Arvostelut, Leffat

Hedelmällinen elokuvavuosi 1970: Kolme parasta filmiä 50 vuoden takaa Kommentit pois päältä artikkelissa Hedelmällinen elokuvavuosi 1970: Kolme parasta filmiä 50 vuoden takaa

1960-1970-luvun taitteessa elokuvamaailmassa puhalsivat uudet tuulet. Monet suuremmatkin studiot yhdistyivät entistä suuremmiksi, mikä merkitsi perinteisen Hollywoodin studiokeskeisen estetiikan, ja samalla erään aikakauden loppua. Tekijäkeskeisen estiikan myötä nuoret ohjaajat, kuten Martin Scorsese, Francis Ford Coppola ja Steven Spielberg nousivat vanhemman polven ohjaajien rinnalle. Tosin vanhat tekijät, kuten Don Siegel, Andrew V. McLaglan ja John Sturges olivat vielä voimissaan. Lisäksi 1960-luvulla alkanut television kiihtyvä yleistyminen nosti sen elokuvan keskeisimmäksi kilpailijaksi 1970-luvulle tultaessa. Tämä vuoksi vuosittain tehtiin yhä vähemmän elokuvia.

1970-luvulla suosituimpia genrejä olivat kauhu ja tieteiselokuvat, joihin vaikutti entistä kehittyneemmän teknologian ansiosta mahdolliset erikoistehosteet. Suosittu oli myös lännenelokuva-genre, mikä erityisesti Italiassa kulta-aikansa viimeisiä vuosia. Vuosikymmenen alun elokuvien entistä synkempään ja raadollisempaan sävyyn vaikutti erityisesti Vietnamin sota, minkä kauhut vällityyivät tiedotusvälineiden kautta koteihin. Erityisesti 1970 oli kaiken kaikkiaan hieno elokuvavuosi, jonka kolme parasta elokuvaa olen rankannut oheiseen listaan.

3. Verinen Mamma Barker (Bloody Mama, ohj. Roger Corman)

“Pop-elokuvien paavina” tunnetun ohjaaja-tuottaja Roger Cormanin viimeisiä ohjauksia oli tosielämän 1930-luvun Barkerin pankkirosvojengin vaiheisiin perustuva Verinen Mamma Barker. Barkerin veljeksistä koostuvan jengin aivoina toimi itse Kate “Mamma” Barker, jota arvokkaasti ikääntyvä Hollywood-legenda Shelley Winters esittää antaumuksella ja tyylillä. Lisäksi elokuva on yksi lukuisista Bonnie ja Clyde -elokuvan (1968) vanavedessä tehdyistä  30-luvun laman ajan gangstereista kertovista leffoista, jotka sisältävät runsaasti toimintaa, ja salamannopean banjonäppäilyn säestämiä kaahailukohtauksia Amerikan takamailla.

Leffassa Verinen Mamma Barker Cormanin b-elokuvatyylinen estetiikka räkeisine  kuvanlaatuineen luo omaa viehätystä. Elokuvan parasta antia ovat armottomat toimintakohtaukset sekä voimakkaat roolisuoritukset nousevilta tähdiltä, kuten Bruce Dern ja Robert De Niro. Erityisesti De Niron esityksessä on samaa hyytävyyttä kuin esimerkiksi Taksikuskissa (Taxi Driver, ohj. Martin Scorsese, 1974) muutamaa vuotta myöhemmin. Cormanin leffaa kuvatessa hän oli esimerkiksi syömättä muutaman vuorokauden, näyttääkseen uskottavalta narkomaanilta. Elokuvan siekailematon väkivalta ja seksuaalinen sisältö aiheuttivat ilmestymisen aikoihin pahennusta, jonka vuoksi se kiellettiin Isossa-Britanniassa, Ranskassa ja Uudessa-Seelannissa. Verinen Mamma Barker lukeutuu Cormanin parhaimmistoon, jonka paikoin synkeää sävyä pehmentää veijarimainen huumori.

