Arvostelut, Leffat

Hedelmällinen elokuvavuosi 1970: Kolme parasta filmiä 50 vuoden takaa Kommentit pois päältä artikkelissa Hedelmällinen elokuvavuosi 1970: Kolme parasta filmiä 50 vuoden takaa

1960-1970-luvun taitteessa elokuvamaailmassa puhalsivat uudet tuulet. Monet suuremmatkin studiot yhdistyivät entistä suuremmiksi, mikä merkitsi perinteisen Hollywoodin studiokeskeisen estetiikan, ja samalla erään aikakauden loppua. Tekijäkeskeisen estiikan myötä nuoret ohjaajat, kuten Martin Scorsese, Francis Ford Coppola ja Steven Spielberg nousivat vanhemman polven ohjaajien rinnalle. Tosin vanhat tekijät, kuten Don Siegel, Andrew V. McLaglan ja John Sturges olivat vielä voimissaan. Lisäksi 1960-luvulla alkanut television kiihtyvä yleistyminen nosti sen elokuvan keskeisimmäksi kilpailijaksi 1970-luvulle tultaessa. Tämä vuoksi vuosittain tehtiin yhä vähemmän elokuvia.

1970-luvulla suosituimpia genrejä olivat kauhu ja tieteiselokuvat, joihin vaikutti entistä kehittyneemmän teknologian ansiosta mahdolliset erikoistehosteet. Suosittu oli myös lännenelokuva-genre, mikä erityisesti Italiassa kulta-aikansa viimeisiä vuosia. Vuosikymmenen alun elokuvien entistä synkempään ja raadollisempaan sävyyn vaikutti erityisesti Vietnamin sota, minkä kauhut vällityyivät tiedotusvälineiden kautta koteihin. Erityisesti 1970 oli kaiken kaikkiaan hieno elokuvavuosi, jonka kolme parasta elokuvaa olen rankannut oheiseen listaan.

3. Verinen Mamma Barker (Bloody Mama, ohj. Roger Corman)

“Pop-elokuvien paavina” tunnetun ohjaaja-tuottaja Roger Cormanin viimeisiä ohjauksia oli tosielämän 1930-luvun Barkerin pankkirosvojengin vaiheisiin perustuva Verinen Mamma Barker. Barkerin veljeksistä koostuvan jengin aivoina toimi itse Kate “Mamma” Barker, jota arvokkaasti ikääntyvä Hollywood-legenda Shelley Winters esittää antaumuksella ja tyylillä. Lisäksi elokuva on yksi lukuisista Bonnie ja Clyde -elokuvan (1968) vanavedessä tehdyistä  30-luvun laman ajan gangstereista kertovista leffoista, jotka sisältävät runsaasti toimintaa, ja salamannopean banjonäppäilyn säestämiä kaahailukohtauksia Amerikan takamailla.

Leffassa Verinen Mamma Barker Cormanin b-elokuvatyylinen estetiikka räkeisine  kuvanlaatuineen luo omaa viehätystä. Elokuvan parasta antia ovat armottomat toimintakohtaukset sekä voimakkaat roolisuoritukset nousevilta tähdiltä, kuten Bruce Dern ja Robert De Niro. Erityisesti De Niron esityksessä on samaa hyytävyyttä kuin esimerkiksi Taksikuskissa (Taxi Driver, ohj. Martin Scorsese, 1974) muutamaa vuotta myöhemmin. Cormanin leffaa kuvatessa hän oli esimerkiksi syömättä muutaman vuorokauden, näyttääkseen uskottavalta narkomaanilta. Elokuvan siekailematon väkivalta ja seksuaalinen sisältö aiheuttivat ilmestymisen aikoihin pahennusta, jonka vuoksi se kiellettiin Isossa-Britanniassa, Ranskassa ja Uudessa-Seelannissa. Verinen Mamma Barker lukeutuu Cormanin parhaimmistoon, jonka paikoin synkeää sävyä pehmentää veijarimainen huumori.

