Arvostelut, Leffat

Hedelmällinen elokuvavuosi 1970: Kolme parasta filmiä 50 vuoden takaa Kommentit pois päältä artikkelissa Hedelmällinen elokuvavuosi 1970: Kolme parasta filmiä 50 vuoden takaa

1960-1970-luvun taitteessa elokuvamaailmassa puhalsivat uudet tuulet. Monet suuremmatkin studiot yhdistyivät entistä suuremmiksi, mikä merkitsi perinteisen Hollywoodin studiokeskeisen estetiikan, ja samalla erään aikakauden loppua. Tekijäkeskeisen estiikan myötä nuoret ohjaajat, kuten Martin Scorsese, Francis Ford Coppola ja Steven Spielberg nousivat vanhemman polven ohjaajien rinnalle. Tosin vanhat tekijät, kuten Don Siegel, Andrew V. McLaglan ja John Sturges olivat vielä voimissaan. Lisäksi 1960-luvulla alkanut television kiihtyvä yleistyminen nosti sen elokuvan keskeisimmäksi kilpailijaksi 1970-luvulle tultaessa. Tämä vuoksi vuosittain tehtiin yhä vähemmän elokuvia.

1970-luvulla suosituimpia genrejä olivat kauhu ja tieteiselokuvat, joihin vaikutti entistä kehittyneemmän teknologian ansiosta mahdolliset erikoistehosteet. Suosittu oli myös lännenelokuva-genre, mikä erityisesti Italiassa kulta-aikansa viimeisiä vuosia. Vuosikymmenen alun elokuvien entistä synkempään ja raadollisempaan sävyyn vaikutti erityisesti Vietnamin sota, minkä kauhut vällityyivät tiedotusvälineiden kautta koteihin. Erityisesti 1970 oli kaiken kaikkiaan hieno elokuvavuosi, jonka kolme parasta elokuvaa olen rankannut oheiseen listaan.

3. Verinen Mamma Barker (Bloody Mama, ohj. Roger Corman)

“Pop-elokuvien paavina” tunnetun ohjaaja-tuottaja Roger Cormanin viimeisiä ohjauksia oli tosielämän 1930-luvun Barkerin pankkirosvojengin vaiheisiin perustuva Verinen Mamma Barker. Barkerin veljeksistä koostuvan jengin aivoina toimi itse Kate “Mamma” Barker, jota arvokkaasti ikääntyvä Hollywood-legenda Shelley Winters esittää antaumuksella ja tyylillä. Lisäksi elokuva on yksi lukuisista Bonnie ja Clyde -elokuvan (1968) vanavedessä tehdyistä  30-luvun laman ajan gangstereista kertovista leffoista, jotka sisältävät runsaasti toimintaa, ja salamannopean banjonäppäilyn säestämiä kaahailukohtauksia Amerikan takamailla.

Leffassa Verinen Mamma Barker Cormanin b-elokuvatyylinen estetiikka räkeisine  kuvanlaatuineen luo omaa viehätystä. Elokuvan parasta antia ovat armottomat toimintakohtaukset sekä voimakkaat roolisuoritukset nousevilta tähdiltä, kuten Bruce Dern ja Robert De Niro. Erityisesti De Niron esityksessä on samaa hyytävyyttä kuin esimerkiksi Taksikuskissa (Taxi Driver, ohj. Martin Scorsese, 1974) muutamaa vuotta myöhemmin. Cormanin leffaa kuvatessa hän oli esimerkiksi syömättä muutaman vuorokauden, näyttääkseen uskottavalta narkomaanilta. Elokuvan siekailematon väkivalta ja seksuaalinen sisältö aiheuttivat ilmestymisen aikoihin pahennusta, jonka vuoksi se kiellettiin Isossa-Britanniassa, Ranskassa ja Uudessa-Seelannissa. Verinen Mamma Barker lukeutuu Cormanin parhaimmistoon, jonka paikoin synkeää sävyä pehmentää veijarimainen huumori.

