Arvostelut, Leffat

Hedelmällinen elokuvavuosi 1970: Kolme parasta filmiä 50 vuoden takaa Kommentit pois päältä artikkelissa Hedelmällinen elokuvavuosi 1970: Kolme parasta filmiä 50 vuoden takaa

1960-1970-luvun taitteessa elokuvamaailmassa puhalsivat uudet tuulet. Monet suuremmatkin studiot yhdistyivät entistä suuremmiksi, mikä merkitsi perinteisen Hollywoodin studiokeskeisen estetiikan, ja samalla erään aikakauden loppua. Tekijäkeskeisen estiikan myötä nuoret ohjaajat, kuten Martin Scorsese, Francis Ford Coppola ja Steven Spielberg nousivat vanhemman polven ohjaajien rinnalle. Tosin vanhat tekijät, kuten Don Siegel, Andrew V. McLaglan ja John Sturges olivat vielä voimissaan. Lisäksi 1960-luvulla alkanut television kiihtyvä yleistyminen nosti sen elokuvan keskeisimmäksi kilpailijaksi 1970-luvulle tultaessa. Tämä vuoksi vuosittain tehtiin yhä vähemmän elokuvia.

1970-luvulla suosituimpia genrejä olivat kauhu ja tieteiselokuvat, joihin vaikutti entistä kehittyneemmän teknologian ansiosta mahdolliset erikoistehosteet. Suosittu oli myös lännenelokuva-genre, mikä erityisesti Italiassa kulta-aikansa viimeisiä vuosia. Vuosikymmenen alun elokuvien entistä synkempään ja raadollisempaan sävyyn vaikutti erityisesti Vietnamin sota, minkä kauhut vällityyivät tiedotusvälineiden kautta koteihin. Erityisesti 1970 oli kaiken kaikkiaan hieno elokuvavuosi, jonka kolme parasta elokuvaa olen rankannut oheiseen listaan.

3. Verinen Mamma Barker (Bloody Mama, ohj. Roger Corman)

“Pop-elokuvien paavina” tunnetun ohjaaja-tuottaja Roger Cormanin viimeisiä ohjauksia oli tosielämän 1930-luvun Barkerin pankkirosvojengin vaiheisiin perustuva Verinen Mamma Barker. Barkerin veljeksistä koostuvan jengin aivoina toimi itse Kate “Mamma” Barker, jota arvokkaasti ikääntyvä Hollywood-legenda Shelley Winters esittää antaumuksella ja tyylillä. Lisäksi elokuva on yksi lukuisista Bonnie ja Clyde -elokuvan (1968) vanavedessä tehdyistä  30-luvun laman ajan gangstereista kertovista leffoista, jotka sisältävät runsaasti toimintaa, ja salamannopean banjonäppäilyn säestämiä kaahailukohtauksia Amerikan takamailla.

Leffassa Verinen Mamma Barker Cormanin b-elokuvatyylinen estetiikka räkeisine  kuvanlaatuineen luo omaa viehätystä. Elokuvan parasta antia ovat armottomat toimintakohtaukset sekä voimakkaat roolisuoritukset nousevilta tähdiltä, kuten Bruce Dern ja Robert De Niro. Erityisesti De Niron esityksessä on samaa hyytävyyttä kuin esimerkiksi Taksikuskissa (Taxi Driver, ohj. Martin Scorsese, 1974) muutamaa vuotta myöhemmin. Cormanin leffaa kuvatessa hän oli esimerkiksi syömättä muutaman vuorokauden, näyttääkseen uskottavalta narkomaanilta. Elokuvan siekailematon väkivalta ja seksuaalinen sisältö aiheuttivat ilmestymisen aikoihin pahennusta, jonka vuoksi se kiellettiin Isossa-Britanniassa, Ranskassa ja Uudessa-Seelannissa. Verinen Mamma Barker lukeutuu Cormanin parhaimmistoon, jonka paikoin synkeää sävyä pehmentää veijarimainen huumori.

2. Kellyn sankarit (Kelly’s Heroes, ohj. Brian G. Hutton)

Aikoinaan vaatimattomasti menestynyt komediallinen sotaelokuva Kellyn sankarit nauttii nykyään kulttimainetta. Kroatiassa kuvattu elokuva kertoo joukosta amerikkalaisia sotilaita Toisessa maailmansodan ratkaisun hetkinä. Sekalainen seurakunta päättää takavarikoida 16 miljoonan arvosta natsien kultaharkkoja Ranskalaisesta pankissa. Clint Eastwoodin tunnistettavalla vähäeleisellä, karskilla tyylillään esittämä sotamies Kelly ja hippimäinen panssarijoukkojen kersantti Oddball (Donald Sutherland) johtavat joukot kauas vihollislinjojen taakse. Elokuvan sotilaallisesta alkuperäismusiikista vastaa Lalo Schifirin, jonka teemaa Tiger Tank Quentin Tarantino käytti elokuvassa Kunniattomat paskiaiset (2009).