2. Kellyn sankarit (Kelly’s Heroes, ohj. Brian G. Hutton)

Aikoinaan vaatimattomasti menestynyt komediallinen sotaelokuva Kellyn sankarit nauttii nykyään kulttimainetta. Kroatiassa kuvattu elokuva kertoo joukosta amerikkalaisia sotilaita Toisessa maailmansodan ratkaisun hetkinä. Sekalainen seurakunta päättää takavarikoida 16 miljoonan arvosta natsien kultaharkkoja Ranskalaisesta pankissa. Clint Eastwoodin tunnistettavalla vähäeleisellä, karskilla tyylillään esittämä sotamies Kelly ja hippimäinen panssarijoukkojen kersantti Oddball (Donald Sutherland) johtavat joukot kauas vihollislinjojen taakse. Elokuvan sotilaallisesta alkuperäismusiikista vastaa Lalo Schifirin, jonka teemaa Tiger Tank Quentin Tarantino käytti elokuvassa Kunniattomat paskiaiset (2009).

Kellyn sankarit on oivallinen parodia aikakauden isänmaallisista sotaelokuvissa, jossa amerikkalaiset sotilaat esitetään epätavallisesti omaa etuaan tavoittelevina antisankareina. Värikkäässä hahmogalleriassa loistaa ennen kaikkea Sutherland Oddballina. Tämä veijarimainen komentaja muun muassa kompensoi amerikkalaisen kevyen panssarivaunun tehottomuutta toistamalla kovaäänisestä isomman tykin ääntä. Taistelun tuoksinassa myös kovaääninen musiikki kylvää kauhua vihollisten riveissä. Elokuvassa on lukuisia ikimuistoisia kohtauksia, kuten seesteisen kappaleen Burning Bridgesin säestämä alkutekstijakso, missä Kelly ajaa jeepillä läpi rankan tykkitulen. Elokuva tekee kunniaa myös italowesternien loppukaksintaisteluille kohtauksessa, jossa Kelly, Oddball ja Big Joe (Telly Savalas) kohtaavat saksalaisen Tiger-panssarivaunun. Kohtaus on, Lalo Schrifrinin hiljalleen jännitystä nostattavan western-säveliä, dramaattisia lähikuvia ja hidasta runollista kerrontaa myöten kuin suoraan Leonen länkkäreistä. Kellyn sankarit on viihdyttävä katselukokemus sekä hyvän komedian että erilaisten sotaelokuvien ystäville.

1. Paluu apinoiden planeetalle (Beneath the Planet of the Apes, ohj. Ted Post)

Elokuva Paluu apinoiden planeetalle on suoraa jatkoa klassiselle, ranskalaisen Pierre Boulletin romaaniin (1963) perustuvalle tieteisseikkailulle Apinoiden planeetta (The Planet of the Apes, ohj. Franklin J. Schaffner, 1968). Alkuperäinen elokuva kertoo “vieraalle planeetalle” syöksyneen avaruusaluksen komentaja George Taylorin (Charlton Heston) ja hänen miehistönsä seikkailuista, yrittäessään selvitä ihmisapinoiden hallitsemassa maailmassa, jossa elossa olevat ihmiset ovat taantuneet mykkien eläimien tasolle. Taas jatko-osassa seurataan kadonnutta miehistöä etsimään lähtenyttä astronautti Brentiä (James Franciscus). Brent kohtaa sattumalta Taylorin rakastetun Novan, jonka avulla Brent pääsee Taylorin jäljille, ja seuraa häntä “kielletylle alueelle”. Siellä he kohtaavat syvällä maan uumenissa asuvia mutatoituneita, huippuälykkäitä  ihmisiä, joille on telepaattisia voimia. Lisäksi tämä pieni yhteisö palvoo suurta atomipommia, jolla on elokuvan kannalta keskeinen rooli leffan loppumetreillä.

Alkuperäisen Apinoiden planeetta -elokuvasarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat käytännössä ainoat oikeasti hyvät osat, sillä loput kolme osaa (Pako apinoiden planeetalta, Apinoiden planeetan valloitus, Taistelu apinoiden planeetasta) lähentelevät jopa campiä. Toisaalta ne ovat tahattomassa komiikassaan viihdyttäviä. Pako apinoiden planeetalta on jopa seikkailullisempi ja toiminnallisempi kuin edeltäjänsä, jonka lisäksi se paneutuu syvällisemmin tieteis-näkökulmaan. James Franciscus tekee mallikasta työtä Brentinä, mutta hänen karismansa ei yllä sivuroolia esittävän Charlton Hestonin tasolle. Ensimmäisestä elokuvasta tutut näyttelijät Maurice Evans, Kim Hunter ja muut uusivat roolinsa tyylikkäästi, ja kumiset apinamaskeeraukset näyttävät nykyäänkin kohtalaisen uskottavilta kuin 50 vuotta sitten. Useiden tasoltaan vaihtelevien jatko-osien lisäksi ensimmäinen elokuva sai televisiosarjan, animaatiosarjan, uudelleenfilmatisoinnin ja reboot-elokuvasarjan.