2. Kellyn sankarit (Kelly’s Heroes, ohj. Brian G. Hutton)

Aikoinaan vaatimattomasti menestynyt komediallinen sotaelokuva Kellyn sankarit nauttii nykyään kulttimainetta. Kroatiassa kuvattu elokuva kertoo joukosta amerikkalaisia sotilaita Toisessa maailmansodan ratkaisun hetkinä. Sekalainen seurakunta päättää takavarikoida 16 miljoonan arvosta natsien kultaharkkoja Ranskalaisesta pankissa. Clint Eastwoodin tunnistettavalla vähäeleisellä, karskilla tyylillään esittämä sotamies Kelly ja hippimäinen panssarijoukkojen kersantti Oddball (Donald Sutherland) johtavat joukot kauas vihollislinjojen taakse. Elokuvan sotilaallisesta alkuperäismusiikista vastaa Lalo Schifirin, jonka teemaa Tiger Tank Quentin Tarantino käytti elokuvassa Kunniattomat paskiaiset (2009).

Kellyn sankarit on oivallinen parodia aikakauden isänmaallisista sotaelokuvissa, jossa amerikkalaiset sotilaat esitetään epätavallisesti omaa etuaan tavoittelevina antisankareina. Värikkäässä hahmogalleriassa loistaa ennen kaikkea Sutherland Oddballina. Tämä veijarimainen komentaja muun muassa kompensoi amerikkalaisen kevyen panssarivaunun tehottomuutta toistamalla kovaäänisestä isomman tykin ääntä. Taistelun tuoksinassa myös kovaääninen musiikki kylvää kauhua vihollisten riveissä. Elokuvassa on lukuisia ikimuistoisia kohtauksia, kuten seesteisen kappaleen Burning Bridgesin säestämä alkutekstijakso, missä Kelly ajaa jeepillä läpi rankan tykkitulen. Elokuva tekee kunniaa myös italowesternien loppukaksintaisteluille kohtauksessa, jossa Kelly, Oddball ja Big Joe (Telly Savalas) kohtaavat saksalaisen Tiger-panssarivaunun. Kohtaus on, Lalo Schrifrinin hiljalleen jännitystä nostattavan western-säveliä, dramaattisia lähikuvia ja hidasta runollista kerrontaa myöten kuin suoraan Leonen länkkäreistä. Kellyn sankarit on viihdyttävä katselukokemus sekä hyvän komedian että erilaisten sotaelokuvien ystäville.

1. Paluu apinoiden planeetalle (Beneath the Planet of the Apes, ohj. Ted Post)

Elokuva Paluu apinoiden planeetalle on suoraa jatkoa klassiselle, ranskalaisen Pierre Boulletin romaaniin (1963) perustuvalle tieteisseikkailulle Apinoiden planeetta (The Planet of the Apes, ohj. Franklin J. Schaffner, 1968). Alkuperäinen elokuva kertoo “vieraalle planeetalle” syöksyneen avaruusaluksen komentaja George Taylorin (Charlton Heston) ja hänen miehistönsä seikkailuista, yrittäessään selvitä ihmisapinoiden hallitsemassa maailmassa, jossa elossa olevat ihmiset ovat taantuneet mykkien eläimien tasolle. Taas jatko-osassa seurataan kadonnutta miehistöä etsimään lähtenyttä astronautti Brentiä (James Franciscus). Brent kohtaa sattumalta Taylorin rakastetun Novan, jonka avulla Brent pääsee Taylorin jäljille, ja seuraa häntä “kielletylle alueelle”. Siellä he kohtaavat syvällä maan uumenissa asuvia mutatoituneita, huippuälykkäitä  ihmisiä, joille on telepaattisia voimia. Lisäksi tämä pieni yhteisö palvoo suurta atomipommia, jolla on elokuvan kannalta keskeinen rooli leffan loppumetreillä.

