Arvostelut, Leffat

Hedelmällinen elokuvavuosi 1970: Kolme parasta filmiä 50 vuoden takaa Kommentit pois päältä artikkelissa Hedelmällinen elokuvavuosi 1970: Kolme parasta filmiä 50 vuoden takaa

1960-1970-luvun taitteessa elokuvamaailmassa puhalsivat uudet tuulet. Monet suuremmatkin studiot yhdistyivät entistä suuremmiksi, mikä merkitsi perinteisen Hollywoodin studiokeskeisen estetiikan, ja samalla erään aikakauden loppua. Tekijäkeskeisen estiikan myötä nuoret ohjaajat, kuten Martin Scorsese, Francis Ford Coppola ja Steven Spielberg nousivat vanhemman polven ohjaajien rinnalle. Tosin vanhat tekijät, kuten Don Siegel, Andrew V. McLaglan ja John Sturges olivat vielä voimissaan. Lisäksi 1960-luvulla alkanut television kiihtyvä yleistyminen nosti sen elokuvan keskeisimmäksi kilpailijaksi 1970-luvulle tultaessa. Tämä vuoksi vuosittain tehtiin yhä vähemmän elokuvia.

1970-luvulla suosituimpia genrejä olivat kauhu ja tieteiselokuvat, joihin vaikutti entistä kehittyneemmän teknologian ansiosta mahdolliset erikoistehosteet. Suosittu oli myös lännenelokuva-genre, mikä erityisesti Italiassa kulta-aikansa viimeisiä vuosia. Vuosikymmenen alun elokuvien entistä synkempään ja raadollisempaan sävyyn vaikutti erityisesti Vietnamin sota, minkä kauhut vällityyivät tiedotusvälineiden kautta koteihin. Erityisesti 1970 oli kaiken kaikkiaan hieno elokuvavuosi, jonka kolme parasta elokuvaa olen rankannut oheiseen listaan.

3. Verinen Mamma Barker (Bloody Mama, ohj. Roger Corman)

“Pop-elokuvien paavina” tunnetun ohjaaja-tuottaja Roger Cormanin viimeisiä ohjauksia oli tosielämän 1930-luvun Barkerin pankkirosvojengin vaiheisiin perustuva Verinen Mamma Barker. Barkerin veljeksistä koostuvan jengin aivoina toimi itse Kate “Mamma” Barker, jota arvokkaasti ikääntyvä Hollywood-legenda Shelley Winters esittää antaumuksella ja tyylillä. Lisäksi elokuva on yksi lukuisista Bonnie ja Clyde -elokuvan (1968) vanavedessä tehdyistä  30-luvun laman ajan gangstereista kertovista leffoista, jotka sisältävät runsaasti toimintaa, ja salamannopean banjonäppäilyn säestämiä kaahailukohtauksia Amerikan takamailla.

Leffassa Verinen Mamma Barker Cormanin b-elokuvatyylinen estetiikka räkeisine  kuvanlaatuineen luo omaa viehätystä. Elokuvan parasta antia ovat armottomat toimintakohtaukset sekä voimakkaat roolisuoritukset nousevilta tähdiltä, kuten Bruce Dern ja Robert De Niro. Erityisesti De Niron esityksessä on samaa hyytävyyttä kuin esimerkiksi Taksikuskissa (Taxi Driver, ohj. Martin Scorsese, 1974) muutamaa vuotta myöhemmin. Cormanin leffaa kuvatessa hän oli esimerkiksi syömättä muutaman vuorokauden, näyttääkseen uskottavalta narkomaanilta. Elokuvan siekailematon väkivalta ja seksuaalinen sisältö aiheuttivat ilmestymisen aikoihin pahennusta, jonka vuoksi se kiellettiin Isossa-Britanniassa, Ranskassa ja Uudessa-Seelannissa. Verinen Mamma Barker lukeutuu Cormanin parhaimmistoon, jonka paikoin synkeää sävyä pehmentää veijarimainen huumori.