2. Kellyn sankarit (Kelly’s Heroes, ohj. Brian G. Hutton)

Aikoinaan vaatimattomasti menestynyt komediallinen sotaelokuva Kellyn sankarit nauttii nykyään kulttimainetta. Kroatiassa kuvattu elokuva kertoo joukosta amerikkalaisia sotilaita Toisessa maailmansodan ratkaisun hetkinä. Sekalainen seurakunta päättää takavarikoida 16 miljoonan arvosta natsien kultaharkkoja Ranskalaisesta pankissa. Clint Eastwoodin tunnistettavalla vähäeleisellä, karskilla tyylillään esittämä sotamies Kelly ja hippimäinen panssarijoukkojen kersantti Oddball (Donald Sutherland) johtavat joukot kauas vihollislinjojen taakse. Elokuvan sotilaallisesta alkuperäismusiikista vastaa Lalo Schifirin, jonka teemaa Tiger Tank Quentin Tarantino käytti elokuvassa Kunniattomat paskiaiset (2009).

Kellyn sankarit on oivallinen parodia aikakauden isänmaallisista sotaelokuvissa, jossa amerikkalaiset sotilaat esitetään epätavallisesti omaa etuaan tavoittelevina antisankareina. Värikkäässä hahmogalleriassa loistaa ennen kaikkea Sutherland Oddballina. Tämä veijarimainen komentaja muun muassa kompensoi amerikkalaisen kevyen panssarivaunun tehottomuutta toistamalla kovaäänisestä isomman tykin ääntä. Taistelun tuoksinassa myös kovaääninen musiikki kylvää kauhua vihollisten riveissä. Elokuvassa on lukuisia ikimuistoisia kohtauksia, kuten seesteisen kappaleen Burning Bridgesin säestämä alkutekstijakso, missä Kelly ajaa jeepillä läpi rankan tykkitulen. Elokuva tekee kunniaa myös italowesternien loppukaksintaisteluille kohtauksessa, jossa Kelly, Oddball ja Big Joe (Telly Savalas) kohtaavat saksalaisen Tiger-panssarivaunun. Kohtaus on, Lalo Schrifrinin hiljalleen jännitystä nostattavan western-säveliä, dramaattisia lähikuvia ja hidasta runollista kerrontaa myöten kuin suoraan Leonen länkkäreistä. Kellyn sankarit on viihdyttävä katselukokemus sekä hyvän komedian että erilaisten sotaelokuvien ystäville.

1. Paluu apinoiden planeetalle (Beneath the Planet of the Apes, ohj. Ted Post)

Elokuva Paluu apinoiden planeetalle on suoraa jatkoa klassiselle, ranskalaisen Pierre Boulletin romaaniin (1963) perustuvalle tieteisseikkailulle Apinoiden planeetta (The Planet of the Apes, ohj. Franklin J. Schaffner, 1968). Alkuperäinen elokuva kertoo “vieraalle planeetalle” syöksyneen avaruusaluksen komentaja George Taylorin (Charlton Heston) ja hänen miehistönsä seikkailuista, yrittäessään selvitä ihmisapinoiden hallitsemassa maailmassa, jossa elossa olevat ihmiset ovat taantuneet mykkien eläimien tasolle. Taas jatko-osassa seurataan kadonnutta miehistöä etsimään lähtenyttä astronautti Brentiä (James Franciscus). Brent kohtaa sattumalta Taylorin rakastetun Novan, jonka avulla Brent pääsee Taylorin jäljille, ja seuraa häntä “kielletylle alueelle”. Siellä he kohtaavat syvällä maan uumenissa asuvia mutatoituneita, huippuälykkäitä  ihmisiä, joille on telepaattisia voimia. Lisäksi tämä pieni yhteisö palvoo suurta atomipommia, jolla on elokuvan kannalta keskeinen rooli leffan loppumetreillä.