Alkuperäisen Apinoiden planeetta -elokuvasarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat käytännössä ainoat oikeasti hyvät osat, sillä loput kolme osaa (Pako apinoiden planeetalta, Apinoiden planeetan valloitus, Taistelu apinoiden planeetasta) lähentelevät jopa campiä. Toisaalta ne ovat tahattomassa komiikassaan viihdyttäviä. Pako apinoiden planeetalta on jopa seikkailullisempi ja toiminnallisempi kuin edeltäjänsä, jonka lisäksi se paneutuu syvällisemmin tieteis-näkökulmaan. James Franciscus tekee mallikasta työtä Brentinä, mutta hänen karismansa ei yllä sivuroolia esittävän Charlton Hestonin tasolle. Ensimmäisestä elokuvasta tutut näyttelijät Maurice Evans, Kim Hunter ja muut uusivat roolinsa tyylikkäästi, ja kumiset apinamaskeeraukset näyttävät nykyäänkin kohtalaisen uskottavilta kuin 50 vuotta sitten. Useiden tasoltaan vaihtelevien jatko-osien lisäksi ensimmäinen elokuva sai televisiosarjan, animaatiosarjan, uudelleenfilmatisoinnin ja reboot-elokuvasarjan.

Kuin selainpeli tuotuna Steamiin – arvostelussa Blade Chimera Kommentit pois päältä artikkelissa Kuin selainpeli tuotuna Steamiin – arvostelussa Blade Chimera

on Team LadyBugin ja WSS Playgrounding kehittämä okkultti cyberpunk metroidvania peli. Pelin julkaisijana toimivat ja . Testaus tapahtui :llä ja pelattu Xbox sekä PS5 ohjaimilla. Blade Chimera on Team LadyBugin uusin ja kunnianhimoisin peli, joka vie pelaajan syvälle okkultistiseen cyberpunk-maailmaan. Metroidvania-genreen kuuluva peli tarjoaa laajan kartan, saumattomia siirtymiä eri alueiden välillä sekä sivutehtäviä päätarinan rinnalle. Mutta onnistuuko peli lunastamaan odotuksensa?

Pelin tarina ja maailma

Pelaaja astuu demoninmetsästäjä Shinin saappaisiin tämän etsiessä menetettyjä taitojaan ja totuutta unohtuneesta menneisyydestään. Tarina on erityisen kiehtova, ja maailman tutkiminen tarjoaa mahdollisuuden paljastaa salaisuuksia kartassa sekä muistojen palauttamisessa. Pelissä on taianomaista tunnelmaa, jossa yhdistyvät okkultismi ja futuristinen estetiikka.

Iso plussa pelille on sivutehtävien ja vapaan kartan tutkimisen tarjoama monipuolisuus. Toisaalta toistuva rakenne, tehtävän haku, demonien tappaminen, seuraavaan tarinapaikkaan eteneminen, voi nopeasti tuntua yksitoikkoiselta.

Pelissä demonien nimet on usein valittu niiden ulkonäön mukaan, mikä tuo lisäkerroksia pelin tunnelmaan. Esimerkiksi sininen demoni tunnetaan nimellä Ao Oni, joka suoraan käännettynä tarkoittaa ”sininen demoni”. Lentävät variksen näköiset viholliset on nimetty Karasuksi, joka tarkoittaa varista, ja vihreät lentävät haamutyyppiset demonit puolestaan saavat nimekseen Hito Dama, joka tarkoittaa ”ihmissielua”.

Pelattavuus ja ohjattavuus

Ensituntuma pelistä oli vaihteleva. Alku oli teknisesti ongelmallinen – pelin julkaisupäivänä jatkuvat errorit, jokta estivät pelin avautumisen, pakottivat odottamaan korjauspäivitystä. Tämän jälkeen pelikokemus parani, mutta hahmon ohjauksessa on puutteita. Hypyt ja parkourausta vaativat kohdat voivat turhauttaa, ja tönkkö ohjaustuntuma tekee pelaamisesta epätarkkaa. Useissa nopeissa kohdissa joutui tekemään hitaasti asioita, jotta hahmo kerkeää niihin reagoida, joka johti moneen kuolemaan ja uudelleen asioiden tekemiseen, koska tallentaminen unohtui.

