Arvostelut, Leffat

Hedelmällinen elokuvavuosi 1970: Kolme parasta filmiä 50 vuoden takaa Kommentit pois päältä artikkelissa Hedelmällinen elokuvavuosi 1970: Kolme parasta filmiä 50 vuoden takaa

1960-1970-luvun taitteessa elokuvamaailmassa puhalsivat uudet tuulet. Monet suuremmatkin studiot yhdistyivät entistä suuremmiksi, mikä merkitsi perinteisen Hollywoodin studiokeskeisen estetiikan, ja samalla erään aikakauden loppua. Tekijäkeskeisen estiikan myötä nuoret ohjaajat, kuten Martin Scorsese, Francis Ford Coppola ja Steven Spielberg nousivat vanhemman polven ohjaajien rinnalle. Tosin vanhat tekijät, kuten Don Siegel, Andrew V. McLaglan ja John Sturges olivat vielä voimissaan. Lisäksi 1960-luvulla alkanut television kiihtyvä yleistyminen nosti sen elokuvan keskeisimmäksi kilpailijaksi 1970-luvulle tultaessa. Tämä vuoksi vuosittain tehtiin yhä vähemmän elokuvia.

1970-luvulla suosituimpia genrejä olivat kauhu ja tieteiselokuvat, joihin vaikutti entistä kehittyneemmän teknologian ansiosta mahdolliset erikoistehosteet. Suosittu oli myös lännenelokuva-genre, mikä erityisesti Italiassa kulta-aikansa viimeisiä vuosia. Vuosikymmenen alun elokuvien entistä synkempään ja raadollisempaan sävyyn vaikutti erityisesti Vietnamin sota, minkä kauhut vällityyivät tiedotusvälineiden kautta koteihin. Erityisesti 1970 oli kaiken kaikkiaan hieno elokuvavuosi, jonka kolme parasta elokuvaa olen rankannut oheiseen listaan.

3. Verinen Mamma Barker (Bloody Mama, ohj. Roger Corman)

“Pop-elokuvien paavina” tunnetun ohjaaja-tuottaja Roger Cormanin viimeisiä ohjauksia oli tosielämän 1930-luvun Barkerin pankkirosvojengin vaiheisiin perustuva Verinen Mamma Barker. Barkerin veljeksistä koostuvan jengin aivoina toimi itse Kate “Mamma” Barker, jota arvokkaasti ikääntyvä Hollywood-legenda Shelley Winters esittää antaumuksella ja tyylillä. Lisäksi elokuva on yksi lukuisista Bonnie ja Clyde -elokuvan (1968) vanavedessä tehdyistä  30-luvun laman ajan gangstereista kertovista leffoista, jotka sisältävät runsaasti toimintaa, ja salamannopean banjonäppäilyn säestämiä kaahailukohtauksia Amerikan takamailla.

Leffassa Verinen Mamma Barker Cormanin b-elokuvatyylinen estetiikka räkeisine  kuvanlaatuineen luo omaa viehätystä. Elokuvan parasta antia ovat armottomat toimintakohtaukset sekä voimakkaat roolisuoritukset nousevilta tähdiltä, kuten Bruce Dern ja Robert De Niro. Erityisesti De Niron esityksessä on samaa hyytävyyttä kuin esimerkiksi Taksikuskissa (Taxi Driver, ohj. Martin Scorsese, 1974) muutamaa vuotta myöhemmin. Cormanin leffaa kuvatessa hän oli esimerkiksi syömättä muutaman vuorokauden, näyttääkseen uskottavalta narkomaanilta. Elokuvan siekailematon väkivalta ja seksuaalinen sisältö aiheuttivat ilmestymisen aikoihin pahennusta, jonka vuoksi se kiellettiin Isossa-Britanniassa, Ranskassa ja Uudessa-Seelannissa. Verinen Mamma Barker lukeutuu Cormanin parhaimmistoon, jonka paikoin synkeää sävyä pehmentää veijarimainen huumori.

2. Kellyn sankarit (Kelly’s Heroes, ohj. Brian G. Hutton)

Aikoinaan vaatimattomasti menestynyt komediallinen sotaelokuva Kellyn sankarit nauttii nykyään kulttimainetta. Kroatiassa kuvattu elokuva kertoo joukosta amerikkalaisia sotilaita Toisessa maailmansodan ratkaisun hetkinä. Sekalainen seurakunta päättää takavarikoida 16 miljoonan arvosta natsien kultaharkkoja Ranskalaisesta pankissa. Clint Eastwoodin tunnistettavalla vähäeleisellä, karskilla tyylillään esittämä sotamies Kelly ja hippimäinen panssarijoukkojen kersantti Oddball (Donald Sutherland) johtavat joukot kauas vihollislinjojen taakse. Elokuvan sotilaallisesta alkuperäismusiikista vastaa Lalo Schifirin, jonka teemaa Tiger Tank Quentin Tarantino käytti elokuvassa Kunniattomat paskiaiset (2009).

