Arvostelut, Leffat

Hedelmällinen elokuvavuosi 1970: Kolme parasta filmiä 50 vuoden takaa Kommentit pois päältä artikkelissa Hedelmällinen elokuvavuosi 1970: Kolme parasta filmiä 50 vuoden takaa

1960-1970-luvun taitteessa elokuvamaailmassa puhalsivat uudet tuulet. Monet suuremmatkin studiot yhdistyivät entistä suuremmiksi, mikä merkitsi perinteisen Hollywoodin studiokeskeisen estetiikan, ja samalla erään aikakauden loppua. Tekijäkeskeisen estiikan myötä nuoret ohjaajat, kuten Martin Scorsese, Francis Ford Coppola ja Steven Spielberg nousivat vanhemman polven ohjaajien rinnalle. Tosin vanhat tekijät, kuten Don Siegel, Andrew V. McLaglan ja John Sturges olivat vielä voimissaan. Lisäksi 1960-luvulla alkanut television kiihtyvä yleistyminen nosti sen elokuvan keskeisimmäksi kilpailijaksi 1970-luvulle tultaessa. Tämä vuoksi vuosittain tehtiin yhä vähemmän elokuvia.

1970-luvulla suosituimpia genrejä olivat kauhu ja tieteiselokuvat, joihin vaikutti entistä kehittyneemmän teknologian ansiosta mahdolliset erikoistehosteet. Suosittu oli myös lännenelokuva-genre, mikä erityisesti Italiassa kulta-aikansa viimeisiä vuosia. Vuosikymmenen alun elokuvien entistä synkempään ja raadollisempaan sävyyn vaikutti erityisesti Vietnamin sota, minkä kauhut vällityyivät tiedotusvälineiden kautta koteihin. Erityisesti 1970 oli kaiken kaikkiaan hieno elokuvavuosi, jonka kolme parasta elokuvaa olen rankannut oheiseen listaan.

3. Verinen Mamma Barker (Bloody Mama, ohj. Roger Corman)

“Pop-elokuvien paavina” tunnetun ohjaaja-tuottaja Roger Cormanin viimeisiä ohjauksia oli tosielämän 1930-luvun Barkerin pankkirosvojengin vaiheisiin perustuva Verinen Mamma Barker. Barkerin veljeksistä koostuvan jengin aivoina toimi itse Kate “Mamma” Barker, jota arvokkaasti ikääntyvä Hollywood-legenda Shelley Winters esittää antaumuksella ja tyylillä. Lisäksi elokuva on yksi lukuisista Bonnie ja Clyde -elokuvan (1968) vanavedessä tehdyistä  30-luvun laman ajan gangstereista kertovista leffoista, jotka sisältävät runsaasti toimintaa, ja salamannopean banjonäppäilyn säestämiä kaahailukohtauksia Amerikan takamailla.

Leffassa Verinen Mamma Barker Cormanin b-elokuvatyylinen estetiikka räkeisine  kuvanlaatuineen luo omaa viehätystä. Elokuvan parasta antia ovat armottomat toimintakohtaukset sekä voimakkaat roolisuoritukset nousevilta tähdiltä, kuten Bruce Dern ja Robert De Niro. Erityisesti De Niron esityksessä on samaa hyytävyyttä kuin esimerkiksi Taksikuskissa (Taxi Driver, ohj. Martin Scorsese, 1974) muutamaa vuotta myöhemmin. Cormanin leffaa kuvatessa hän oli esimerkiksi syömättä muutaman vuorokauden, näyttääkseen uskottavalta narkomaanilta. Elokuvan siekailematon väkivalta ja seksuaalinen sisältö aiheuttivat ilmestymisen aikoihin pahennusta, jonka vuoksi se kiellettiin Isossa-Britanniassa, Ranskassa ja Uudessa-Seelannissa. Verinen Mamma Barker lukeutuu Cormanin parhaimmistoon, jonka paikoin synkeää sävyä pehmentää veijarimainen huumori.