2. Kellyn sankarit (Kelly’s Heroes, ohj. Brian G. Hutton)

Aikoinaan vaatimattomasti menestynyt komediallinen sotaelokuva Kellyn sankarit nauttii nykyään kulttimainetta. Kroatiassa kuvattu elokuva kertoo joukosta amerikkalaisia sotilaita Toisessa maailmansodan ratkaisun hetkinä. Sekalainen seurakunta päättää takavarikoida 16 miljoonan arvosta natsien kultaharkkoja Ranskalaisesta pankissa. Clint Eastwoodin tunnistettavalla vähäeleisellä, karskilla tyylillään esittämä sotamies Kelly ja hippimäinen panssarijoukkojen kersantti Oddball (Donald Sutherland) johtavat joukot kauas vihollislinjojen taakse. Elokuvan sotilaallisesta alkuperäismusiikista vastaa Lalo Schifirin, jonka teemaa Tiger Tank Quentin Tarantino käytti elokuvassa Kunniattomat paskiaiset (2009).

Kellyn sankarit on oivallinen parodia aikakauden isänmaallisista sotaelokuvissa, jossa amerikkalaiset sotilaat esitetään epätavallisesti omaa etuaan tavoittelevina antisankareina. Värikkäässä hahmogalleriassa loistaa ennen kaikkea Sutherland Oddballina. Tämä veijarimainen komentaja muun muassa kompensoi amerikkalaisen kevyen panssarivaunun tehottomuutta toistamalla kovaäänisestä isomman tykin ääntä. Taistelun tuoksinassa myös kovaääninen musiikki kylvää kauhua vihollisten riveissä. Elokuvassa on lukuisia ikimuistoisia kohtauksia, kuten seesteisen kappaleen Burning Bridgesin säestämä alkutekstijakso, missä Kelly ajaa jeepillä läpi rankan tykkitulen. Elokuva tekee kunniaa myös italowesternien loppukaksintaisteluille kohtauksessa, jossa Kelly, Oddball ja Big Joe (Telly Savalas) kohtaavat saksalaisen Tiger-panssarivaunun. Kohtaus on, Lalo Schrifrinin hiljalleen jännitystä nostattavan western-säveliä, dramaattisia lähikuvia ja hidasta runollista kerrontaa myöten kuin suoraan Leonen länkkäreistä. Kellyn sankarit on viihdyttävä katselukokemus sekä hyvän komedian että erilaisten sotaelokuvien ystäville.

1. Paluu apinoiden planeetalle (Beneath the Planet of the Apes, ohj. Ted Post)

Elokuva Paluu apinoiden planeetalle on suoraa jatkoa klassiselle, ranskalaisen Pierre Boulletin romaaniin (1963) perustuvalle tieteisseikkailulle Apinoiden planeetta (The Planet of the Apes, ohj. Franklin J. Schaffner, 1968). Alkuperäinen elokuva kertoo “vieraalle planeetalle” syöksyneen avaruusaluksen komentaja George Taylorin (Charlton Heston) ja hänen miehistönsä seikkailuista, yrittäessään selvitä ihmisapinoiden hallitsemassa maailmassa, jossa elossa olevat ihmiset ovat taantuneet mykkien eläimien tasolle. Taas jatko-osassa seurataan kadonnutta miehistöä etsimään lähtenyttä astronautti Brentiä (James Franciscus). Brent kohtaa sattumalta Taylorin rakastetun Novan, jonka avulla Brent pääsee Taylorin jäljille, ja seuraa häntä “kielletylle alueelle”. Siellä he kohtaavat syvällä maan uumenissa asuvia mutatoituneita, huippuälykkäitä  ihmisiä, joille on telepaattisia voimia. Lisäksi tämä pieni yhteisö palvoo suurta atomipommia, jolla on elokuvan kannalta keskeinen rooli leffan loppumetreillä.

Alkuperäisen Apinoiden planeetta -elokuvasarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat käytännössä ainoat oikeasti hyvät osat, sillä loput kolme osaa (Pako apinoiden planeetalta, Apinoiden planeetan valloitus, Taistelu apinoiden planeetasta) lähentelevät jopa campiä. Toisaalta ne ovat tahattomassa komiikassaan viihdyttäviä. Pako apinoiden planeetalta on jopa seikkailullisempi ja toiminnallisempi kuin edeltäjänsä, jonka lisäksi se paneutuu syvällisemmin tieteis-näkökulmaan. James Franciscus tekee mallikasta työtä Brentinä, mutta hänen karismansa ei yllä sivuroolia esittävän Charlton Hestonin tasolle. Ensimmäisestä elokuvasta tutut näyttelijät Maurice Evans, Kim Hunter ja muut uusivat roolinsa tyylikkäästi, ja kumiset apinamaskeeraukset näyttävät nykyäänkin kohtalaisen uskottavilta kuin 50 vuotta sitten. Useiden tasoltaan vaihtelevien jatko-osien lisäksi ensimmäinen elokuva sai televisiosarjan, animaatiosarjan, uudelleenfilmatisoinnin ja reboot-elokuvasarjan.