Kellyn sankarit on oivallinen parodia aikakauden isänmaallisista sotaelokuvissa, jossa amerikkalaiset sotilaat esitetään epätavallisesti omaa etuaan tavoittelevina antisankareina. Värikkäässä hahmogalleriassa loistaa ennen kaikkea Sutherland Oddballina. Tämä veijarimainen komentaja muun muassa kompensoi amerikkalaisen kevyen panssarivaunun tehottomuutta toistamalla kovaäänisestä isomman tykin ääntä. Taistelun tuoksinassa myös kovaääninen musiikki kylvää kauhua vihollisten riveissä. Elokuvassa on lukuisia ikimuistoisia kohtauksia, kuten seesteisen kappaleen Burning Bridgesin säestämä alkutekstijakso, missä Kelly ajaa jeepillä läpi rankan tykkitulen. Elokuva tekee kunniaa myös italowesternien loppukaksintaisteluille kohtauksessa, jossa Kelly, Oddball ja Big Joe (Telly Savalas) kohtaavat saksalaisen Tiger-panssarivaunun. Kohtaus on, Lalo Schrifrinin hiljalleen jännitystä nostattavan western-säveliä, dramaattisia lähikuvia ja hidasta runollista kerrontaa myöten kuin suoraan Leonen länkkäreistä. Kellyn sankarit on viihdyttävä katselukokemus sekä hyvän komedian että erilaisten sotaelokuvien ystäville.

1. Paluu apinoiden planeetalle (Beneath the Planet of the Apes, ohj. Ted Post)

Elokuva Paluu apinoiden planeetalle on suoraa jatkoa klassiselle, ranskalaisen Pierre Boulletin romaaniin (1963) perustuvalle tieteisseikkailulle Apinoiden planeetta (The Planet of the Apes, ohj. Franklin J. Schaffner, 1968). Alkuperäinen elokuva kertoo “vieraalle planeetalle” syöksyneen avaruusaluksen komentaja George Taylorin (Charlton Heston) ja hänen miehistönsä seikkailuista, yrittäessään selvitä ihmisapinoiden hallitsemassa maailmassa, jossa elossa olevat ihmiset ovat taantuneet mykkien eläimien tasolle. Taas jatko-osassa seurataan kadonnutta miehistöä etsimään lähtenyttä astronautti Brentiä (James Franciscus). Brent kohtaa sattumalta Taylorin rakastetun Novan, jonka avulla Brent pääsee Taylorin jäljille, ja seuraa häntä “kielletylle alueelle”. Siellä he kohtaavat syvällä maan uumenissa asuvia mutatoituneita, huippuälykkäitä  ihmisiä, joille on telepaattisia voimia. Lisäksi tämä pieni yhteisö palvoo suurta atomipommia, jolla on elokuvan kannalta keskeinen rooli leffan loppumetreillä.

Alkuperäisen Apinoiden planeetta -elokuvasarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat käytännössä ainoat oikeasti hyvät osat, sillä loput kolme osaa (Pako apinoiden planeetalta, Apinoiden planeetan valloitus, Taistelu apinoiden planeetasta) lähentelevät jopa campiä. Toisaalta ne ovat tahattomassa komiikassaan viihdyttäviä. Pako apinoiden planeetalta on jopa seikkailullisempi ja toiminnallisempi kuin edeltäjänsä, jonka lisäksi se paneutuu syvällisemmin tieteis-näkökulmaan. James Franciscus tekee mallikasta työtä Brentinä, mutta hänen karismansa ei yllä sivuroolia esittävän Charlton Hestonin tasolle. Ensimmäisestä elokuvasta tutut näyttelijät Maurice Evans, Kim Hunter ja muut uusivat roolinsa tyylikkäästi, ja kumiset apinamaskeeraukset näyttävät nykyäänkin kohtalaisen uskottavilta kuin 50 vuotta sitten. Useiden tasoltaan vaihtelevien jatko-osien lisäksi ensimmäinen elokuva sai televisiosarjan, animaatiosarjan, uudelleenfilmatisoinnin ja reboot-elokuvasarjan.