Karl Urbanin Johnny Cage pelastaa päivän? Mortal Kombat II sai kriitikoilta ”tuoreen” leiman Kommentit pois päältä artikkelissa Karl Urbanin Johnny Cage pelastaa päivän? Mortal Kombat II sai kriitikoilta ”tuoreen” leiman

Arvostelujen embargo murtui keskiviikkona, ja tulos on positiivinen yllätys: elokuva on saanut 75 % ”fresh” -arvosanan Rotten Tomatoes -sivustolla (perustuen 51 arvosteluun). Vertailun vuoksi vuoden 2021 ensimmäinen osa jäi 55 prosenttiin.

Mitä kriitikot ylistävät?

Suurin osa kriitikoista on yhtä mieltä siitä, että elokuva on oppinut virheistään ja syleilee nyt täysillä pelisarjan älyvapaata luonnetta.

  • Parempi kaikessa: Liz Shannon Miller (Consequence) toivoo, että mahdollinen kolmas osa jatkaa samalla linjalla: ”Parantaa aiemmasta, ottaa itseään niskasta kiinni ja muistaa, miksi ihmiset haluavat näitä elokuvia katsoa.”
  • Viihdearvo: Frank Scheck (The Hollywood Reporter) huomauttaa, että vaikka dialogi on juustoista, taistelukohtaukset tulevat ”nopeasti ja raivokkaasti”, tarjoten loistavaa viihdettä vaikkapa juomapelien tueksi.
  • Faneille suunnattu: Linda Marric (HeyUGuys) muistuttaa, että elokuva on suunnattu nimenomaan faneille. Uusille tulokkaille meno saattaa tuntua kuin astuisi keskelle keskustelua, josta ei ymmärrä mitään.

Soraäänet: ”Videopeleihin perustuvaa roskaa”

Kaikki eivät kuitenkaan ole vakuuttuneita Simon McQuoidin ohjauksesta. Kriittisimmät äänet sivaltavat elokuvaa tarinan puutteesta ja liiallisesta fanien kosiskelusta.

  • Lievä pettymys: Owen Gleiberman (Variety) kutsuu elokuvaa ”vanhan koulukunnan videopeliroskaksi”, jossa on paljon melua ja lentäviä kehoja, mutta huterasti rakennettu tarina.
  • Fanipalvelun yliannostus: Alison Wilmore (Vulture) syyttää ohjaaja McQuoidia siitä, että tämä vain kääntää ”fanipalvelu-nappulaa” kaakkoon ja tarkkailee testiyleisön reaktioita ilman omaa visiota.
  • Epätasainen tunnelma: Globe and Mailin Barry Hertz toteaa, että vaikka Karl Urban on loistava, ohjaajan epätasainen tyyli nakertaa näyttelijän suoritusta.

Onko turnaus katsomisen arvoinen?

Vaikka tarina ei ehkä voita Oscareita, 75 % kriitikkosuositus on videopelielokuvalle kova suoritus. Jos nautit verisistä lopetusliikkeistä, 90-luvun toimintaleffojen tunnelmasta ja haluat nähdä, miten -tähti Karl Urban ottaa haltuun ikonisen Johnny Cagen roolin, tämä viikonloppu on pyhitetty mätkinnälle.

Merirosvoelämää pienellä varauksella – arvostelussa Windrose (Early access) Kommentit pois päältä artikkelissa Merirosvoelämää pienellä varauksella – arvostelussa Windrose (Early access)

on Kraken expressin kehittämä ja julkaisema avoimen maailman merirosvoseikkailu. Japanissa julkaisija on .

Täytyy myöntää heti alkuun: suhtaudun avoimen maailman selviytymispeleihin nykyään hieman varauksella. Niitä tulee ulos siihen tahtiin, että välillä tuntuu kuin jokainen uusi peli olisi vain eri värinen versio samasta ideasta. Siksi Windrose ei herättänyt aluksi suurta innostusta, mutta yllätys olikin lopulta aika positiivinen. Tässä pelissä on sitä jotain mikä saa pelaamaan sitä innolla, mikä puuttuu monesta saman genren pelistä. Ehkä se on merirosvoteema, en osaa sanoa.