Arnold Schwarzenegger vahvisti: King Conan kuvataan vuonna 2027 Kommentit pois päältä artikkelissa Arnold Schwarzenegger vahvisti: King Conan kuvataan vuonna 2027

on viimein vahvistanut sen, mitä fanit ovat odottaneet vuosikymmeniä ja on oikeasti tapahtumassa. Schwarzenegger kertoi uuden Conan-elokuvan kuvauksien alkavan vuonna 2027 juhlistaessaan vuoden 1982 -klassikon 44-vuotispäivää.

Schwarzeneggerin mukaan projektia on yritetty saada liikkeelle jo yli kymmenen vuoden ajan. Tavoitteena on ollut löytää käsikirjoittaja, joka ymmärtää alkuperäisen Robert E. Howardin Conan-tarinat sekä legendaarisen fantasiataiteilijan Frank Frazettan synkän ja raa’an tyylin. Nyt näyttäisi siltä, että palaset ovat vihdoin loksahtamassa paikoilleen.

78-vuotias Schwarzenegger uskoo myös olevansa juuri oikean ikäinen palaamaan rooliin. Hänen mukaansa uusi elokuva kertoo vanhasta Conanista, joka on hallinnut kuninkaana vuosikymmeniä, mutta alkaa väsyä valtansa taakkaan samalla kun viholliset yrittävät syrjäyttää hänet. Tähti vertasi tunnelmaa -klassikkoon, tosin miekkojen, sotien ja jättimäisten taistelujen kera.

Mukana projektissa saatetaan nähdä myös alkuperäisen Conan-elokuvan ohjaaja John Milius tuottajan roolissa. Lisäksi huhujen mukaan Christopher McQuarrie, joka tunnetaan uusimmista Part One-elokuvista, kirjoittaisi ja ohjaisi uuden Conanin.

Alkuperäinen Conan-elokuva päättyi aikanaan legendaariseen lupaukseen: “this story shall also be told.” Nyt näyttää siltä, että Hollywood aikoo vihdoin pitää tuon lupauksen noin 40 vuotta myöhemmin, mikä on toisaalta hyvin Conanmaista aikataulutusta.

Kylmä avaruuskauhu, joka loistaa graafisesti – arvostelussa Directive 8020 Kommentit pois päältä artikkelissa Kylmä avaruuskauhu, joka loistaa graafisesti – arvostelussa Directive 8020

on Supermassive Gamesin uusin yritys viedä interaktiivinen kauhudraama syvälle avaruuden kylmyyteen. Peli julkaistiin 12.5.2026 ja jatkaa Dark Pictures -henkistä tarinankerrontaa, mutta toimii itsenäisenä kokonaisuutena, kuten muutkin sarjan pelit. Lähtökohta on kunnianhimoinen, missä kuolevaa Maata pakeneva siirtokunta-alus on matkalla kohti uutta kotiplaneettaa, kun viimeinen rutistus muuttuu painajaiseksi meteori-iskun jälkeen. Miehistö joutuu tilanteeseen, jossa selviytyminen, luottamus ja todellisuuden hajoaminen kietoutuvat yhteen.

Pelin ydin on tuttu Supermassive Gamesin aiemmista teoksista, jossa valintoihin perustuva tarinavetoisuus ja pienetkin päätökset voivat muuttaa hahmojen kohtaloita. Tällä kertaa mukaan on lisätty aiempaa enemmän pelimekaanista vapautta ja uusia järjestelmiä, mutta lopputulos ei ole täysin tasainen.

