Arvostelut, Leffat

Hedelmällinen elokuvavuosi 1970: Kolme parasta filmiä 50 vuoden takaa Kommentit pois päältä artikkelissa Hedelmällinen elokuvavuosi 1970: Kolme parasta filmiä 50 vuoden takaa

1960-1970-luvun taitteessa elokuvamaailmassa puhalsivat uudet tuulet. Monet suuremmatkin studiot yhdistyivät entistä suuremmiksi, mikä merkitsi perinteisen Hollywoodin studiokeskeisen estetiikan, ja samalla erään aikakauden loppua. Tekijäkeskeisen estiikan myötä nuoret ohjaajat, kuten Martin Scorsese, Francis Ford Coppola ja Steven Spielberg nousivat vanhemman polven ohjaajien rinnalle. Tosin vanhat tekijät, kuten Don Siegel, Andrew V. McLaglan ja John Sturges olivat vielä voimissaan. Lisäksi 1960-luvulla alkanut television kiihtyvä yleistyminen nosti sen elokuvan keskeisimmäksi kilpailijaksi 1970-luvulle tultaessa. Tämä vuoksi vuosittain tehtiin yhä vähemmän elokuvia.

1970-luvulla suosituimpia genrejä olivat kauhu ja tieteiselokuvat, joihin vaikutti entistä kehittyneemmän teknologian ansiosta mahdolliset erikoistehosteet. Suosittu oli myös lännenelokuva-genre, mikä erityisesti Italiassa kulta-aikansa viimeisiä vuosia. Vuosikymmenen alun elokuvien entistä synkempään ja raadollisempaan sävyyn vaikutti erityisesti Vietnamin sota, minkä kauhut vällityyivät tiedotusvälineiden kautta koteihin. Erityisesti 1970 oli kaiken kaikkiaan hieno elokuvavuosi, jonka kolme parasta elokuvaa olen rankannut oheiseen listaan.

3. Verinen Mamma Barker (Bloody Mama, ohj. Roger Corman)

“Pop-elokuvien paavina” tunnetun ohjaaja-tuottaja Roger Cormanin viimeisiä ohjauksia oli tosielämän 1930-luvun Barkerin pankkirosvojengin vaiheisiin perustuva Verinen Mamma Barker. Barkerin veljeksistä koostuvan jengin aivoina toimi itse Kate “Mamma” Barker, jota arvokkaasti ikääntyvä Hollywood-legenda Shelley Winters esittää antaumuksella ja tyylillä. Lisäksi elokuva on yksi lukuisista Bonnie ja Clyde -elokuvan (1968) vanavedessä tehdyistä  30-luvun laman ajan gangstereista kertovista leffoista, jotka sisältävät runsaasti toimintaa, ja salamannopean banjonäppäilyn säestämiä kaahailukohtauksia Amerikan takamailla.

Leffassa Verinen Mamma Barker Cormanin b-elokuvatyylinen estetiikka räkeisine  kuvanlaatuineen luo omaa viehätystä. Elokuvan parasta antia ovat armottomat toimintakohtaukset sekä voimakkaat roolisuoritukset nousevilta tähdiltä, kuten Bruce Dern ja Robert De Niro. Erityisesti De Niron esityksessä on samaa hyytävyyttä kuin esimerkiksi Taksikuskissa (Taxi Driver, ohj. Martin Scorsese, 1974) muutamaa vuotta myöhemmin. Cormanin leffaa kuvatessa hän oli esimerkiksi syömättä muutaman vuorokauden, näyttääkseen uskottavalta narkomaanilta. Elokuvan siekailematon väkivalta ja seksuaalinen sisältö aiheuttivat ilmestymisen aikoihin pahennusta, jonka vuoksi se kiellettiin Isossa-Britanniassa, Ranskassa ja Uudessa-Seelannissa. Verinen Mamma Barker lukeutuu Cormanin parhaimmistoon, jonka paikoin synkeää sävyä pehmentää veijarimainen huumori.