Alkuperäisen Apinoiden planeetta -elokuvasarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat käytännössä ainoat oikeasti hyvät osat, sillä loput kolme osaa (Pako apinoiden planeetalta, Apinoiden planeetan valloitus, Taistelu apinoiden planeetasta) lähentelevät jopa campiä. Toisaalta ne ovat tahattomassa komiikassaan viihdyttäviä. Pako apinoiden planeetalta on jopa seikkailullisempi ja toiminnallisempi kuin edeltäjänsä, jonka lisäksi se paneutuu syvällisemmin tieteis-näkökulmaan. James Franciscus tekee mallikasta työtä Brentinä, mutta hänen karismansa ei yllä sivuroolia esittävän Charlton Hestonin tasolle. Ensimmäisestä elokuvasta tutut näyttelijät Maurice Evans, Kim Hunter ja muut uusivat roolinsa tyylikkäästi, ja kumiset apinamaskeeraukset näyttävät nykyäänkin kohtalaisen uskottavilta kuin 50 vuotta sitten. Useiden tasoltaan vaihtelevien jatko-osien lisäksi ensimmäinen elokuva sai televisiosarjan, animaatiosarjan, uudelleenfilmatisoinnin ja reboot-elokuvasarjan.

WrestleMania-viikonloppuna mitataan miehet ja mikromaksut – arvostelussa WWE 2K25 Kommentit pois päältä artikkelissa WrestleMania-viikonloppuna mitataan miehet ja mikromaksut – arvostelussa WWE 2K25

On WrestleMania-viikonloppu – vuoden suurin juhla showpainin ystäville. Kun maailma valmistautuu seuraamaan massiivista spektaakkelia, myös digikehässä tapahtuu. tuo ruudulle enemmän painisisältöä kuin koskaan aiemmin, samaan aikaan kun todellinen WrestleMania niputtaa tarinoita, yllätyksiä ja mestaruustaisteluita oikeassa maailmassa.

WWE 2K25 on monella tapaa sarjan kulminaatio – teknisesti vakuuttava, sisällöltään laaja ja sisäisesti yhtenäinen kokonaisuus, joka onnistuu tekemään lähes kaiken vähintään hyvin, joitain asioita erinomaisesti. Samalla se on kuitenkin myös esimerkki nykypäivän urheilupelien suurimmasta ongelmasta: mikromaksujen roolista, joka syö pelattavuutta ja pelaajakokemuksen eheyttä tavalla, jota ei voi jättää huomiotta.

Pelin ytimessä oleva painimoottori on paras, mitä sarjassa on nähty vuosikymmeneen. Otteluiden tempo, tuntuma ja animaatiot ovat sujuvia, ja uudet lisäykset, tekevät otteluiden dynamiikasta entistä monipuolisemman. Iskut tuntuvat painavilta, torjunnat tarkoilta ja pelissä on aidon kilpailun tuntua, jonka takaa loistaa Visual Conceptsin pitkä kokemus pelisarjan parissa.

Uusittu kamera- ja ohjausjärjestelmä mahdollistaa entistä paremman otteludraaman rakentamisen, ja esimerkiksi sisääntulojen ohjaaminen pelaajan toimesta tuo audiovisuaaliseen esitykseen lisää syvyyttä. Tähänhän me paininörtit olemme pitkään toivoneet. Myös visuaalinen toteutus on ottanut harppauksen eteenpäin: hikeä, ruhjeita ja verenvuotoa kuvaavat yksityiskohdat ovat entistä realistisempia ja ottelijoiden ulkonäkö on aiempaa tarkempi.

Showcase loistaa – ajassa ja tarinassa

Pelin selkeästi paras pelitila on Showcase, joka tänä vuonna keskittyy The Bloodline -dynastiaan. Paul Heymanin isännöimänä koettava tarinallinen aikamatka sisältää sekä historiallisia että fiktiivisiä otteluita, joissa pelaaja pääsee ohjastamaan legendoja, kuten The Wild Samoans tai Peter Maivia, sekä moderneja tähtiä, kuten Roman Reigns ja The Usos.