Peli heittää sinut heti merirosvoseikkailuun, jossa kohtaat Mustaparran miehistön ja mystisen reliikin. Alku on napakka: laivasi tuhoutuu, sinut luullaan kuolleeksi ja heräät saarelta, klassinen mutta toimiva setup. Tästä alkaa tuttu survival-kaava: rakennat tukikohtaa, päivität varusteita ja laivaasi, ja lähdet tutkimaan uusia saaria sekä jahtaamaan aarteita.

Pelattavuus toimii yllättävän sulavasti. Taistelussa on pieniä rajoitteita, kuten animaatioihin lukittuminen, mutta se tuntuu enemmän tietoiselta valinnalta kuin kömpelyydeltä. peli pakottaa miettimään eikä vain hakkaamaan nappia ainakin isompitasoisia vastustajia vastaan. Tykkään siitä, että XP:tä ei saakkaan lahtaamalla läjäpäin vihollisia vaan tutkimalla saarissa olevia kohteita. Tämä luonnollisesti pakottaa sinut liikkumaan ja tutkimaan maailmaa, jotta nostat tasoasi, avaat taitoja ja pääset etenemään pelissä. Toki tuntuu siltä että hahmon taso ei ole yhtä tärkeä kuin varusteidesi pärjäämisen kannalta joten kannattaa muistaa päivitellä niitä. Laivataistelut ovat ehkä yksinkertaisia, mutta juuri siksi ne toimivat: tykit laulamaan, vihollinen toimintakyvyttömäksi, sitten kannelle siivoamaan loput. Yksinkertaista, mutta yllättävän tyydyttävää.

Audiovisuaalisesti Windrose tekee paljon oikein. Merimaisemat ja tyyli toimivat, ja pienet yksityiskohdat, kuten lootin kimmellys, auttavat hahmottamaan ympäristöä, vaikka tavarat silti välillä katoavat pusikkoon. Äänimaailma on tunnelmallinen: lokit kirkuvat ja miehistö laulaa.

Rakentaminen on tehty mielestäni hyvin. Voit löytää ja ostaa lisää rakennusreseptejä niin koristeisiin huonekkaluihin, kun perus seiniin ja ikkunoinhinkin minkä jälkeen saat tukikohdastasi miellyttävämän. Joudut tekemään päivityksiä työpisteisiin että saat paranneltua kamppeitasi.

Teknisesti peli on Early Accessiksi hyvässä kunnossa. Muutamia bugeja tuli vastaan, esimerkiksi merellä kuollessa lootit saattavat jäädä ikuisesti merenpohjaan. Tämä voi toki olla ihan vain pelin ominaisuus, ja parantaminen voi joskus jumittua. Mikään näistä ei kuitenkaan kaatanut kokemusta. Päinvastoin, peli tuntuu paikoin valmiimmalta kuin jotkut ”valmiit” julkaisut viime vuosilta. Toki pelin co-opista en osaa sanoa, koska olen pelannut peliä vain yksin.

Kaiken kaikkiaan Windrose on lupaava ja viihdyttävä merirosvoseikkailu, joka erottuu edukseen tutkimiseen kannustavalla otteellaan. Se on teknisesti vakaa Early Access -julkaisuksi ja tarjoaa tyydyttävän yhdistelmän rakentamista, taistelua ja valtameren tutkimista. Peli todistaa, että hyvällä teemalla ja sulavalla pelattavuudella voi vielä löytää oman paikkansa selviytymispelien joukosta.

8 / 10
Hyvää +Paljon tekemistä ja tutkimista +Hinta on sopiva +Laivataistelut hyvä +Pääsee helposti mukaan peliin Huonoa -Välillä puuduttavaa graindia -Pieniä bugeja siellä täällä Yhteenveto Kokonaisuutena Windrose on positiivinen yllätys. Se ei mullista genreä, mutta tekee perusasiat hyvin ja tarjoaa riittävästi sisältöä pitääkseen mielenkiinnon yllä. Ajoittainen grind voi puuduttaa, mutta kuuluu genreen. Jos pidät selviytymispeleistä tai merirosvoteema kutkuttelee, tämä on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen jo nyt. Pitää kuitenin muistaa että peli on early acces vaiheessa.