2. Kellyn sankarit (Kelly’s Heroes, ohj. Brian G. Hutton)

Aikoinaan vaatimattomasti menestynyt komediallinen sotaelokuva Kellyn sankarit nauttii nykyään kulttimainetta. Kroatiassa kuvattu elokuva kertoo joukosta amerikkalaisia sotilaita Toisessa maailmansodan ratkaisun hetkinä. Sekalainen seurakunta päättää takavarikoida 16 miljoonan arvosta natsien kultaharkkoja Ranskalaisesta pankissa. Clint Eastwoodin tunnistettavalla vähäeleisellä, karskilla tyylillään esittämä sotamies Kelly ja hippimäinen panssarijoukkojen kersantti Oddball (Donald Sutherland) johtavat joukot kauas vihollislinjojen taakse. Elokuvan sotilaallisesta alkuperäismusiikista vastaa Lalo Schifirin, jonka teemaa Tiger Tank Quentin Tarantino käytti elokuvassa Kunniattomat paskiaiset (2009).

Kellyn sankarit on oivallinen parodia aikakauden isänmaallisista sotaelokuvissa, jossa amerikkalaiset sotilaat esitetään epätavallisesti omaa etuaan tavoittelevina antisankareina. Värikkäässä hahmogalleriassa loistaa ennen kaikkea Sutherland Oddballina. Tämä veijarimainen komentaja muun muassa kompensoi amerikkalaisen kevyen panssarivaunun tehottomuutta toistamalla kovaäänisestä isomman tykin ääntä. Taistelun tuoksinassa myös kovaääninen musiikki kylvää kauhua vihollisten riveissä. Elokuvassa on lukuisia ikimuistoisia kohtauksia, kuten seesteisen kappaleen Burning Bridgesin säestämä alkutekstijakso, missä Kelly ajaa jeepillä läpi rankan tykkitulen. Elokuva tekee kunniaa myös italowesternien loppukaksintaisteluille kohtauksessa, jossa Kelly, Oddball ja Big Joe (Telly Savalas) kohtaavat saksalaisen Tiger-panssarivaunun. Kohtaus on, Lalo Schrifrinin hiljalleen jännitystä nostattavan western-säveliä, dramaattisia lähikuvia ja hidasta runollista kerrontaa myöten kuin suoraan Leonen länkkäreistä. Kellyn sankarit on viihdyttävä katselukokemus sekä hyvän komedian että erilaisten sotaelokuvien ystäville.

1. Paluu apinoiden planeetalle (Beneath the Planet of the Apes, ohj. Ted Post)

Elokuva Paluu apinoiden planeetalle on suoraa jatkoa klassiselle, ranskalaisen Pierre Boulletin romaaniin (1963) perustuvalle tieteisseikkailulle Apinoiden planeetta (The Planet of the Apes, ohj. Franklin J. Schaffner, 1968). Alkuperäinen elokuva kertoo “vieraalle planeetalle” syöksyneen avaruusaluksen komentaja George Taylorin (Charlton Heston) ja hänen miehistönsä seikkailuista, yrittäessään selvitä ihmisapinoiden hallitsemassa maailmassa, jossa elossa olevat ihmiset ovat taantuneet mykkien eläimien tasolle. Taas jatko-osassa seurataan kadonnutta miehistöä etsimään lähtenyttä astronautti Brentiä (James Franciscus). Brent kohtaa sattumalta Taylorin rakastetun Novan, jonka avulla Brent pääsee Taylorin jäljille, ja seuraa häntä “kielletylle alueelle”. Siellä he kohtaavat syvällä maan uumenissa asuvia mutatoituneita, huippuälykkäitä  ihmisiä, joille on telepaattisia voimia. Lisäksi tämä pieni yhteisö palvoo suurta atomipommia, jolla on elokuvan kannalta keskeinen rooli leffan loppumetreillä.