2. Kellyn sankarit (Kelly’s Heroes, ohj. Brian G. Hutton)

Aikoinaan vaatimattomasti menestynyt komediallinen sotaelokuva Kellyn sankarit nauttii nykyään kulttimainetta. Kroatiassa kuvattu elokuva kertoo joukosta amerikkalaisia sotilaita Toisessa maailmansodan ratkaisun hetkinä. Sekalainen seurakunta päättää takavarikoida 16 miljoonan arvosta natsien kultaharkkoja Ranskalaisesta pankissa. Clint Eastwoodin tunnistettavalla vähäeleisellä, karskilla tyylillään esittämä sotamies Kelly ja hippimäinen panssarijoukkojen kersantti Oddball (Donald Sutherland) johtavat joukot kauas vihollislinjojen taakse. Elokuvan sotilaallisesta alkuperäismusiikista vastaa Lalo Schifirin, jonka teemaa Tiger Tank Quentin Tarantino käytti elokuvassa Kunniattomat paskiaiset (2009).

Kellyn sankarit on oivallinen parodia aikakauden isänmaallisista sotaelokuvissa, jossa amerikkalaiset sotilaat esitetään epätavallisesti omaa etuaan tavoittelevina antisankareina. Värikkäässä hahmogalleriassa loistaa ennen kaikkea Sutherland Oddballina. Tämä veijarimainen komentaja muun muassa kompensoi amerikkalaisen kevyen panssarivaunun tehottomuutta toistamalla kovaäänisestä isomman tykin ääntä. Taistelun tuoksinassa myös kovaääninen musiikki kylvää kauhua vihollisten riveissä. Elokuvassa on lukuisia ikimuistoisia kohtauksia, kuten seesteisen kappaleen Burning Bridgesin säestämä alkutekstijakso, missä Kelly ajaa jeepillä läpi rankan tykkitulen. Elokuva tekee kunniaa myös italowesternien loppukaksintaisteluille kohtauksessa, jossa Kelly, Oddball ja Big Joe (Telly Savalas) kohtaavat saksalaisen Tiger-panssarivaunun. Kohtaus on, Lalo Schrifrinin hiljalleen jännitystä nostattavan western-säveliä, dramaattisia lähikuvia ja hidasta runollista kerrontaa myöten kuin suoraan Leonen länkkäreistä. Kellyn sankarit on viihdyttävä katselukokemus sekä hyvän komedian että erilaisten sotaelokuvien ystäville.

1. Paluu apinoiden planeetalle (Beneath the Planet of the Apes, ohj. Ted Post)

Elokuva Paluu apinoiden planeetalle on suoraa jatkoa klassiselle, ranskalaisen Pierre Boulletin romaaniin (1963) perustuvalle tieteisseikkailulle Apinoiden planeetta (The Planet of the Apes, ohj. Franklin J. Schaffner, 1968). Alkuperäinen elokuva kertoo “vieraalle planeetalle” syöksyneen avaruusaluksen komentaja George Taylorin (Charlton Heston) ja hänen miehistönsä seikkailuista, yrittäessään selvitä ihmisapinoiden hallitsemassa maailmassa, jossa elossa olevat ihmiset ovat taantuneet mykkien eläimien tasolle. Taas jatko-osassa seurataan kadonnutta miehistöä etsimään lähtenyttä astronautti Brentiä (James Franciscus). Brent kohtaa sattumalta Taylorin rakastetun Novan, jonka avulla Brent pääsee Taylorin jäljille, ja seuraa häntä “kielletylle alueelle”. Siellä he kohtaavat syvällä maan uumenissa asuvia mutatoituneita, huippuälykkäitä  ihmisiä, joille on telepaattisia voimia. Lisäksi tämä pieni yhteisö palvoo suurta atomipommia, jolla on elokuvan kannalta keskeinen rooli leffan loppumetreillä.