Ensituntuma – vahva alku, mutta tekniset ongelmat rikkovat immersion

Ensikosketus peliin on mielestäni lupaava. Pelissä tunnelma rakennetaan heti alussa onnistuneesti ja avaruusaluksen ahdas, kylmä ympäristö luo painostavan fiiliksen. Supermassive Gamesin vahvuus, elokuvamainen kerronta on heti nähtävissä. Vaikka pelin alku on toiminnallinen ja koukuttava, tämä muuttuu nopeasti keskusteluvetoiseksi ja hitaammin eteneväksi kauhuksi, mikä tekee pelin alkupuolesta jopa hieman epätasainen.

Kokemus ei ole täysin hiottu loppuun, kun peli kärsii myös pienistä, mutta ärsyttävistä teknisistä ongelmista. Jump scare -hetkien viiveet, satunnaiset animaatiobugit sekä esineiden outo fysiikka rikkovat tunnelmaa juuri silloin kun sen pitäisi olla vahvimmillaan. Toisaalta nämä ongelmat eivät täysin pilaa kokemusta, vaan muistuttavat ennemminkin siitä, että kyseessä on “hyvä mutta rosoinen” Supermassive-peli.

Pelin pituus yllättää positiivisesti. Kun aiemmat sarjan osat ovat pyörineet noin 4–5 tunnin haarukassa, Directive 8020 tarjoaa noin 7–8 tunnin kokemuksen, mikä antaa tarinalle enemmän tilaa hengittää.

Pelirakenne – valintojen paino kasvaa

Directive 8020 rakentuu vahvasti valintojen ja seurausten varaan, kuten sarjan aiemmatkin osat. Pelaajilla on käytössään kaksi pelityyliä: Survivor-tila, jossa jokainen päätös on lopullinen ja hahmon kuolema pysyvä. Explorer-tila puolestaan antaa mahdollisuuden käyttää aikajanan rewind-toimintoa ja korjata virheitä.

Explorer-tila tekee kokemuksesta huomattavasti helpomman ja antaa enemmän tilaa tarinan tutkimiselle, kun taas Survivor-tila tarjoaa aidomman jännityksen ja paineen tunteen.

Turning Points -järjestelmä, joka näyttää tarinan haarautumiset aikajanalla on hyvä lisä peliin. Tämän avulla pelaaja näkee konkreettisesti, miten päätökset vaikuttavat kokonaisuuteen.

Sen sijaan Robin Switch -järjestelmä on yksi ominaisuus, joka saa minulta ehkä eniten krittiikkiä. Vaikka idea ohjaimen kierrättämisestä kotisohvalla pelaajien välillä on hauska, käytännössä se tekee tästä vain sekavaa, kun ohjain voi vaihtua kesken tärkeän kohtauksen, mikä rikkoo immersion ja tekee kokemuksesta hajanaisen.

Pelattavuus ja kontrollit – toimivia ideoita, mutta kameratyöskentely rajoittaa

Pelattavuus rakentuu tutkimisen, kevyiden toimintaelementtien ja päätöksenteon varaan. Pelaajalla on käytössään skannauslaite, jolla voi paikantaa kohteita, laittaa viestiä muiden miehistön jäsenien kesken, tunnistaa uhkia ja avata reittejä. Skannerin avulla pelaaja hyödyntää hakkerointimekaniikkoja ja avaa lukittuja ovia pienen minipelin avulla tai etäohjaa järjestelmiä.

Tässä pelissä päätöksillä on selkeä vaikutus tarinaan. Miehistön väliset suhteet, kuten luottamus ja lojaalisuus, muuttuvat valintojen perusteella, ja hahmojen selviytyminen muokkaa tarinan kulkua merkittävästi. Tämä on edelleen yksi pelin vahvimmista elementeistä.

Kritiikkiä saa erityisesti kameraratkaisu. Kolmannen persoonan kuvakulma on liian lähellä hahmoa, mikä tekee etenkin hiiviskelyosuuksista hankalia ja pelaajan näkökenttä jää usein ahtaaksi sekä rajoittuneeksi. Peli vaihtaa ensimmäisen persoonan kuvakulmaan, esimerkiksi ahtaissa tuuletuskanavissa ja nämä hetket ovat selvästi onnistuneempia, sillä ne lisäävät jännitystä ja parantavat kontrollituntumaa.