Alkuperäisen Apinoiden planeetta -elokuvasarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat käytännössä ainoat oikeasti hyvät osat, sillä loput kolme osaa (Pako apinoiden planeetalta, Apinoiden planeetan valloitus, Taistelu apinoiden planeetasta) lähentelevät jopa campiä. Toisaalta ne ovat tahattomassa komiikassaan viihdyttäviä. Pako apinoiden planeetalta on jopa seikkailullisempi ja toiminnallisempi kuin edeltäjänsä, jonka lisäksi se paneutuu syvällisemmin tieteis-näkökulmaan. James Franciscus tekee mallikasta työtä Brentinä, mutta hänen karismansa ei yllä sivuroolia esittävän Charlton Hestonin tasolle. Ensimmäisestä elokuvasta tutut näyttelijät Maurice Evans, Kim Hunter ja muut uusivat roolinsa tyylikkäästi, ja kumiset apinamaskeeraukset näyttävät nykyäänkin kohtalaisen uskottavilta kuin 50 vuotta sitten. Useiden tasoltaan vaihtelevien jatko-osien lisäksi ensimmäinen elokuva sai televisiosarjan, animaatiosarjan, uudelleenfilmatisoinnin ja reboot-elokuvasarjan.

Testi: Samsung R85H Micro RGB -televisio selättää aamun Bluey-hetket ja illan nopeat pelisessiot kiitettävästi Kommentit pois päältä artikkelissa Testi: Samsung R85H Micro RGB -televisio selättää aamun Bluey-hetket ja illan nopeat pelisessiot kiitettävästi

8.5 / 10
Hyvää +Poikkeuksellisen upea ja elävä värintoisto +Korkea valoteho ja kirkkaus +Huippuluokan peliominaisuudet +Kaikki 4 porttia täyttä HDMI 2.1 -standardia +AI Sound controller Huonoa -Ei Dolby Vision -tukea -Ei kalliimman mallin Glare Free -mattapintaa -Ei One Connect -liitäntäboksia (johon on jo kerennyt ihastua) -Tizen-käyttöliittymä on edelleen turhan täyteen ahdettu -Täydellä 1 699 euron suositushinnalla kova kilpailu

Television testaaminen alkaa harvoin erityisen dramaattisesti tai ”coolisti” jossain lukijoiden kuvittelemassa ultimaattisessa testistudiossa. Tälläkin kertaa ensimmäinen varsinainen käyttötapaus oli huomattavasti arkisempi kuin mitä 1 699 euron suositushinnalla varustetullulta (55-tuumaiselta) Micro RGB -televisiolta voisi odottaa. Olohuoneessa paistoi aurinko suoraan ikkunoista sisään, Bluey pyöri ruudulla ja allekirjoittaneen mielessä pyöri lähinnä yksi ajatus: olisikohan tässä joku ilta vihdoin aikaa vaikkapa pelata jotain?

Televisio kun joutuu nykyään aika erikoiseen testiin. Sen pitäisi näyttää aamulla lastenohjelmat kirkkaassa päivänvalossa, illalla Netflixistä elokuvia, viikonloppuna Disney Plussaa ja silloin kun lapset viimein ovat nukkumassa, pitäisi vielä jaksaa pyörittää pelejä ilman, että kuva alkaa näyttämään allekirjoittaneen naamataululta maanantai-aamuisin.

R85H lähtee tähän leikkiin melko mielenkiintoisella aseella. Kyseessä on Samsungin uusi Micro RGB -televisio, jonka luvataan yhdistävän poikkeuksellisen laajan väriavaruuden, korkean kirkkauden ja melkoisen vakuuttavat peliominaisuudet samaan pakettiin.

Ja koska televisio ei päädy testaajalle koristeeksi, R85H joutui tietenkin tekemään juuri sitä, mitä televisioilla tässä taloudessa tehdään. Nintendo Switch 2 sai kyytiä Star Foxin kanssa, Netflixit ja Disney Plussat kyykytettiin läpi ja ruutua katseltiin välillä keskellä kirkkainta päivää, välillä olohuoneen valot sammutettuina.

Lopputulos oli kiinnostava, sillä R85H ei tunnu yrittävän olla vain yksi uusi televisio muiden joukossa. Se yrittää olla vähän kaikkea. Ja yleensä juuri siinä kohtaa alkaa kiinnostaa, osaako laite oikeasti mitään erityisen hyvin vai onko lopputuloksena vain kallis kompromissi.

Mikä ihmeen Micro RGB?

Teknologianörttinä ensimmäinen ajatukseni oli tietenkin hieman epäilevä: eikö tämä ole taas yksi uusi Samsungin keksimä markkinointitermi, jolla vanhalle teknologialle annetaan uusi nimi?