Alkuperäisen Apinoiden planeetta -elokuvasarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat käytännössä ainoat oikeasti hyvät osat, sillä loput kolme osaa (Pako apinoiden planeetalta, Apinoiden planeetan valloitus, Taistelu apinoiden planeetasta) lähentelevät jopa campiä. Toisaalta ne ovat tahattomassa komiikassaan viihdyttäviä. Pako apinoiden planeetalta on jopa seikkailullisempi ja toiminnallisempi kuin edeltäjänsä, jonka lisäksi se paneutuu syvällisemmin tieteis-näkökulmaan. James Franciscus tekee mallikasta työtä Brentinä, mutta hänen karismansa ei yllä sivuroolia esittävän Charlton Hestonin tasolle. Ensimmäisestä elokuvasta tutut näyttelijät Maurice Evans, Kim Hunter ja muut uusivat roolinsa tyylikkäästi, ja kumiset apinamaskeeraukset näyttävät nykyäänkin kohtalaisen uskottavilta kuin 50 vuotta sitten. Useiden tasoltaan vaihtelevien jatko-osien lisäksi ensimmäinen elokuva sai televisiosarjan, animaatiosarjan, uudelleenfilmatisoinnin ja reboot-elokuvasarjan.

NHL 27 on liian tuttua huttua Kommentit pois päältä artikkelissa NHL 27 on liian tuttua huttua

Jääkiekko on siitä mukava laji, että siinä tapahtuu jatkuvasti. Kaukalossa luistellaan, taklataan, lauotaan ja parhaimmillaan kiekko pomppii maalille niin nopeasti, ettei katsojakaan aina pysy mukana. NHL-pelisarjan kohdalla samaa vauhtia ei kuitenkaan aina tunnu löytyvän.

jatkaa EA Sportsin pitkäaikaista lätkäpelisarjaa tutulla reseptillä. Kiekko liikkuu, taklaukset tuntuvat ja valikot ovat tuttuja, mutta ensimmäisten otteluiden jälkeen mieleen hiipii väkisinkin yksi kysymys: mitä tässä oikeastaan muuttui?

Grafiikoissa on pullonkaulansa

NHL 27 ei ota grafiikoissa takapakkia. Peli näyttää edelleen hyvältä ja kaukalossa on riittävästi yksityiskohtia, jotta kokonaisuus toimii etenkin vauhdikkaassa pelissä. Ottelut näyttävät televisiolähetyksen tapaan uskottavilta ja yleisilme on kunnossa.

Pelaajien kasvoissa olisi kuitenkin vielä vähän tekemistä.

Esimerkiksi Aleksandr Ovetshkin näyttää paikoin enemmän Tekken-hahmolta kuin Ovetshkinilta. Muutenkin pelaajien ulkonäössä on havaittavissa vaihtelua siinä, kuinka hyvin oikea esikuva välittyy ruudulle.

Varsinaisia bugeja ei testijaksolla vastaan tullut, joten teknisesti paketti vaikuttaa varsin vakaalta. Tässä kohtaa suurin ongelma ei olekaan se, että peli näyttäisi huonolta. Se näyttää ihan hyvältä. Se ei vain aina näytä siltä, että juuri tätä uutta versiota olisi ollut pakko tehdä.

Maalin jälkeen ehtii tapahtua kaikenlaista

Otteluiden animaatiot ovat pääosin tuttua NHL-laatua. Luistelu, kontaktit ja kiekon liike tuntuvat uskottavilta ja kokonaisuus näyttää televisiolähetyksen tapaan elävältä.

Maalien juhlintaan on kuitenkin saatu jälleen lisää ohjelmaa.

Kun kiekko löytää tiensä verkkoon, pelaaja käy ensin läpsimässä hanskaa vaihtopenkin kanssa. Tämän jälkeen seuraa pelaajan esittely ja vasta sen jälkeen päästään itse uusinnan kimppuun.

Paperilla tämä kuulostaa pieneltä yksityiskohdalta. Käytännössä se alkaa nopeasti ärsyttää, kun haluaisi vain nähdä nopeasti, miten hieno maali syntyi – tai vaihtoehtoisesti jatkaa ottelua ilman ylimääräistä odottelua.

Jääkiekossa tapahtuu paljon. Joskus myös maalien jälkeen voisi tapahtua hieman vähemmän.

Äänimaailma osuu kohdalleen

Jos NHL 27:n musiikkipuolta pitäisi nostaa yhdellä sanalla esiin, se olisi Scooter.

