton Heston) ja hänen miehistönsä seikkailuista, yrittäessään selvitä ihmisapinoiden hallitsemassa maailmassa, jossa elossa olevat ihmiset ovat taantuneet mykkien eläimien tasolle. Taas jatko-osassa seurataan kadonnutta miehistöä etsimään lähtenyttä astronautti Brentiä (James Franciscus). Brent kohtaa sattumalta Taylorin rakastetun Novan, jonka avulla Brent pääsee Taylorin jäljille, ja seuraa häntä “kielletylle alueelle”. Siellä he kohtaavat syvällä maan uumenissa asuvia mutatoituneita, huippuälykkäitä  ihmisiä, joille on telepaattisia voimia. Lisäksi tämä pieni yhteisö palvoo suurta atomipommia, jolla on elokuvan kannalta keskeinen rooli leffan loppumetreillä.

Alkuperäisen Apinoiden planeetta -elokuvasarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat käytännössä ainoat oikeasti hyvät osat, sillä loput kolme osaa (Pako apinoiden planeetalta, Apinoiden planeetan valloitus, Taistelu apinoiden planeetasta) lähentelevät jopa campiä. Toisaalta ne ovat tahattomassa komiikassaan viihdyttäviä. Pako apinoiden planeetalta on jopa seikkailullisempi ja toiminnallisempi kuin edeltäjänsä, jonka lisäksi se paneutuu syvällisemmin tieteis-näkökulmaan. James Franciscus tekee mallikasta työtä Brentinä, mutta hänen karismansa ei yllä sivuroolia esittävän Charlton Hestonin tasolle. Ensimmäisestä elokuvasta tutut näyttelijät Maurice Evans, Kim Hunter ja muut uusivat roolinsa tyylikkäästi, ja kumiset apinamaskeeraukset näyttävät nykyäänkin kohtalaisen uskottavilta kuin 50 vuotta sitten. Useiden tasoltaan vaihtelevien jatko-osien lisäksi ensimmäinen elokuva sai televisiosarjan, animaatiosarjan, uudelleenfilmatisoinnin ja reboot-elokuvasarjan.

Rakkauskirje 90-luvulta osuu ja uppoaa – The Legend of Zelda: Ocarina of Time näyttää nuoremmilleen kaapin paikan Kommentit pois päältä artikkelissa Rakkauskirje 90-luvulta osuu ja uppoaa – The Legend of Zelda: Ocarina of Time näyttää nuoremmilleen kaapin paikan

Jotkin pelit eivät vanhene koskaan. Ne vain odottavat oikeaa hetkeä muistuttaakseen, miksi rakastuimme videopeleihin lapsina. :lle julkaistu The Legend of : Ocarina of Time tekee sen tavalla, joka saa tällaisen 90-luvun kasvatin sydämen läikähtämään.

Muistan edelleen, kuinka pääsin lapsena kokeilemaan The Legend of Zelda: Ocarina of Timea ystäväni Nintendo 64:llä. En koskaan omistanut peliä itse, mutta ystäväni pelikonsoli tuli kyllä tutuksi. Näin jälkikäteen ajateltuna ystävyytemme oli varmasti aivan vilpitöntä, eikä siihen tietenkään vaikuttanut lainkaan hänen Nintendo 64:nsä.

Vuosien varrella Hyrule on tullut sittemmin pintapuolisesti tutuksi erilaisten uudelleenjulkaisujen ja pelivideoiden kautta. Alkuperäinen seikkailu ei siis ole koskaan täysin kadonnut elämästäni, mutta kunnollinen uppoutuminen sen maailmaan on jäänyt odottamaan oikeaa hetkeä.

Ja nyt, lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin, tuo hetki on viimein koittanut.

Keisarin uudet vaatteet

Marraskuun 5. päivänä julkaistu uusioversio ei ole pelkkä nostalgialla rahastava pintaremontti. Nintendo on rakentanut klassikkonsa uudelleen upealla visuaalisella ilmeellä, sulavalla pelattavuudella, modernisoiduilla ohjaimilla ja sinfoniaorkesterin uudelleen tulkitsemalla musiikilla.