Kellyn sankarit on oivallinen parodia aikakauden isänmaallisista sotaelokuvissa, jossa amerikkalaiset sotilaat esitetään epätavallisesti omaa etuaan tavoittelevina antisankareina. Värikkäässä hahmogalleriassa loistaa ennen kaikkea Sutherland Oddballina. Tämä veijarimainen komentaja muun muassa kompensoi amerikkalaisen kevyen panssarivaunun tehottomuutta toistamalla kovaäänisestä isomman tykin ääntä. Taistelun tuoksinassa myös kovaääninen musiikki kylvää kauhua vihollisten riveissä. Elokuvassa on lukuisia ikimuistoisia kohtauksia, kuten seesteisen kappaleen Burning Bridgesin säestämä alkutekstijakso, missä Kelly ajaa jeepillä läpi rankan tykkitulen. Elokuva tekee kunniaa myös italowesternien loppukaksintaisteluille kohtauksessa, jossa Kelly, Oddball ja Big Joe (Telly Savalas) kohtaavat saksalaisen Tiger-panssarivaunun. Kohtaus on, Lalo Schrifrinin hiljalleen jännitystä nostattavan western-säveliä, dramaattisia lähikuvia ja hidasta runollista kerrontaa myöten kuin suoraan Leonen länkkäreistä. Kellyn sankarit on viihdyttävä katselukokemus sekä hyvän komedian että erilaisten sotaelokuvien ystäville.

1. Paluu apinoiden planeetalle (Beneath the Planet of the Apes, ohj. Ted Post)

Elokuva Paluu apinoiden planeetalle on suoraa jatkoa klassiselle, ranskalaisen Pierre Boulletin romaaniin (1963) perustuvalle tieteisseikkailulle Apinoiden planeetta (The Planet of the Apes, ohj. Franklin J. Schaffner, 1968). Alkuperäinen elokuva kertoo “vieraalle planeetalle” syöksyneen avaruusaluksen komentaja George Taylorin (Charlton Heston) ja hänen miehistönsä seikkailuista, yrittäessään selvitä ihmisapinoiden hallitsemassa maailmassa, jossa elossa olevat ihmiset ovat taantuneet mykkien eläimien tasolle. Taas jatko-osassa seurataan kadonnutta miehistöä etsimään lähtenyttä astronautti Brentiä (James Franciscus). Brent kohtaa sattumalta Taylorin rakastetun Novan, jonka avulla Brent pääsee Taylorin jäljille, ja seuraa häntä “kielletylle alueelle”. Siellä he kohtaavat syvällä maan uumenissa asuvia mutatoituneita, huippuälykkäitä  ihmisiä, joille on telepaattisia voimia. Lisäksi tämä pieni yhteisö palvoo suurta atomipommia, jolla on elokuvan kannalta keskeinen rooli leffan loppumetreillä.

Alkuperäisen Apinoiden planeetta -elokuvasarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat käytännössä ainoat oikeasti hyvät osat, sillä loput kolme osaa (Pako apinoiden planeetalta, Apinoiden planeetan valloitus, Taistelu apinoiden planeetasta) lähentelevät jopa campiä. Toisaalta ne ovat tahattomassa komiikassaan viihdyttäviä. Pako apinoiden planeetalta on jopa seikkailullisempi ja toiminnallisempi kuin edeltäjänsä, jonka lisäksi se paneutuu syvällisemmin tieteis-näkökulmaan. James Franciscus tekee mallikasta työtä Brentinä, mutta hänen karismansa ei yllä sivuroolia esittävän Charlton Hestonin tasolle. Ensimmäisestä elokuvasta tutut näyttelijät Maurice Evans, Kim Hunter ja muut uusivat roolinsa tyylikkäästi, ja kumiset apinamaskeeraukset näyttävät nykyäänkin kohtalaisen uskottavilta kuin 50 vuotta sitten. Useiden tasoltaan vaihtelevien jatko-osien lisäksi ensimmäinen elokuva sai televisiosarjan, animaatiosarjan, uudelleenfilmatisoinnin ja reboot-elokuvasarjan.

Avatar: Fire and Ash tarjoaa reilut kolme tuntia kaunista rihkamaa Kommentit pois päältä artikkelissa Avatar: Fire and Ash tarjoaa reilut kolme tuntia kaunista rihkamaa

Ohjaajalegenda James Cameronin Avatar -saaga on ehtinyt kolmanteen osaansa. Matka oli pitkä vuonna 1994 kynäillystä käsikirjoituksesta vuonna 2009 ensi-iltansa saaneeseen esikoiselokuvaan, ja vielä hieman pidempi sitä seuranneeseen The Way of Wateriin. Kun alkuperäisteoksen jatko-osaa saatiin odottaa kolmetoista vuotta, tuntuu tällä viikolla ensi-iltaan saapunut Fire and Ash tulevan verrattain vikkelästi edeltäjänsä kannoilla. Yksi merkittävä syy lyhyemmälle vartomiselle toisen ja kolmannen Avatarin välillä on varmasti se, että ne kuvattiin suurilta osin samanaikaisesti vuosien 2017-2019 aikana.