Ei tällä kertaa.

Micro RGB poikkeaa perinteisestä QLED- ja Mini-LED-toteutuksesta siinä, että taustavalo rakentuu erillisistä punaisista, vihreistä ja sinisistä mikroskooppisen pienistä LED-valonlähteistä. Ajatuksena on tuottaa värit mahdollisimman puhtaasti jo itse valonlähteessä sen sijaan, että niitä joudutaan muodostamaan samalla tavalla perinteisten taustavaloratkaisujen kautta.

Teknisestä selityksestä voidaan kuitenkin siirtyä nopeasti siihen paljon kiinnostavampaan kysymykseen: mitä ihmettä tämä tarkoittaa olohuoneessa?

Ensimmäinen vastaus on värit.

R85H:n värintoisto on todella näyttävä. Luontodokumentit, animaatiot ja HDR-sisältö saavat ruudulla sellaisen väriloiston, että välillä tekisi mieli tarkistaa, onko televisio vahingossa siirtynyt demotilaan. Samsung lupaa television yltävän 100 prosenttiin BT.2020-väriavaruudesta, ja vaikka numeroista voi jokainen tehdä omat johtopäätöksensä, käytännössä huomio kiinnittyy ennen kaikkea siihen, kuinka elävältä kuva näyttää.

Eikä kyse ole pelkästään siitä, että kaikki olisi vedetty värikynällä mahdollisimman räikeäksi. Ihonsävyt pysyvät luonnollisina ja kuva näyttää parhaimmillaan todella tarkalta.

Aurinko saa tulla kylään, kunhan ei jää asumaan

Televisioiden heijastukset ovat asia, jota ei välttämättä tavalliset kuluttajat tule ajatelleeksi paikallisessa Powerissa. Siellä kun televisiot seisovat täydellisessä valaistuksessa, jossa aurinko ei paista suoraan ruutuun ja joku on epäilemättä käynyt pyyhkimässä jokaisen sormenjäljen pois viisi sekuntia ennen kuin asiakas saapuu paikalle.

Kotona tilanne on vähän toinen.

Allekirjoittaneella aurinko pääsee paistamaan olohuoneeseen vähän turhankin hyvin, eikä televisiota voi siirtää sen mukaan, miten päivänvalo sattuu liikkumaan. Toisin kuin kalliimmassa R95H-sisarmallissa, R85H:ssa ei ole täysin mattapintaista Glare Free -pinnoitetta, vaan paneeli on kiiltäväpintainen. Paperilla tämä hieman jännitti, mutta käytännössä huoli osoittautui yllättävänkin turhaksi.

R85H nimittäin kompensoi mattapinnan puutetta Micro RGB -paneelin valtavalla kirkkaudella. Auringonpaiste ei tietenkään katoa mihinkään, mutta kuvan korkea valoteho ”puskee” heijastusten läpi niin tehokkaasti, ettei katselu muutu ihan täysin peilin tuijotteluksi. Blueyta voi katsoa keskellä kirkkainta päivää ilman, että ruudulta tarvitsee tähystellä omaa pärstäänsä puolen olohuoneen lisäksi.

Sama pätee myös urheiluun ja pelaamiseen. Jos olohuone ei ole mikään kellarissa sijaitseva pimeä leffaluola, suuri valoteho on arjessa valtava valtti. R85H ei ole parhaimmillaan vain silloin, kun verhot ovat kiinni ja kynttilät palavat. Se toimii erinomaisesti myös siihen ihan tavalliseen arkeen, jossa ulkona sattuu olemaan aurinkoinen kesäpäivä.

Elokuvailta paljastaa myös heikkoudet

Kun lapset lopulta nukkuvat ja olohuoneeseen saa hieman enemmän rauhaa, televisio joutuu seuraavaan testiin. Nyt ympäristön kirkkaudesta ei ole enää hyötyä, vaan huomio kiinnittyy mustan tasoon, kontrastiin ja siihen, miltä pimeät kohtaukset oikeasti näyttävät.