Grafiikka – elokuvamainen, kylmä ja yksityiskohtainen


Visuaalisesti peli on selkeä harppaus eteenpäin Supermassiven aiempiin teoksiin verrattuna. Valaistus, metalliset pinnat, ympäristöjen yksityiskohdat ja avaruusaluksen klaustrofobinen rakenne luovat vahvan tunnelman, joka pelin suurin vahvuus.

Avaruusaluksen käytävät ovat ahtaita, metallisia ja jatkuvasti muuttuvan valaistuksen varassa. Sinertävän kylmät käytävät ja punaiset hälytysvalot pitävät tunnelman jatkuvasti painostavana. Pelin estetiikka ammentaa selvästi inspiraatiota elokuvista kuten Alien ja The Thing. Täydellinen tekninen suoritus ei kuitenkaan ole. Hahmoanimaatiot kärsivät ajoittain jäykkyydestä, ja “uncanny valley” -efekti rikkoo realismia. Myös huulisynkka ei aina pysy täysin mukana hahmojen dialogissa.

Äänimaailma – hiljaisuus toimii, mutta dialogi horjuu

Äänimaailma on yksi pelin onnistuneimmista osa-alueista. Ambient-äänet, metallin narinat ja kaukaiset koneiden äänet rakentavat tehokkaan ja ahdistavan tunnelman.

Erityisen toimiva ratkaisu on musiikin vähäisyys pelin aikana. Hiljaisuus korostaa jännitystä ja tekee yksittäisistä äänistä merkittävämpiä. Kritiikkiäkin löytyy ja se kohdistuu tässä ääninäyttelyyn. Osa dialogista kuulostaa irralliselta tai liian mekaaniselta, ikään kuin repliikit olisi luettu ilman riittävää tunnetta tai kontekstia. Tämä heikentää pelatessa hetkittäin tarinan emotionaalista syvyyttä.

Yhteenveto – Hyvä mutta rosoinen

Directive 8020 on tunnelmaltaan vahva ja visuaalisesti vaikuttava selviytymiskauhupeli, joka tarjoaa kiinnostavan avaruusympäristön ja merkityksellisiä valintoja.

Sen suurimmat vahvuudet löytyvät tarinasta, valinnoista ja audiovisuaalisesta ilmeestä.
Peli kärsii samaan aikaan kuitenkin selkeistä ongelmista. Se onnistuu luomaan mieleenpainuvan kokemuksen, mutta tekniset ongelmat ja pelillistä rytmiä rikkovat ominaisuudet haittaavat pelaamista.
Kokonaisarviona peli jää kiinnostavaksi mutta epätasaiseksi kokemukseksi. Se ei nouse sarjan parhaiden osien tasolle, mutta tarjoaa silti vahvan tunnelmapohjaisen kauhuelämyksen niille, jotka arvostavat tarinavetoista selviytymistä enemmän kuin hiottua pelimekaniikkaa.

7 / 10
Hyvää: + Vahva ja elokuvamainen tunnelma + Turning Points -järjestelmä toimii hyvin ja on selkeä + Valinnat vaikuttavat aidosti tarinaan + Grafiikka ja valaistus erinomaisia Huonoa: - Robin Switch -järjestelmä rikkoo rytmin ja sen ajoitus on huono - Kamera liian rajoittava ja liian usein lähellä hahmoa - Hiiviskelyosiot toistuvat - Teknisiä bugeja ja animaatio-ongelmia - Ääninäyttely epätasainen Yhteenveto: Directive 8020 on tunnelmaltaan vahva ja visuaalisesti vaikuttava selviytymiskauhupeli, joka tarjoaa kiinnostavan avaruusympäristön ja merkityksellisiä valintoja. Sen suurimmat vahvuudet löytyvät tarinasta, valinnoista ja audiovisuaalisesta ilmeestä. Peli kärsii samaan aikaan kuitenkin selkeistä ongelmista. Se onnistuu luomaan mieleenpainuvan kokemuksen, mutta tekniset ongelmat ja pelillistä rytmiä rikkovat ominaisuudet haittaavat pelaamista. Kokonaisarviona peli jää kiinnostavaksi mutta epätasaiseksi kokemukseksi. Se ei nouse sarjan parhaiden osien tasolle, mutta tarjoaa silti vahvan tunnelmapohjaisen kauhuelämyksen niille, jotka arvostavat tarinavetoista selviytymistä.