Nopeana kertauksena kerrattakoon, että Avatarin tapahtumat sijoittuvat 2100 -luvun jälkipuoliskolle. Ensimmäisessä elokuvassa halvaantunut merijalkaväen sotilas Jake Sully matkaa Maasta neljän valovuoden päähän Pandoraksi ristittyyn kuuhun Alfa Centauri -tähtijärjestelmässä. Pandoraa asuttavat siniset pitkänhuiskeat Na’vi -humanoidit, joiden sekaan Sullyn on soluttauduttava. Tehtävää suorittaessaan Sully rakastuu paikallista heimoa edustavaan Neytiriin, ja liittoutuu alkuasukkaiden kanssa ajaakseen tiehensä näiden elämänmenoa ahdistavat ihmiset. Jatko-osa The Way of Waterissa Jake ja Neytiri lapsineen lähtevät kotoisesta metsästään evakkoon rannikkoheimo Metkayinan hoteisiin, jonne taivasväeksi kutsuttujen ihmisten aiheuttamat ongelmat heitä arvatenkin seuraavat. Konfliktissa saa surmansa muiden muassa Jaken ja Neytirin esikoispoika Neteyam, ja tämän järkytyksen aiheuttamissa tunnelmissa käynnistyy vastikään teattereihin tullut kolmas Avatar alaotsikkonaan Fire and Ash.

Mikäli on vähääkään perillä Avatar -elokuvien ympärillä vellovasta julkisesta keskustelusta, on varmasti törmännyt saagaan liittyvään taivasteluun ja silmienpyöritykseen. Tarinat ovat geneerisiä, käsikirjoitukset sitäkin kökömpiä ja kulttuurinen jalanjälki olematon. Kysymykseen, millainen vaikutus kolmannella Avatarilla on laajemmalti pop -kulttuurin kentällä, ei vielä oikein voi vastata. Sen sijaan tarinan puolivillaisuus ja käsikirjoituksen puutteet ovat Fire and Ashilla härskimmin pinnalla kuin kahdella ensimmäisellä elokuvalla yhteensä. On suorastaan häkellyttävää, miten vähän temaattista syvyyttä James Cameron tiimeineen on saanut mahdutettua kolmeen tuntiin ja seitsemääntoista minuuttiin. Tämänkertaisen tarinan yhtenä kulmakivenä pitäisi olla, kuinka edelliselokuvassa kuolleen Neteyamin aiheuttama suru vaikuttaa muihin hahmoihin. Jake keskittyy käytännön asioihin, Neytiri turvautuu uskoon ja jopa vihaan, ja näiden poika Lo’ak pyrkii entistä epätoivoisemmin todistamaan kykyjään vanhemmilleen. Hahmot käyvät keskenään välillä kiivastakin vuoropuhelua, josta kuitenkin jää syvempi tunnelataus ja loppusilaus uupumaan. Elokuva tuntuu nälkävuoden pituiselta kollaasilta visuaalisesti näyttäviä mutta toisistaan irrallisia kohtauksia, joista ei muodostu yhtenäistä tarinaa.

Vanhan toistoa ja hukattuja hahmoja

Sullyjen ahdistuksen ohella yli kolmetuntisen rainan toiseksi vetonaulaksi on kehitetty antagonistinen Mangkwan -heimo. Näiden johtajana häärii synkkä shamaani Varang, jota elokuvassa näyttelee Oona Chaplin. Mangkwanien, tuttavallisemmin tuhkaheimon, taustatarina on lyhykäisyydessään se, että vuosia aiemmin näiden asuinseutu tuhoutui tulivuorenpurkauksessa, mistä tuohtuneina he käänsivät selkänsä Eywa -jumaluudelle ja syleilivät voiman pimeää puolta. Tuhkatyypit Varang etunenässä lyövät hynttynsä yhteen aiemmista osista tutun pahiksen, sinisenä uudestisyntyneen Quaritchin kanssa. Tästä liittoumasta kehkeytyykin Fire and Ashin mielenkiintoisin soppa. Harmi vain, että elokuvan loppua kohden Varangin rooli kutistuu melko vähäiseksi, eikä sinistyneelle eversti Miles Quaritchillekaan saada tässä tyydyttävää loppua.