Micro RGB AI Engine ja television paikallinen Ultimate Micro Dimming -taustavalon ohjaus tekevät tässä varsin vakuuttavaa jälkeä. Kirkkaiden kohteiden ympärille syntyvää haloilmiötä on saatu hallittua erittäin hyvin, eikä pimeällä taivaalla lentelevä kirkas kohde muutu saman tien ympärilleen leviäväksi valokehäksi.

Musta ei tietenkään ole aivan sama asia kuin OLEDissa, jossa jokainen pikseli voidaan sammuttaa erikseen. Käytännössä ero on kuitenkin yllättävän pieni, varsinkin kun televisiota katsotaan normaalissa olohuoneessa eikä suurennuslasin kanssa täysin pimeässä huoneessa.

Ja juuri tähän liittyy R85H:n kiinnostavin puoli. Se ei välttämättä voita OLEDia jokaisessa yksittäisessä kategoriassa, mutta se yrittää olla erittäin hyvä mahdollisimman monessa.

Täydellisyyteen kuuluu kuitenkin yksi tuttu Samsungin puute.

Dolby Vision loistaa edelleen poissaolollaan.

Televisio tukee HDR10+:aa ja Filmmaker Modea, ja kuva näyttää HDR-sisällöllä hienolta. Silti Dolby Visionin puuttuminen tämän hintaluokan televisiosta tuntuu edelleen hieman oudolta. Kun kilpailijat tarjoavat formaattia laajasti, Samsung jatkaa omalla linjallaan.

En tiedä, onko kyse periaatteesta, lisenssimaksuista vai yksinkertaisesti siitä, että Samsung haluaa edelleen ajaa omaa HDR-ekosysteemiään. Kuluttajan kannalta lopputulos on kuitenkin sama: jos Dolby Vision on sinulle ehdoton vaatimus, R85H ei ole oikea televisio.

Puhe kuuluu, vaikka muu maailma räjähtää

Äänentoistosta ei televisioarviossa pääse koskaan ihan helpolla. Ohut televisio ei yksinkertaisesti pysty tarjoamaan samanlaista fyysistä tilavuutta kuin erillinen kaiutinjärjestelmä, vaikka valmistaja kuinka pakkaisi tekoälyä sen sisään.

R85H:n 30 watin äänentoisto on kuitenkin arkikäytössä ihan kelvollinen. Bluey, uutiset ja tavallinen televisiokatselu kuulostavat riittävän selkeiltä, eikä soundbaria ole pakko hakea kaupasta samana päivänä.

Samsungin AI Sound Controller on puolestaan ominaisuus, josta yllätyin positiivisesti. Televisio yrittää erotella puheen ja taustaäänet toisistaan ja säätää niitä tilanteen mukaan. Käytännössä tästä on hyötyä etenkin silloin, kun toimintakohtauksessa joku päättää räjäyttää puoli kaupunkia ja seuraavassa kohtauksessa kaksi hahmoa kuiskailee toisilleen.

Lapsiperheen olohuoneessa tällainen ominaisuus ei ole muutenkaan täysin turha. Jos taustalla joku rakentaa Duploista omaa valtakuntaansa ja toinen katsoo samaan aikaan televisiota, dialogin selkeys alkaa nopeasti kiinnostaa enemmän kuin täydellinen äänimaisema.

Pelitelkkari pääsi tositoimiin

Sitten päästään siihen osastoon, jossa R85H sai minulta kaikkein kovimman testin kahta artikkelimuistiota samaan aikaan tehdessäni.

Nintendo Switch 2.

Ja koska vanha Star Fox on jälleen kerran päässyt piinaamaan allekirjoittanutta, luonnollisesti myös Fox McCloudin Arwing päätyi ruudulle. R85H:n kanssa yhdistelmä oli melkoisen vakuuttava.

4K:n 144 hertsin virkistystaajuus, VRR-tuki ja FreeSync Premium Pro tekevät televisiosta varsin vakavasti otettavan pelinäytön. Input lag on pelitilassa niin pieni, ettei sitä normaalissa käytössä jää miettimään, ja liike pysyy nopeissakin tilanteissa sulavana.

Nintendo Switch 2:n Star Foxissa televisio pääsi myös näyttämään, mihin sen värintoisto pystyy. Avaruus, räjähdykset ja planeettojen pinnat näyttävät todella näyttäviltä, eikä ruudun suuri koko ainakaan vähennä kokemusta.