Väistöliikkeet ja taistelumekaniikka toimivat hyvin, mutta pelin rankaisevuus virheistä vaatii pelaajalta keskittymistä. Demonit lyövät kovaa ja panssareita eikä puolustusta saa päivittettyä, joten välillä ihmeellisten hirboxien tarkkailu saattoi myös äkkiä koitu jo mennyn sisällön uudelleen kahlaamiseen, jotta pääsee jatkamaan eteenpäin. Erityisesti Lux-demonin käyttäminen taistelussa tuo peliin syvyyttä, mutta sen hallinta kiipeilyssä on toisinaan epäintuitiivista. Lux toimii taistelussa tehokkaasti ja ottaa helposti ohjaimen komennot vastaan välillä, jopa liian tehokkaasti ja hyökkäyksiä tulee tehtyä taistelun ulkopuolella.

Grafiikat ja äänimaailma

Pelin pikselitaide on ehdoton kohokohta. on panostanut yksityiskohtiin, ja pelin visuaalinen ilme hurmaa alusta loppuun. Hyökkäysanimaatiot, käyttöliittymä ja vihollisten ulkoasu on kaikki huolellisesti suunniteltu pikselityyliin. Jos pystyy pelaamaan japaninkielisenä niin suosittelen suuresti, koska Japaninkieliset kirjoitusmerkit sopivat pelin estetiikkaan erityisen hyvin.

Äänimaailma sen sijaan jättää hieman toivomisen varaa. Vaikka musiikki itsessään on laadukasta, se ei onnistu luomaan cyberpunk-taistelun intensiivistä tunnelmaa. Vähän jäävät musiikit laiskanpuoleiseksi ja ne tarvisivat vähän potkua takapuoleen, että tulisi sopivampi tehokkuus, kun kuitenkin ollaan demoneita tappamassa. Toisaalta ääniefektit osuvat täydellisesti kohdilleen, tehden pelaamisesta miellyttävää myös ilman musiikkia. Varsinkin väistelyliikkeen tekeminen on mahtavaa siinä olevan ääniefektin kanssa ja sillä on myös hyvä liikkua paikasta toiseen.

Yhteenveto

Jos tällaisesta pelistä tykkää ja jaksaa opetella pelaamaan pelin tahtiin niin suosittelen. Yksitoikkoiseksi käy nopeasti vaikka tarina ja muistojen avaaminen vaikuttaakin tosi mielenkiintoiselta, mutta kaikki ongelmat hahmon ohjauksessa vievät ilon pelistä. Jos peliyhtiön muut pelit ovat tuttuja niin suosittelen harkitsemaan. Peli on saatavilla 29.01.2025 asti –10% 17,55€:lla. Tarjouksen jälkeen peli on normaalihintaisena 19,50€. 1€/1h (Euro per tunti) tulee hyvin, jos pelaa kaiken päätarinasta sivutehtäviin läpi ja tutkii kartan läpi niin arviolta n. 18h, joten tämä kannattaa oottaa huomioon ostamista harkitessa. Joten suosittelen, kyllä sen kannalta, että ei tekeminen lopu kesken.

Blade Chimera

4 / 10
Plussat + Grafiikat + Musiikit + Ääniefektit + Tarina + Taistelumekaniikat + Väistelyliike Miinukset - Hahmon ohjattavuus - Hyppiminen - Pienet tilat taistella - Tuntuu ilmaiselta selainpeliltä

Elokuvamaailman arvoituksellinen mestari – David Lynchin ikonisimmat ohjaukset Kommentit pois päältä artikkelissa Elokuvamaailman arvoituksellinen mestari – David Lynchin ikonisimmat ohjaukset

, yksi elokuvahistorian omaperäisimmistä ja vaikutusvaltaisimmista ohjaajista, on kuollut. Lynch tunnettiin ainutlaatuisesta tyylistään, jossa yhdistyvät surrealismi, unenomaiset tunnelmat ja tummasävyinen mystiikka. Hänen elämäntyönsä jätti pysyvän jäljen sekä elokuvien että televisiosarjojen maailmaan. Lynch muistetaan erityisesti mestariteoksistaan kuten ja sekä kulttisarjasta , joka mullisti televisiokerronnan. Tässä artikkelissa tarkastelemme Lynchin merkittävimpiä teoksia ja niiden vaikutusta populaarikulttuuriin.