Valikoissa soiva soundtrack toimii kokonaisuutena erittäin hyvin ja mukana on kappaleita, jotka jäävät helposti mieleen. Scooterin mukanaolo on tässä tapauksessa allekirjoittaneelle selkeä plussa – ehkäpä peli olisi kaivannut samanlaista piristysruisketta myös muualle.

Itse otteluäänet ovat puolestaan sitä, mitä lätkäpeliltä odottaa. Taklaukset laitoihin kuulostavat taklauksilta, kiekon liike kuuluu ja koko paketti luo mukavasti televisiolähetyksen tuntua.

Äänimaailmasta ei siis juuri löydy valittamista. Se tekee tehtävänsä ilman turhaa kikkailua.

Kontrollit ovat tutut – eikä niitä tarvitse opetella uudelleen

NHL 27 ei lähde pistämään pelimekaniikkaa kokonaan uusiksi, mikä on toisaalta ihan hyvä asia.

Tarjolla ovat tutut Skill Stick-, Hybrid- ja Total Control -ohjaustavat. Jokaiselle löytyy siis jotakin, eikä kokeneen NHL-pelaajan tarvitse käyttää ensimmäistä iltaa siihen, että opettelee uudelleen, miten kiekkoa pitäisi kuljettaa.

Samalla tämä on myös yksi pelin ongelmista.

Kun ohjaus toimii jo entuudestaan, sitä ei välttämättä tarvitsekaan uusia. Mutta kun suuri osa muistakin asioista tuntuu tutulta, kokonaisuudesta alkaa muodostua väkisinkin vaikutelma pienestä vuosipäivityksestä.

Ensimmäisten otteluiden aikana fiilis on hyvin pitkälti se, että tässä pelataan NHL:ää. Ja se on toki hyvä asia.

Mutta missä se NHL 27 sitten on?

Sisältöä riittää, mutta liian tuttua sellaista

Pelattavaa NHL 27 tarjoaa runsaasti. Yksinpelipuolelta löytyy tuttuun tapaan vaihtoehtoja Be a Pro -urasta Franchise-tilaan. Pelaajan voi luoda itse ja lähteä tavoittelemaan NHL-unelmaa tai Liiga-kaukaloita, tai vaihtoehtoisesti ottaa suosikkijoukkueen haltuun ja yrittää johdattaa sen Stanley Cupiin.

Uutena mukaan nostetaan Connected Franchise, joka tuo verkkopelaamiseen oman lisänsä.

Ongelma on jälleen sama kuin muuallakin: sisältöä kyllä riittää, mutta suuri osa siitä on jo entuudestaan tuttua.

Jos NHL-sarja on jäänyt muutaman vuoden tauolle, NHL 27:stä saa varmasti huomattavasti enemmän irti. Silloin kehitysaskelia on helpompi huomata ja kokonaisuus tuntuu tuoreemmalta.

Jos taas NHL 26 on vielä tuoreessa muistissa, tilanne on toinen.

Tuttua ja turvallista täydellä hintalapulla

Kiekko liikkuu kuten pitää, kontrollit toimivat, äänimaailma on onnistunut ja sisältöä riittää helposti kymmeniksi tunneiksi. Teknisesti peli vaikuttaa vakaalta ja perusasiat ovat kunnossa.

Ongelma on siinä, että perusasiat olivat kunnossa jo NHL 26:ssa.

NHL 27:n ensimmäiset pelit jättävätkin hieman saman tunteen kuin silloin, kun kaivaa kaapista vanhan tutun paidan: mukava, toimiva ja tuttu, mutta ei siitä oikein voi väittää saavansa täysin uutta kokemusta.

Vuosittain julkaistavassa urheilupelissä tämä on hankala paikka. Rosterit päivittyvät ja pienempiä muutoksia tulee väistämättä, mutta jossain vaiheessa pelaajalta alkaa loppua kiinnostus maksaa uudesta pelistä, jos vastineeksi saa lähinnä hieman uuden version tutusta paketista.

NHL 27 on siis ihan hyvä lätkäpeli ja mainiota ajanvietettä, mutta mitään sellaista se ei ainakaan ensimmäisten pelituntien perusteella tarjoa, minkä takia kannattaisi ottaa saikkua töistä ja viettää koko päivä ohjain kädessä.