Uusin Avatar -elokuva on juoneltaan käytännössä sekoitus kahdesta ensimmäisestä. Ne katsojat, joilla on tuoreessa muistissa edellisten Avatarien tapahtumat, saavat epäuskoisina puistella päätään kierrätettyjen kohtausten ja vuorosanojen määrälle. Ohjaaja James Cameron on useasti painottanut, kuinka uusimmassa Avatarissa ei tekoälyä ole käytetty. Tämä ylpeydenaihe kääntyy kolmatta filmiä katsellessa hullunkurisesti itseään vastaan dialogia ja tarinaa tutkaillessa. Juonenkuljetus ja varsinkin vuoropuhelu kun on välillä niin keskinkertaista ja tökeröä, että niiden voisi helposti uskoa olevan vaikkapa ChatGPT:n generoimaa sillisalaattia. Toinen ohjaajamaestron kyllästymiseen saakka toistama teesi on, kuinka Fire and Ash jää elokuvasarjan viimeiseksi osaksi, mikäli lipputulot jäävät tavoitteesta. Tässä tapauksessa miehen aikomuksena olisi kuulemma julkaista kirja, joka nivoisi yhteen neljännen ja viidennen elokuvan tapahtumat loppuratkaisuineen. 

Fire and Ashin nähtyäni itselleni sopisi sellainenkin tilinpäätös, vaikka lopullisen tuomion Avatar -elokuvien tarpeellisuudesta antaa tietysti maailmanlaajuinen yleisö kukkaroineen. Onhan Avatareissa ainakin se hyvä puoli, että niiden kutoma fantastinen maailma ja hahmot ilman ironisuuden tai sarkasmin häivääkään tarjoavat omanlaistaan vastalääkettä suurelle osalle nykyajan kassamagneeteista, joille hahmojen raadollisuus ja tietty itseironia tuntuvat olevan itseisarvoja. Puutteistaan huolimatta Avatareilla on mielestäni paikkansa maailmassa, ja elokuvien yhteenlasketut yli viiden miljardin dollarin tuotot kertovat, että samaa näkemystä on ilmoilla paljon laajemmaltikin.

6 / 10
Hyvää + Pandoran maailmaan uppoutuu mielellään, erikoistehosteet toimivat ja uudet hahmot ovat kiinnostavia. Huonoa - Elokuva toistaa liikaa edeltäjiensä juonikuvioita, eikä käsikirjoitus ole sen toimivampi kuin aiemminkaan. Uusia hahmoja ei hyödynnetä riittävästi.

Kaksi feikkitrailereita postaavaa kanavaa sai Youtubesta isot potkut p*rseelle Kommentit pois päältä artikkelissa Kaksi feikkitrailereita postaavaa kanavaa sai Youtubesta isot potkut p*rseelle

Google

Google on poistanut YouTubesta kaksi suurta kanavaa, jotka olivat tunnettuja harhaanjohtavista elokuvatrailereista. Screen Culture ja KH Studio keräsivät vuosien ajan miljoonia tilaajia ja yhteensä miljardeja katselukertoja julkaisemalla niin sanottuja feikki- tai konseptitrailereita, jotka muistuttivat usein erehdyttävästi virallisia ennakkovideoita.

Kanavien videot antoivat monille katsojille vaikutelman oikeista elokuvatrailereista, etenkin tekoälyn kehittymisen myötä. Generatiivisen AI:n avulla tuotetut trailerit olivat aiempaa uskottavampia ja levisivät laajalle, toisinaan jopa virallisia trailereita laajemmin. Erityisen suosittuja olivat Marvel-elokuviin liittyvät videot, jotka hyödynsivät fanien odotuksia ja spekulaatioita tulevista projekteista.

Google oli jo aiemmin poistanut kanavilta mainostulot, minkä jälkeen ne yrittivät jatkaa toimintaansa lisäämällä videoihin merkintöjä kuten ”fan trailer” tai ”concept trailer”. Näiden muutosten ei kuitenkaan katsottu riittävän, ja kanavat ovat nyt kokonaan poistuneet YouTubesta.

Päätös on saanut monilta faneilta myönteisen vastaanoton, sillä feikkitrailereiden koettiin sekoittavan keskustelua ja vievän näkyvyyttä virallisilta julkaisuilta. Taustalla vaikuttaa myös kiristynyt ilmapiiri tekoälyn ja tekijänoikeuksien ympärillä: Disney on hiljattain lähettänyt Googlelle vaatimuskirjeen, jossa yhtiötä syytetään tekijänoikeuksien laajamittaisesta loukkaamisesta tekoälyn koulutuksessa.

Tapaus nähdäänkin osana laajempaa linjanvetoa, jossa suuret teknologiayhtiöt ja sisällöntuottajat joutuvat tarkemmin vastuuseen tekoälyn hyödyntämisestä ja tekijänoikeuksien kunnioittamisesta verkossa.