The Elephant Man (1980)

on koskettava elokuva, joka perustuu tositarinaan John Merrickistä (elokuvassa Joseph Merrick), pahasti epämuodostuneesta miehestä 1800-luvun Lontoossa.

Elokuva kertoo, kuinka tohtori Frederick Treves (John Hurt) löytää Merrickin (John Hurt) friikkisirkuksesta ja ottaa hänet sairaalaan hoitoonsa. Vaikka Merrick on ulkoisesti järkyttävän näköinen, paljastuu hän älykkääksi, herkäksi ja sivistyneeksi ihmiseksi.

David Lynch ohjasi elokuvan mustavalkoisena, mikä luo siihen vaikuttavan viktoriaanisen tunnelman. Elokuva käsittelee syvällisesti ihmisarvoa, yhteiskunnan suhtautumista erilaisuuteen ja sitä, mikä todella tekee ihmisestä ihmisen.

Elokuva oli sekä kriittinen että kaupallinen menestys, ja se sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta, mukaan lukien parhaan elokuvan ja parhaan ohjaajan ehdokkuudet. Se osoitti, että Lynch pystyi tekemään myös perinteisempää elokuvaa säilyttäen silti oman taiteellisen näkemyksensä.

Twin Peaks (1990-1991) (2017)

Twin Peaks on kulttimaineeseen noussut televisiosarja, joka mullisti TV:n tekemisen 1990-luvun alussa. Sarja sijoittuu fiktiiviseen Twin Peaksin pikkukaupunkiin Washingtonin osavaltiossa.

Tarina käynnistyy, kun lukiolainen Laura Palmer löydetään murhattuna. FBI:n agentti Dale Cooper (Kyle MacLachlan) saapuu tutkimaan tapausta ja uppoutuu vähitellen kaupungin outoihin salaisuuksiin. Cooperin hahmo on mieleenpainuva sekoitus äärimmäistä ammattimaisuutta ja omintakeista persoonallisuutta – hän on yhtä innostunut täydellisestä kahvikupposesta kuin murhamysteerien ratkaisemisesta.

Lynch ja sarjan toinen luoja Mark Frost yhdistivät ainutlaatuisella tavalla saippuaoopperaa, rikosmysteeriä, yliluonnollisia elementtejä ja absurdia huumoria. Sarja on tunnettu erityisesti painajaismaisista kohtauksistaan, Angelo Badalamentin hypnoottisesta musiikista ja ”Red Room” -kohtauksista, jotka ovat jääneet television historiaan.

Twin Peaks rikkoi television perinteisiä kerrontatapoja ja vaikutti merkittävästi myöhempiin TV-sarjoihin. Se näytti, että televisiosarja voi olla yhtä kunnianhimoista ja taiteellista kuin elokuvakin.

Vaikka sarjan toinen kausi ei saanut yhtä hyvää vastaanottoa kuin ensimmäinen, Twin Peaks on säilyttänyt asemansa yhtenä kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimmista TV-sarjoista.

Sarja sai kolmannen kauden Twin Peaks: The Return vuonna 2017. Sarja jatkoi alkuperäistä Twin Peaks -sarjaa. Se yhdisti psykologisen trillerin, kauhun ja outouden elementtejä. Sarja seurasi useita juonenkäänteitä ja hahmoja, mukaan lukien FBI-agentti Dale Cooperin paluuta.