Tässä vaiheessa täytyy kuitenkin tunnustaa, että välillä itse peli unohtui hetkeksi ja huomio siirtyi television kuvaan. Se on yleensä hyvä merkki televisioarviossa.

PC-pelaajille löytyy vielä oma herkkunsa. 1440p-tarkkuudella R85H pystyy parhaimmillaan 240 hertsin virkistystaajuuteen DLG-teknologian avulla. Nopeissa verkkoräiskinnöissä tästä voi olla oikeasti hyötyä, vaikka itse en ehkä hankkisi lähes 1 700 euron televisiota pelkästään tämän ominaisuuden vuoksi.

Game Bar tuo ruudulle myös joukon peliasetuksia, joiden avulla esimerkiksi tummia alueita voi säätää näkyvämmiksi ja erilaisia tähtäystoimintoja ottaa käyttöön.

Kokonaisuutena pelaajan näkökulmasta R85H on siis erittäin kiinnostava paketti. Se ei ole pelkästään hyvä televisio, jolla voi pelata. Se on hyvä pelitelevisio, jolla voi myös katsoa televisiota.

Ja juuri siinä on mielestäni tämän laitteen yksi suurimmista vahvuuksista.

Tizen on edelleen Tizen

Älytelevision pitäisi nykyään olla niin helppo käyttää, ettei siitä tarvitsisi oikeastaan kirjoittaa mitään. Kun televisio toimii, sitä ei huomaa.

Samsungin Tizen on nopea ja sovellustarjonta on kattava. Netflix, Disney+, Yle Areena, Ruutu ja käytännössä kaikki muutkin olennaiset palvelut löytyvät ilman suurempaa säätämistä.

Mutta käyttöliittymä ei ole vieläkään mikään minimalistisen suunnittelun riemuvoitto.

Samsung haluaa tarjota käyttäjälle sisältöä, suosituksia, Samsung TV Plus -kanavia, pelejä ja ties mitä muuta. Tavallaan ymmärrän ajatuksen. Toisaalta haluaisin joskus vain painaa kaukosäätimestä nappia ja päästä katsomaan sitä asiaa, jonka itse päätin katsoa.

Tizen ei ole huono. Se on vain välillä vähän sellainen tuttava, joka kertoo sinulle aivan liikaa asioita, joita et kysynyt.

Kaapelit jäivät edelleen television taakse

Yksi käytännön kompromissi on myös One Connect -boxin puuttuminen.

Samsungin kalliimmista televisioista tuttu erillinen liitäntäboksi on erittäin kätevä ratkaisu männä vuosina, jos television haluaa seinälle ja kaapelit mahdollisimman siististi piiloon. R85H:ssa sitä ei ole, joten HDMI-kaapelit ja muut johdot kytketään suoraan television taakse.

Television paksuus on vain noin 5,2 senttimetriä, joten kyseessä ei ole mikään olohuoneen musta jytky. Silti seinälle asennettaessa kaapelointi olisi huomattavasti mukavampi hoitaa erillisellä boksilla.

Painoa jalustan kanssa on lähes 15 kilogrammaa, joten yksin television asentamiseen ei muutenkaan kannata ryhtyä sankariksi. Kaksi ihmistä tekee homman huomattavasti helpommin ja todennäköisesti myös ilman sitä kuuluisaa hetkeä, jolloin televisio alkaa kallistua väärään suuntaan ja sydän jättää yhden lyönnin väliin.

Onko lähes 1 700 euroa paljon tällaisesta televisiosta?

On.

Samsungin virallinen suositushinta 55-tuumaiselle R85H:lle on 1 699 euroa. Sillä hinnalla televisiolta on lupa odottaa jo melko paljon. Onneksi todellinen katuhinta on toinen asia. Tarjouksissa ja kampanjoissa televisiota on ollut saatavilla selvästi edullisemmin, noin 1 000–1 300 euron hintaluokassa. Ja siinä kohtaa yhtälö muuttuu huomattavasti kiinnostavammaksi.