Quentin Tarantino tylyttää The Hunger Gamesia – ihmettelee, miksei Battle Royalen kirjoittaja vienyt asiaa käräjille Kommentit pois päältä artikkelissa Quentin Tarantino tylyttää The Hunger Gamesia – ihmettelee, miksei Battle Royalen kirjoittaja vienyt asiaa käräjille

Quentin Tarantino on palannut vanhaan mielipiteeseensä ja avannut hanat kunnolla. Vieraillessaan The Bret Easton Ellis Podcastissa ohjaaja totesi suoraan, että The Hunger Games on hänen mukaansa “repinyt ideansa suoraan” japanilaisesta Battle Royalesta. Ja vielä suuremmaksi ihmetyksekseen hän ei voi käsittää, miksei Battle Royalen alkuperäisteoksen kirjoittaja Koushun Takami vienyt asiaa oikeuteen asti.

Tarantinon tunnettu, värikäs ulosanti osui jälleen napakasti kohteeseensa:

“En ymmärrä, miksei japanilainen kirjailija haastanut Suzanne Collinsia ja vienyt tältä kaikkea mitä tällä on”, hän paukutti. Hänen mukaansa kirjallisuuskriitikot ylistivät The Hunger Gamesia “ennennäkemättömän omaperäiseksi” vain siksi, etteivät he tunteneet japanilaista kulttielokuvaa ja sen vielä rajumpaa alkuperäisteosta.

Fanit innostuivat aiheesta välittömästi, ja keskustelu inspiraatiosta, lainauksista ja suoranaisesta kopioinnista nousi jälleen pintaan. Collins itse on kuitenkin aiemmin kertonut, että The Hunger Games sai vaikutteita kreikkalaisesta mytologiasta, erityisesti Theseuksen ja Minotauruksen tarinasta, sekä omasta kokemuksestaan kanavasurffailun ja sodan uutiskuvien välillä. Hänen mukaansa Katniss on “futuristinen Theseus”, ei kopio japanilaisesta väkivaltasatiirista.

Ironisella tavalla Battle Royale ei vaikuttanut vain kirjallisuuteen, vaan synnytti kokonaisen uuden videopeligenren, josta ovat sittemmin versoneet PUBG, Fortnite, Apex Legends ja monet muut. Ja palan lisää ironiaa: Tarantino itse työskentelee tällä hetkellä Fortnite-pelin kanssa yhteistyössä.

Just Dance 2026 on teknisesti paras vuosiin, mutta yksi ominaisuus jätti perheenisän kylmäksi Kommentit pois päältä artikkelissa Just Dance 2026 on teknisesti paras vuosiin, mutta yksi ominaisuus jätti perheenisän kylmäksi

Just Dance 2026 Edition

Just Dance -sarja on kuin jokavuotinen jouluperinne tai sakot kameratolppaan ajaessasi. Se saapuu perille aivan varmasti, tiedät täsmälleen mitä odottaa, ja lopputulos on yleensä sekoitus riemua sekä pientä ihmetystä siitä, mihin rahat taas menivät. Tämänvuotinen painos ei tee poikkeusta säännöstä, mutta pöydässä on nyt uusi valttikortti: Nintendo Switch 2.

Otin pelin testiin yhdessä lahjomattoman lapsiraatini (sisältäen myös naapurinkin katraat) kanssa selvittääkseni, onko tässä kyseessä vain vuosittainen rahastus vai aito askel eteenpäin. Itse edustan tanssijana kategoriaa ”rautakanki”, jonka bravuuri on rytmitön pään nyökyttely, joten lasten osallistuminen oli paitsi suotavaa, myös välttämätöntä pelin uskottavan arvioinnin kannalta.

Uusi konsoli korjaa vanhat synnit

Heti alkuun on nostettava raskaat asiat pöydälle. Just Dance 2026:sta ei ole olemassa varsinaista, vain uudelle sukupolvelle tehtyä versiota, vaan peli pyörii uudella Switch 2 -konsolilla taaksepäin yhteensopivuuden turvin. Tämä saattaa paperilla kuulostaa pettymykseltä, mutta olohuoneen käytännön kokemus kertoo aivan toista.

Jokainen sarjaa aiemmin pelannut tietää, kuinka vanhan Switchin tahmaiset valikot ja tuskastuttavan pitkät latausajat ovat syöneet tunnelmaa. Uusi konsoli korjaa nämä ongelmat raa’alla voimalla. Peli käynnistyy nopeasti, kappaleet latautuvat ilman odottelua ja mikä tärkeintä, ruudunpäivitys on silminnähden sulavampaa. Kun liike toistuu ruudulla pehmeästi ilman nykimistä, jopa minun kaltaiseni kömpelö tanssija pysyy paremmin rytmissä. Käyttökokemus on vihdoin sillä tasolla, millä sen olisi pitänyt olla jo vuosia sitten.

Vapaus koittaa, mutta vain yksinäisen kelpaa

Pelisarjan pitkäaikaisin ongelma on ollut ohjaus. Kinect-kameran jäätyä historiaan olemme heilutelleet peliohjaimia tai puristaneet kalliita älypuhelimia rystyset valkoisina peläten satojen eurojen luurin lentävän seinään. Vuoden 2026 painos tarjoaa tähän ratkaisun uudella kameratilalla.