Videotuotanto ja esitystapa ovat näyttäviä. Heymanin juonnetut välivideot ovat paikoin samaa tasoa kuin viikoittain Netflixissäkin nähtävät viralliset WWE:n promopätkät. Näin vaikuttavaan kokonaisuuteen verrattuna on harmillista, että Showcase-otteluihin on lisätty ajoitettuja tavoitteita, jotka rikkovat immersiota ja muistuttavat pelaajaa turhan voimakkaasti pelillisistä rajoista.

MyRise, Universe ja GM Mode – tuttuja vahvuuksia

MyRise-urapelitila jatkaa vahvaa linjaansa. Tarinat ovat monipuolisempia ja pelaajan valinnoilla on entistä enemmän vaikutusta etenemiseen. Universe-tila tarjoaa jälleen vapauden rakentaa oma WWE-universuminsa, ja GM Mode on saanut uusia syvyyksiä strategisella puolella, vaikka edelleen kaipaisi lisää syvyyttä otteluiden hallintaan.

Näiden tilojen suurin etu on se, että ne eivät pakota pelaajaa lyömään euroja tiskiin, mikä valitettavasti ei päde kaikkiin pelin osioihin.

The Island ja MyFaction – maksullisen sisällön karvas jälkimaku

WWE 2K25:n suurin uusi avaus on The Island – pelitila, jossa pelaaja luo oman painijansa ja valloittaa online-ympäristön otteluiden ja tehtävien kautta. Ajatus vapaasta liikkumisesta eri alueilla, jotka on nimetty painijoiden mukaan, kuten ”Damage CTRL Computer Repair” tai ”The Arcade of Tomorrow”, kuulostaa kiehtovalta. Todellisuudessa The Island on kuitenkin vahvasti sidottu mikromaksuihin.

Pelaajan hahmon varusteet ja kyvyt ovat usein sidoksissa pelin sisäiseen Virtual Currencyyn (VC), jota voi ansaita hitaasti pelaamalla, tai ostaa oikealla rahalla. Esimerkiksi oranssien Nike-lenkkareiden hinta on 18 000 VC, mikä vastaa yli viiden euron hintaa. Tämä trendi heijastuu myös MyFaction-tilaan, joka muistuttaa rakenteeltaan urheilupelien Ultimate Team -konsepteja: pelaajat keräävät kortteja ja muodostavat joukkueita, mutta pelin rakenne kannustaa jatkuvaan grindaamiseen tai rahankäyttöön nopeamman etenemisen saavuttamiseksi.

Kyseinen kaupallinen rakenne on ristiriidassa muun pelin laadukkaan sisällön kanssa. Erityisesti se on harmillista, koska muu peli olisi lähestulkoon viiden tähden arvoinen. Tällaiset ratkaisut tuntuvat erityisen ikäviltä tilanteessa, jossa perustilat ovat aidosti hyviä ja pelimekaniikka toimii poikkeuksellisen hyvin.

Loppuarvio: Laadukas ydin, rahastava reunus

WWE 2K25 on teknisesti ja sisällöllisesti sarjan paras peli vuosiin. Otteluiden laatu, rosterin laajuus ja erityisesti Showcase-tilan tuotantoarvot tekevät siitä painipelien kirkkaan kärkituotteen. Samalla The Islandin ja MyFactionin kaltaiset rahastuslähtöiset elementit jättävät jälkeensä karvaan maun, erityisesti, kun pelin ydin on niin vahva, että se ei tarvitsisi moisia lisäansaintamekanismeja tuekseen.