Jos NHL 26 löytyy jo hyllystä ja toimii edelleen, kannattaa ennen uuden version ostamista kysyä itseltään, kaipaako oikeasti uutta NHL:ää vai ainoastaan uusia kokoonpanoja.

Arvio: Jarno Piironen

NHL 27 (PS5)

5 / 10
Hyvää +Toimiva ja tuttu pelimekaniikka +Hyvä äänimaailma ja soundtrack +Kontrollivaihtoehtoja löytyy jokaiselle +Paljon pelattavaa Huonoa -Uudistukset jäävät vaisuiksi -Kokonaisuus tuntuu liian tutulta NHL 26:n jälkeen -Pelaajien kasvoissa on edelleen parantamisen varaa -Maalin jälkeiset animaatiot alkavat nopeasti ärsyttää -Vähän liian turvallinen vuosipäivitys

Testi: Motorola tekee tyylikkään aluevaltauksen bluetooth-kaiuttimien maailmaan Kommentit pois päältä artikkelissa Testi: Motorola tekee tyylikkään aluevaltauksen bluetooth-kaiuttimien maailmaan

Kesälomalla oli yksi sääntö, josta yritän pitää kiinni: tietokoneen ääreltä pitää välillä päästä pois pitkäksikin aikaa, vaikka kuinka olisi ollut h*lvetimoinen kiire tämän internet-sivustonkin ylläpitämisessä.

Kun aurinko paistaa, Kalajoella meren pinta kimaltelee ja rantakassiin pakataan pyyhe, juomapullo ja jotain kylmää juotavaa, ei viimeinen asia mielessä yleensä ole Wi-Fi-verkon kuuluvuus tai älypuhelimen akun prosentit. Hyvä musiikki sen sijaan kuuluu kesään lähes yhtä olennaisesti kuin hyttyset ja Valvomon ”Mikä kesä”.

Tähän kesäloman yhtälöön tarjosi oman ratkaisunsa.

Moto Sound Flow on noin 200 euron hintainen kannettava verkkokaiutin, joka yrittää yhdistää perinteisen Bluetooth-pöntön ja kotikäyttöön tarkoitetun älykaiuttimen parhaat puolet. Mukana on Wi-Fi, Bluetooth, AirPlay, Google Cast ja Spotify Connect sekä hieman erikoisempana ominaisuutena UWB-radiotekniikka. Äänentoistosta puolestaan vastaa Bosen virittämä kaksi­tiejärjestelmä.

Ja koska kyseessä on kannettava kaiutin, päätin olla viettämättä koko testijaksoa työpöytäni ääressä. Moto Sound Flow lähti nimittäin mukaan kesäloman rantahetkiin.

Katsotaan, oliko siitä rannalle seuraksi vai jäikö se lopulta kotitoimiston koristeeksi.

Tyylikäs pönttö rannalle

Ensimmäinen asia, jonka Moto Sound Flow’sta huomaa, on se, ettei se näytä perinteiseltä Bluetooth-kaiuttimelta.

Testikappaleeni Carbon -kangasverhoilu ja yläreunaa kiertävä hillitty LED-valorinkula tekevät laitteesta enemmän sisustusesineen kuin perinteisen ulkokaiuttimen. Se näyttää hyvältä olohuoneen hyllyllä, mutta ei myöskään tunnu väärältä, kun sen nostaa rantakassista kesäpäivän keskellä.

Rantakäytössä arvostaa myös IP67-luokitusta. Pöly ja vesi eivät siis säikäytä laitetta, eikä yksittäinen roiske tarkoita välitöntä loppua musiikille. Hiekkaahan nyt tokikin sai verhoilusta rapata pois, mutta tämä onkin enempi minun syytäni.

Akulle luvataan noin 12 tunnin käyttöaika kohtuullisella äänenvoimakkuudella. Omassa käytössäni se on juuri sellainen lukema, jonka kanssa ei tarvitse alkaa suunnitella päivän aikataulua akun ympärille. Kaiutin mukaan aamulla ja musiikkia riittää hyvin vielä iltapäivällekin.