Mulholland Drive (2001)

Mulholland Drive on David Lynchin surrealistinen mestariteos, joka tutkii Hollywoodin pimeää puolta ja unelmien murenemista Los Angelesissa.

Elokuvan keskiössä on Betty Elms (Naomi Watts), toiveikas näyttelijäalku, joka ystävystyy salamaperäisen Rita-nimisen (Laura Harring) naisen kanssa. Rita on menettänyt muistinsa auto-onnettomuudessa Mulholland Drivella ja kantaa mukanaan laukkua täynnä rahaa sekä sinistä avainta.

Elokuvan ensimmäinen puolisko seuraa heidän yrityksiään selvittää Ritan todellista henkilöllisyyttä, mutta puolivälissä kerronta muuttuu radikaalisti. Todellisuus alkaa vääristyä, identiteetit sekoittuvat, ja elokuva sukeltaa syvemmälle painajaismaiseen maailmaan, jossa mikään ei ole sitä miltä aluksi näytti.

Mulholland Drive on tunnettu monikerroksisesta tarinastaan, hypnoottisesta tunnelmastaan ja tavastaan käsitellä identiteettiä, unelmia ja pettymyksiä. Se voitti parhaan ohjauksen palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla ja on noussut yhdeksi 2000-luvun arvostetuimmista elokuvista.

Elokuva oli alun perin suunniteltu TV-sarjaksi, mutta muutettiin kokopitkäksi elokuvaksi, mikä osaltaan selittää sen monimutkaista rakennetta. Se on elokuva, joka vaatii useita katselukertoja ja kannustaa katsojaa tekemään omia tulkintojaan.

Blue Velvet (1986)

Blue Velvet on psykologinen neo-noir trilleri, joka paljastaa amerikkalaisen pikkukaupungin idyllin alta löytyvän pimeän puolen.

Tarina alkaa, kun nuori Jeffrey Beaumont (Kyle MacLachlan) löytää ruohikosta ihmisen korvan ja alkaa tutkia asiaa. Hän tutustuu poliisipäällikön tyttäreen Sandyyn (Laura Dern), ja yhdessä he sotkeutuvat mysteeriin, joka johtaa heidät laulaja Dorothy Vallensin (Isabella Rossellini) ja psykopaattisen rikollisen Frank Boothin (Dennis Hopper) maailmaan.

Lynch kuvaa elokuvassa kahta rinnakkaista todellisuutta: päällä näkyvää keskiluokkaista idylliä valkoisine aitoineen ja punaisine ruusuineen, sekä sen alla piilevää väkivallan, seksuaalisuuden ja hulluuden maailmaa. Elokuvan nimi viittaa Bobby Vintonin klassikkokappaleeseen, joka soi elokuvassa luoden karmivaa kontrastia tapahtumiin.

Dennis Hopperin esittämä Frank Booth on yksi elokuvahistorian mieleenpainuvimmista roistoista, ja Rossellinin Dorothy on syvästi traaginen hahmo. Elokuvan visuaalinen tyyli yhdistää 1950-luvun amerikkalaista nostalgiaa film noir -elementteihin ja Lynchille tyypilliseen surrealistiseen kuvakieleen.

Blue Velvet järkytti aikanaan monia katsojia rohkeudellaan, mutta on sittemmin tunnustettu modernin amerikkalaisen elokuvan klassikoksi. Se näytti Lynchin kyvyn yhdistää valtavirtaelokuvan elementtejä kokeellisempaan kerrontaan.

Eraserhead (1977)

on David Lynchin ensimmäinen pitkä elokuva, kokeellinen kauhuelokuva, joka vakiinnutti hänen asemansa underground-elokuvan merkkihahmona.

Elokuva kertoo Henrystä (Jack Nance), joka elää teollisessa kaupunkimaisemassa ja saa tietää tulleensa isäksi. Hänen kumppaninsa Mary synnyttää epämuodostuneen vauvan, joka ei muistuta lainkaan normaalia ihmislasta. Henryn täytyy hoitaa tätä outoa olentoa yksin, kun Mary ei kestä tilannetta vaan lähtee.