Hyrule näyttää kauniilta, mutta mikä tärkeintä, se tuntuu edelleen Hyrulelta.

Linkin matka lapsuudesta aikuisuuteen, salaperäiset temppelit, kekseliäät pulmat ja Koji Kondon unohtumattomat sävellykset muistuttavat, miksi alkuperäinen Ocarina of Time nousi aikanaan pelihistorian merkkiteokseksi.

Uusioversio tuo seikkailun nykypäivään myös teknisesti. Sulava 60 ruudun sekuntinopeus ja vapaasti liikuteltava kamera tekevät Hyrulen tutkimisesta huomattavasti miellyttävämpää kuin Nintendo 64:n aikakaudella. Ohjaus tuntuu nykyaikaiselta, mutta pelin alkuperäinen henki on onnistuttu säilyttämään.

Eikä Hyrulen uusi ulkoasu muuten kalpene näyttölaitetta vaihtaessakaan. Testijakson aikana peliä tuli pelattua niin 4K-televisiolla, Nintendo Switch 2:n omalla näytöllä kuin Samsung The Freestyle Plus -projektorillakin.

Erityisen mukavaa oli huomata, että seikkailu näytti mainiolta myös projektorin 1080p-kuvalla. Pelin lämminhenkinen taidetyyli toimii hienosti erilaisilla näytöillä, eikä Hyrulen taika ole kiinni pelkistä pikseleistä.

Ja täytyy myöntää, että lapsena ystävän Nintendo 64:n äärellä istunut pikkupoika olisi saattanut olla melkoisen ihmeissään, jos joku olisi kertonut, että lähes 30 vuotta myöhemmin samaa seikkailua pääsee kokemaan kokonaisen seinän kokoisena.

Siinä olisi saattanut jäädä hetkeksi jopa se ohjain kädestä.

Näin niitä pelejä ennen tehtiin

Ocarina of Timen suurin saavutus ei kuitenkaan ole sen uudistettu ulkoasu, vaan se, kuinka hienosti lähes 30 vuotta vanha pelisuunnittelu kestää edelleen aikaa.

Nykyään pelit saattavat tarvita kolmetoista karttamerkkiä, vilkkuvan nuolen ja puolen tunnin tutoriaalin kertoakseen, mistä seuraava ovi löytyy. Ocarina of Time puolestaan ojentaa pelaajalle miekan, toivottaa hyvää matkaa ja luottaa siihen, että kyllä se siitä.

Ja sehän siinä juuri hienoa on.

Hyrule ei ole loputtomilla tehtävälistoilla täytetty avoin maailma, vaan tarkkaan rakennettu seikkailu, jossa jokaisella paikalla, pulmalla ja löydöllä on tarkoituksensa.

Modernisoidut ohjaimet, vapaasti liikuteltava kamera ja sulavampi liikkuminen tekevät pelaamisesta huomattavasti miellyttävämpää kuin alkuperäisen Nintendo 64:n aikakaudella. Samalla peli säilyttää sen olennaisen: löytämisen riemun.

Eikä kyse ole vain nostalgian värittämistä muistoista. Ocarina of Time on edelleen niin taitavasti rakennettu kokonaisuus, että moni nykyajan toimintaseikkailu voisi ottaa siitä oppia.

Välillä tuntuu, että peliala yrittää keksiä pyörää uudelleen, vaikka Nintendo keksi varsin toimivan version jo vuonna 1998.

Nostalgiaa, jonka ei tarvitse selitellä itseään

Täysin virheetön uusioversio ei sentään ole. Kuvanlaadussa voi havaita paikoin pientä rosoisuutta, eivätkä kaikki tekniset ratkaisut hyödynnä Switch 2:n mahdollisuuksia viimeiseen asti.

Mutta omalla kohdallani nämä jäävät sivuseikoiksi.