Noin tonnin televisioksi R85H on nimittäin melkoisen kova paketti. Se tarjoaa erinomaisen värintoiston, korkean kirkkauden, erittäin hyvän heijastusteneston, kunnollisen kontrastin ja peliominaisuudet, joiden kanssa moni huomattavasti kalliimpikin televisio joutuu tosissaan miettimään tekemisiään.

Täydellä suositushinnalla joutuisin kuitenkin miettimään ostosta pidempään. Tarjoushinnalla tilanne on aivan toinen. R85H on ennen kaikkea televisio ihmiselle, joka haluaa yhden laitteen hoitamaan mahdollisimman monta asiaa. Samsung R85H:n suurin vahvuus ei lopulta ole yksittäinen tekninen ominaisuus. Se on kokonaisuus.

Se on televisio, joka kestää kirkkaan kesäpäivän, näyttää Blueyn lapsille, Netflixin koko perheelle ja tarjoaa vielä illan viimeisenä ohjelmanumerona Star Foxin Nintendo Switch 2:lla. Ja juuri tällaisessa käytössä Micro RGB alkaa tuntua järkevältä.

OLED on edelleen OLED. Täydellisen pimeässä huoneessa elokuvia katsova hifistelijä löytää varmasti syyn valita sen. Dolby Visionin puuttuminen puolestaan on asia, jota Samsungilta voi aivan perustellusti edelleen kysyä.

Mutta tavallisessa olohuoneessa R85H:n vahvuudet ovat vaikeita ohittaa. Se ei säikähdä päivänvaloa, pelit näyttävät komeilta ja värit ovat parhaimmillaan suorastaan hävyttömän näyttävät.

Ja ehkä juuri tämä on R85H:n idea.

Sen ei tarvitse olla maailman paras televisio yhdessä asiassa. Sen pitää olla erittäin hyvä televisio lähes kaikessa, mitä tavallinen perhe televisiollaan tekee.

Siinä Samsung on onnistunut varsin hyvin.

Ali G palaa yli 20 vuoden jälkeen – tulevan elokuvan traileri nyt katsottavissa Kommentit pois päältä artikkelissa Ali G palaa yli 20 vuoden jälkeen – tulevan elokuvan traileri nyt katsottavissa

Sacha Baron Cohenin tunnettu -hahmo tekee pitkään odotetun paluun. Amazon MGM on julkaissut trailerin Ali G: Who Iz I? -elokuvasta, jossa Cohen nähdään jälleen itsevarmana Lontoon pahapoikana. Kyseessä on mockumentary eli dokumentaarista tyyliä ja fiktiota yhdistelevä komedia, jossa Ali G joutuu tekemisiin oikeiden ihmisten ja aitojen tilanteiden kanssa.

Elokuvassa Ali G:n elämä saa yllättävän käänteen, kun hänen pitkäaikainen tyttöystävänsä Julie kertoo olevansa kahdeksannella kuulla raskaana. Perheenlisäys tarkoittaa myös lisää kuluja, joten Ali G päättää suunnata Yhdysvaltoihin palauttamaan entisen loistonsa. Reissu saa nopeasti kummallisia käänteitä, kun vastaan tulee ihmisiä ja tilanteita, joihin Ali G:n itsevarmuus ei välttämättä riitä.

Ali G syntyi vuonna 1998 Channel 4:n The 11 O’Clock Show -ohjelmassa ja sai myöhemmin oman Da Ali G Show -sarjansa. Hahmo nähtiin ensimmäisen kerran elokuvassa Ali G Indahouse vuonna 2002. Uusi elokuva palaa kuitenkin lähemmäs sitä tyyliä, jolla Cohen tuli alun perin tunnetuksi: kuvauksissa mukana on oikeita ihmisiä, jotka eivät välttämättä tiedä olevansa keskellä Ali G:n komediaa. Samanlaista reseptiä Cohen on käyttänyt muun muassa Borat- ja Brüno-elokuvissa.

Elokuva kuvattiin salassa, ja tällä kertaa Cohen toimii myös ensimmäistä kertaa pitkän elokuvan ohjaajana. Hän on lisäksi käsikirjoittanut ja tuottanut projektin. Ali G: Who Iz I? saapuu elokuvateattereihin 23. lokakuuta 2026.

Lähde: Variety