Eraserhead on kuvattu mustavalkoisena, ja sen äänimaisema on yhtä tärkeässä roolissa kuin visuaalinen ilme. Elokuva on täynnä teollisia ääniä, kohinaa ja painajaismaista musiikkia, jotka luovat ahdistavan tunnelman.

Lynch työsti elokuvaa viisi vuotta, ja se kuvattiin öisin American Film Instituten tiloissa. Monet elokuvan kohtauksista ovat jääneet elokuvahistoriaan, kuten surrealistiset ”Man in the Planet” -kohtaukset ja ”Lady in the Radiator” -laulukohtaus.

Eraserhead on äärimmäisen henkilökohtainen teos, jonka merkityksestä Lynch on kieltäytynyt puhumasta. Se käsittelee isyyden pelkoa, teollistumista, seksuaalisuutta ja vieraantumista tavalla, joka on vaikuttanut moniin myöhempiin elokuvantekijöihin. Elokuvasta tuli nopeasti kulttisuosikki keskiyönäytöksissä, ja se osoitti Lynchin ainutlaatuisen kyvyn luoda unenomaisia, häiritseviä elokuvamaailmoja.

Lost Highway (1997)

on David Lynchin ohjaama psykologinen trilleri vuodelta 1997, joka tunnetaan hämmentävästä kerronnastaan ja surrealistisesta tunnelmastaan. Elokuva yhdistää neo-noir-tyyliä ja unenomaisia elementtejä tarjoten katsojalle monitasoisen ja avoimen tarinan.

Elokuvan pääosissa nähdään Bill Pullman, Patricia Arquette ja Robert Blake. Juoni seuraa jazz-muusikko Fred Madisonia (Pullman), joka saa mystisiä videonauhoja kotiinsa ja joutuu kohtaamaan oman todellisuutensa hämärtyvät rajat. Tarina mutkistuu entisestään, kun Fredin hahmo ikään kuin muuttuu toisen henkilön, nuoren mekaanikko Pete Daytonin (Balthazar Getty), elämäksi.

Elokuva käsittelee identiteetin, syyllisyyden ja todellisuuden teemoja sekä hyödyntää Lynchin tunnusomaista kerrontaa, jossa logiikka taipuu unen ja painajaisen estetiikalle. Angelo Badalamentin ja Trent Reznorin musiikki täydentää elokuvan synkkää ja hypnoottista tunnelmaa.

Lost Highway jakoi ilmestyessään mielipiteitä, mutta on sittemmin saavuttanut kulttimaineen mestarillisena esimerkkinä Lynchin ainutlaatuisesta elokuvakerronnasta.

Dune (1984)

David Lynchin ohjaama Dune (1984) on kunnianhimoinen sovitus Frank Herbertin rakastetusta tieteisromaanista, joka tunnetaan monimutkaisesta juonestaan ja filosofisista teemoistaan. Elokuva sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen, missä aavikkoplaneetta Arrakis, joka tunnetaan myös nimellä Dune, on universumin tärkein paikka sen sisältämän kallisarvoisen mausteen, Melangen, vuoksi.

Tarina seuraa Paul Atreidesia (Kyle MacLachlan), nuorta aatelista, jonka perhe joutuu keskelle poliittisia juonitteluja, petoksia ja vallankumousta, kun heidät määrätään hallitsemaan Arrakista. Lynchin elokuva tunnetaan surrealistisesta visuaalisesta tyylistään, omaperäisistä hahmoistaan ja synkästä tunnelmastaan, mutta sen monimutkainen tarina ja tuotanto-ongelmat jakoivat katsojia ja kriitikoita.

Vaikka Dune ei saavuttanut kaupallista tai kriittistä menestystä ilmestyessään, sen vaikuttavat lavasteet, musiikki ja erikoinen tunnelma ovat sittemmin tehneet siitä kulttiklassikon ja kiehtovan osan Lynchin elokuvallista uraa.