Eniten minua hämmästyttää se, kuinka hyvin lähes kolme vuosikymmentä vanha seikkailu onnistuu edelleen herättämään samoja tunteita. Kyse ei ole pelkästään siitä, että muistan lapsuuteni. Kyse on siitä, että peli on edelleen aivan järjettömän hyvä.

Lapsena sain vierailla Hyrulessa ystäväni luona. Nyt voin viimein tehdä tuon matkan omalla konsolillani, omassa rauhassani ja aivan uudella tavalla.

Ja niin siinä sitten kävi, että lähes 30 vuotta vanha seikkailu onnistui muistuttamaan, miksi näihin videopeleihin tuli aikanaan rakastuttua.

Siinä missä nykyajan pelit yrittävät keksiä pyörää uudelleen, Ocarina of Time kaivaa vanhan pyörän varastosta, pumppaa renkaisiin ilmaa ja polkee horisonttiin.

Ja jos Hyrulen vanha sotaratsu osaisi puhua, se saattaisi todeta Tuntemattoman sotilaan hengessä:

”Ei pojat, ei näitä pelejä näin tehdä.”

Ja näyttäisi sitten itse, miten ne tehdään.

Lähes 30 vuotta myöhemmin Hyrule tuntuu turvalliselta ja mukaansa tempaavalta paikalta, kuin omalta kodilta, jossa hermosto lepää. Ja se, jos mikä, on videopelien taikaa.

Kiitos, palaamme asiaan!

Zelda: Ocarina of Time (Switch 2)

10 / 10
Hyvää +Ajaton seikkailu ja edelleen mestarillinen pelisuunnittelu +Upea visuaalinen uudistus, joka kunnioittaa alkuperäistä +Sulava pelattavuus ja modernisoidut ohjaimet +Uudelleen sovitettu musiikki herättää Hyrulen henkiin +Näyttää hienolta niin televisiossa, käsikonsolina kuin projektorillakin +Nostalgiaa vanhoille pelaajille ja upea seikkailu uudelle sukupolvelle Huonoa -Muutamat tekniset Switch 2 ominaisuudet, joita ei hyödynnetä tarpeeksi

Yksin kotona tekee paluun alkuperäisen tähden kanssa – Macaulay Culkinista tulossa jälleen Kevin McCallister Kommentit pois päältä artikkelissa Yksin kotona tekee paluun alkuperäisen tähden kanssa – Macaulay Culkinista tulossa jälleen Kevin McCallister

Jouluelokuvien klassikko Yksin kotona on saamassa uuden jatko-osan, jossa alkuperäisten elokuvien tähti Macaulay Culkin palaa Kevin McCallisterin rooliin. Disney kehittää parhaillaan elokuvaa, jonka käsikirjoituksesta ja tuotannosta vastaavat komediatähdet Seth Rogen ja Evan Goldberg.

The Hollywood Reporterin mukaan uusi elokuva on vasta varhaisessa kehitysvaiheessa. Culkinin odotetaan palaavan rooliinsa, ja hän osallistuu elokuvan tarinan kehittämiseen yhdessä Rogenin ja Goldbergin kanssa.

Mahdollisen jatko-osan idea kääntäisi alkuperäisen elokuvan asetelman päälaelleen. Culkin on aiemmin kuvaillut tarinaa, jossa aikuistunut Kevin on itse isä, jonka oma lapsi lukitsee ulos talosta ja virittää ansoja estääkseen tätä pääsemästä sisään. Lopullista juonta ei ole kuitenkaan vahvistettu.

Culkin näytteli Keviniä vuonna 1990 julkaistussa Yksin kotona -elokuvassa ja vuoden 1992 jatko-osassa Yksin kotona 2 – Eksynyt New Yorkissa. Sarjaa on jatkettu myöhemmin useilla elokuvilla ilman alkuperäistä päätähteä.

Uuden elokuvan ohjaajaa tai ensi-iltapäivää ei ole vielä julkistettu. Disney ei ole toistaiseksi kommentoinut hanketta virallisesti.

Lähde: The Hollywood Reporter.