Sitten se tärkein: miltä se kuulostaa?

Kannettavien kaiuttimien kanssa valmistajat tuntuvat toisinaan kilpailevan siitä, kuka saa puristettua pienimpään laatikkoon eniten desibelejä.

Moto Sound Flow lähestyy asiaa hieman eri tavalla.

Kankaan alta löytyy erillinen 20 watin bassoelementti, 10 watin diskantti sekä kaksi passiivisäteilijää. Kyseessä on siis oikea kaksi­tiejärjestelmä, eikä vain yksi pieni elementti yrittämässä hoitaa kaikkea.

Tämän huomaa erityisesti silloin, kun musiikkiin tulee vähän enemmän tapahtumia.

Lauluäänet erottuvat selkeästi, diskantti pysyy kirkkaana ja basso antaa musiikille mukavasti potkua ilman, että koko homma muuttuu yhdeksi kokonaiseksi mössöksi. Bosen viritys kuuluu ennen kaikkea keskialueella, joka on mielestäni Sound Flown vahvimpia puolia.

Kuuntelin kaikenlaista musiikkia akustisemmasta materiaalista raskaampaan tavaraan, ja juuri tällaisessa käytössä kaiuttimen tasapainoinen sointi pääsee oikeuksiinsa.

Toki fysiikan lakeja ei tässäkään tapauksessa ole kumottu. Kyseessä on edelleen suhteellisen pieni kannettava kaiutin, eikä se pysty tuottamaan samanlaista alapään auktoriteettia kuin suurempi olohuoneen kaiutin. Myöskään 360 asteen äänentoistoa ei ole tarjolla, sillä elementit on suunnattu eteenpäin.

Rannalla tämä ei kuitenkaan muodostu ongelmaksi. Kun kaiutin asetetaan sopivaan paikkaan, ääni kantaa ympäristöön mukavasti eikä musiikkia tarvitse kuunnella nenä kiinni laitteessa.

Äänen lisäksi myös yksi toinenkin asia yllättää

Moto Sound Flow’n yksi kiinnostavimmista ominaisuuksista on kuitenkin asia, jota ei ehkä ensimmäisenä tule ajatelleeksi: Wi-Fi.

Bluetooth on toki mukana, mutta Sound Flow toimii myös Wi-Fi-verkon kautta. AirPlay, Google Cast ja Spotify Connect tekevät musiikin lähettämisestä kaiuttimeen varsin vaivatonta.

Kotona tämä on erityisen kätevää. Musiikki ei ole sidottu tiettyyn puhelimeen, vaan esimerkiksi Spotify Connectin kautta toisto voidaan siirtää suoraan kaiuttimeen.

Tuolla ulkona tilanne riippuu luonnollisesti siitä, millainen yhteys käytössä on, mutta kotikäytössä Wi-Fi nostaa Sound Flown selvästi tavallisten Bluetooth-kaiuttimien yläpuolelle.

Ja sitten on se toinen puoli: pelaaminen.

Kun ilta alkaa hämärtyä ja mobiilipelit tai pelivideot kaivetaan esiin, Bluetooth-kaiuttimien äänen viive voi alkaa nopeasti ärsyttää. Kotiverkon kautta toistettaessa yhteys on vakaa, ja pelien äänimaailma kuulostaa toiselta kuin pienten laitteiden omista kaiuttimista.

Tässä kohtaa Sound Flow onnistuu olemaan muutakin kuin kesäinen musiikkikone.

Lataustelakka on toisille turhake, toisille ei

Jos yhdestä ominaisuudesta pitäisi nostaa yksi suosikki, se olisi silti lataustelakka.

Se kuulostaa tylsältä. Ei aiheuta vau-efektiä eikä saa teknologiaintoilijaa kirjoittamaan Threadsiin kymmentä viestiä uudesta vallankumouksesta.

Mutta arjessa se on kieltämättä kätevä.

Kun kaiutin on kotona, sen voi vain nostaa telakalleen. Se latautuu siinä kaikessa rauhassa ja on seuraavalla kerralla valmiina mukaan.