Ominaisuus toimii niin, että puhelin asetetaan hyllylle, ja sen kamera seuraa koko vartalon liikkeitä. Tämä oli testijakson suurin positiivinen yllätys. Se toimi testeissämme hämmästyttävän tarkasti ja teki pelaamisesta aidosti vapauttavaa, kun käsissä ei tarvinnut pitää mitään. Erityisesti kuntoilumielessä tämä on loistava uudistus.

Valitettavasti ilo loppui lyhyeen heti, kun lapset halusivat liittyä mukaan. Tämä mullistava ominaisuus on nimittäin lukittu vain yksinpeliin. Heti kun tanssilattialle tuli tungosta, jouduimme palaamaan vanhoihin ohjaustapoihin. Tämä on valtava hukattu mahdollisuus peliltä, jonka ydin on nimenomaan sosiaalinen hauskanpito.

Kaaosta olohuoneeseen ja Bluey pelastajana

Vaikka kameratila tuotti porukalla pelatessa pettymyksen, uusi Party Mode paikkasi tilannetta. Se on selkeästi suunniteltu illanistujaisiin, joissa taito ei ole pääasia. Pelitila heittää tanssijoiden eteen satunnaisia haasteita kesken biisin: ruutu voi sumentua tai peli voi muuttua hetkeksi leikiksi, jossa pitää pysähtyä tai taputtaa oikealla hetkellä. Tämä kaoottisuus tasoitti pelikenttää huomattavasti, sillä pelkkä tanssitaito ei enää taannut voittoa. Se teki pelistä aidosti hauskan myös meille vanhemmille, jotka emme pysy perässä nykytanssien koreografioissa.

Sisällöllisesti Ubisoft on onnistunut tänä vuonna erinomaisesti. Neljänkymmenen uuden kappaleen joukossa on hittejä Dua Lipalta ja nostalgiaa Smash Mouthilta, mutta lapsiperheissä ostopäätöksen saattaa ratkaista yksi ainoa kappale: Bluey Medley. Kun näin lasten riemun heidän suosikkihahmonsa tahdissa, noin viidenkymmenen euron hintalappu alkoi tuntua hieman kohtuullisemmalta. On kuitenkin hyvä muistaa, että ilman erillistä kuukausimaksullista tilausta biisivalikoima jää lopulta siihen neljäänkymmeneen raitaan.

Tuomio

Kokonaisuutena Just Dance 2026 on ristiriitainen paketti. Teknisesti se on sujuvin versio vuosiin ja kameratila on loistava uudistus yksin treenaavalle aikuiselle. Samaan aikaan verkkopeliominaisuuksien suppeus ja kameratilan rajaaminen vain yhdelle pelaajalle harmittavat.

Jos etsit vakavaa kilpailua, tämä tanssiparketti ei ole sinua varten, rakas lukijani. Mutta jos etsit peliä, jota aikuinenkin junttura jaksaa pelata lasten kanssa ilman teeskentelyä ja joka saa hien pintaan sadepäivänä, tämä on vahva suositus. Meillä tämä ei jää hyllynkoristeeksi, vaan menee (kuulemma) jatkoon.

Just Dance 2026 Edition (Nintendo Switch 2)

7 / 10
Hyvää +Tekninen sujuvuus +Kameratila (yksinpelissä) +Sisältö: Kappalelista on onnistunut sekoitus uutta ja vanhaa. Erityisesti Bluey-sarjan musiikki on lapsiperheille valtava myyntivaltti. +Party Mode: Uusi pelimuoto on aidosti hauska lisä illanistujaisiin Huonoa -Kameratilan rajoitukset -Verkkopeliominaisuuksien suppeus -Vanha pohja: Peli ei ole aito uuden sukupolven julkaisu, vaan ehostettu versio vanhasta, mikä näkyy grafiikassa -Hinta Yhteenveto Kokonaisuutena Just Dance 2026 on ristiriitainen paketti. Teknisesti se on sujuvin versio vuosiin ja kameratila on loistava uudistus yksin treenaavalle aikuiselle. Samaan aikaan verkkopeliominaisuuksien karsiminen ja kameratilan rajaaminen vain yhdelle pelaajalle harmittavat. Jos etsit vakavaa kilpailua, tämä ei ole sinua varten, rakas lukijani. Mutta jos etsit peliä, jota aikuinenkin junttura jaksaa pelata lasten kanssa ilman teeskentelyä ja joka saa hien pintaan sadepäivänä, tämä on vahva suositus. Meillä tämä ei jää hyllynkoristeeksi, vaan menee jatkoon.