Jos pystyt jättämään VC-vetoiset tilat sivuun, WWE 2K25 tarjoaa massiivisen ja laadukkaan paketin painiviihdettä. Mutta jos olet täydellisyyteen pyrkivä pelaaja tai koko sisällön metsästäjä, joudut valitettavasti kohtaamaan nykypäivän urheilupelien karun realiteetin – lompakko ratkaisee paljon.

On WrestleMania-viikonloppu, eikä parempaa hetkeä painipelien juhlistamiselle voisi olla. John Cena saattaa tehdä historiaa ja napata 17. maailmanmestaruutensa, ylittäen Ric Flairin legendaarisen lukeman – samalla kun Jey Uso saattaa viimein murtautua yksilötähdistön huipulle ja pokata ensimmäisen raskaan sarjan mestaruutensa.

WWE 2K25 antaa meille mahdollisuuden elää nuo hetket uudelleen – tai kirjoittaa ne uusiksi omalla haluamallamme tavalla, mikäli buukkauset eivät mieltämme mielytä.

WWE 2K25 (Xbox Series X)

8 / 10
Hyvää +Erittäin hiottu ja viihdyttävä painimoottori +Showcase-mode on eläväinen ja laadukkaasti toteutettu +Runsaasti pelattavaa +Uudet animaatiot, visuaalinen viimeistely ja iso rosteri tekevät vaikutuksen +MyRise ja Universe tarjoavat pitkäikäistä sisältöä fanille kuin fanille Huonoa -MyFaction ja The Island -tilat painottuvat liikaa VC-valuutan käyttöön -Mikromaksujen aggressiivinen läsnäolo latistaa kokonaisuutta -Showcase-tilan ajoitetut tehtävät rikkovat tunnelmaa -GM-tila ja Universe kaipaisivat lisää kehitystä verrattuna panostukseen The Islandiin Yhteenveto WWE 2K25 on teknisesti ja sisällöllisesti sarjan paras peli vuosiin. Otteluiden laatu, rosterin laajuus ja erityisesti Showcase-tilan tuotantoarvot tekevät siitä painipelien kirkkaan kärkituotteen. Samalla The Islandin ja MyFactionin kaltaiset rahastuslähtöiset elementit jättävät jälkeensä karvaan maun, erityisesti, kun pelin ydin on niin vahva, että se ei tarvitsisi moisia lisäansaintamekanismeja tuekseen.

Ameriikan meininkiä? – Minecraft-elokuvan näytökset riehaannuttavat teinejä Kommentit pois päältä artikkelissa Ameriikan meininkiä? – Minecraft-elokuvan näytökset riehaannuttavat teinejä

-elokuvan ensi-illat ovat muuttuneet odottamattomiksi spektaakkeleiksi, kun teinit ympäri Yhdysvaltoja ovat alkaneet sekoilla näytöksissä – popcornit lentävät, penkkeihin ruiskitaan voidetta ja yhdessä tapauksessa elokuvateatteriin päästettiin elävää siipikarjaa.

SPOILERIVAROITUSTA TISKIIN!

Kaiken sai alkunsa kohtauksesta, jossa vauva-zombi hyppää kanan selkään ja näyttelijä Jack Black huutaa ikonisen fraasin: ”chicken jockey”. Monille teini-ikäisille tämä tuo mieleen pandemia-ajan, jolloin Minecraft oli päivien pelastus.

Se vain muistuttaa heitä hauskasta ajasta, ja sitten meno vähän karkaa käsistä.- Selittää 15-vuotias elokuvan ensi-illassa ollut nuori.

on myös osaltaan ruokkinut ilmiötä, aivan kuten aiemmin nähty -villitys. Teatterit ovat alkaneet reagoida – yhdessä New Jerseyn salissa teinit on kielletty ilman aikuisseuraa, ja Alaskassa poliisi joutui puuttumaan tilanteeseen.

Vaikka meno on villiä, on ollut valtava menestys: avausviikonloppunaan elokuva keräsi peräti 163 miljoonaa dollaria. Vaikka kananpojat lentelevät, lippuluukulla hymyillään.