Ei johtojen kaivamista. Ei viime hetken akun tarkistamista. Ei sitä tuttua tilannetta, jossa olet jo rannalla ja huomaat, että kaiuttimessa on virtaa jäljellä 17 prosenttia.

Tällaiset pienet asiat ovat juuri niitä, jotka tekevät laitteesta hyvän arjessa.

UWB?

Tekniikkanörtille Motorola on piilottanut Sound Flow’hun myös hieman kiinnostavampaa tavaraa.

UWB-radiotekniikka mahdollistaa esimerkiksi Proximity Sensing / Quick Switch -toiminnon, jossa musiikkia voidaan siirtää laitteesta kaiuttimeen lähestyttäessä. Dynamic Stereo puolestaan mahdollistaa kahden Sound Flown muodostaman stereoparin, ja Room Shiftillä musiikkia voidaan seurata huoneesta toiseen.

Kuulostaa hienolta. Ja onkin hienoa.

Mutta tavallisessa yhden kaiuttimen käytössä näiden merkitys jää melko pieneksi. Ominaisuuksien täysi hyödyntäminen vaatii UWBä tukevan puhelimen ja useamman Sound Flow’n.

Itse totesin nopeasti, että yksi kaiutin riittää minulle aivan mainiosti. Jos kuitenkin olet sellainen henkilö, joka haluaa rakentaa kotiinsa useamman kaiuttimen järjestelmän, UWB tuo kokonaisuuteen kiinnostavia mahdollisuuksia.

Sovelluksessa olisi vielä parantamisen varaa

Moto Sound Flow’n sovellus ei puolestaan herätä aivan samanlaista innostusta.

Se hoitaa perusasiat, mutta säätömahdollisuudet ovat melko rajalliset. Taajuuskorjaimesta löytyy kolme vaihtoehtoa: Music, Podcast ja Bass Boost. Siinäpä se.

Olisin mielelläni nähnyt hieman enemmän mahdollisuuksia oman soundin hienosäätöön. Varsinkin kun kyseessä on kaiutin, jonka akustinen puoli on muuten onnistunut varsin hyvin.

Kesäloman rantahetkien pelastaja?

Kesäisen rähjäämisen jälkeen Moto Sound Flow’n vahvuudet ovat aika helppoja tiivistää.

Se kuulostaa hyvältä. Se on helppo ottaa mukaan. Se kestää vettä ja pölyä. Akku riittää pitkälle päivään ja kotona lataustelakka pitää laitteen jatkuvasti valmiina. Wi-Fi ja suoratoistopalveluiden tuki tekevät siitä monipuolisemman kuin tavallisesta Bluetooth-kaiuttimesta.

Suurimmat kysymysmerkit liittyvät lähinnä siihen, tarvitsetko sen älyominaisuuksia. UWB on kiinnostava, mutta yhden kaiuttimen käyttäjälle melko toissijainen ominaisuus. Myös sovelluksen säätömahdollisuudet ovat varsin rajalliset.

Mutta ehkä juuri tässä piilee Sound Flown idea.

Sen ei tarvitse olla teknologian ihmeellinen sveitsiläinen linkkuveitsi. Sen tarvitsee olla hyvä kaiutin.

Ja sellainen tämä on.

Kun kesäloma alkaa, rantakassi pakataan ja edessä on päivä järven rannalla, Moto Sound Flow on juuri sellainen laite, jonka itsekin nappaisin mukaan. Se ei vie repusta liikaa tilaa, ei tarvitse jatkuvaa säätämistä ja ennen kaikkea se tekee sen tärkeimmän asian oikein:

Se sai kesän kuulostamaan paremmalta.

Kiitos kesä 2026 ja ! Never forget….

Motorola Moto Flow

8 / 10
Hyvää +Tasapainoinen ja erotteleva ääni +Monipuoliset verkkoyhteydet +Luotettava akkukesto & IP67 +Tyylikäs design Huonoa -Epäkäytännöllinen virtapainike -Herkät hipaisukytkimet -Pelkistetty sovellus -Ei natiivia puheavustajaa -Suunnanvarainen ääni