Arvostelut, Leffat

Hedelmällinen elokuvavuosi 1970: Kolme parasta filmiä 50 vuoden takaa Kommentit pois päältä artikkelissa Hedelmällinen elokuvavuosi 1970: Kolme parasta filmiä 50 vuoden takaa

1960-1970-luvun taitteessa elokuvamaailmassa puhalsivat uudet tuulet. Monet suuremmatkin studiot yhdistyivät entistä suuremmiksi, mikä merkitsi perinteisen Hollywoodin studiokeskeisen estetiikan, ja samalla erään aikakauden loppua. Tekijäkeskeisen estiikan myötä nuoret ohjaajat, kuten Martin Scorsese, Francis Ford Coppola ja Steven Spielberg nousivat vanhemman polven ohjaajien rinnalle. Tosin vanhat tekijät, kuten Don Siegel, Andrew V. McLaglan ja John Sturges olivat vielä voimissaan. Lisäksi 1960-luvulla alkanut television kiihtyvä yleistyminen nosti sen elokuvan keskeisimmäksi kilpailijaksi 1970-luvulle tultaessa. Tämä vuoksi vuosittain tehtiin yhä vähemmän elokuvia.

1970-luvulla suosituimpia genrejä olivat kauhu ja tieteiselokuvat, joihin vaikutti entistä kehittyneemmän teknologian ansiosta mahdolliset erikoistehosteet. Suosittu oli myös lännenelokuva-genre, mikä erityisesti Italiassa kulta-aikansa viimeisiä vuosia. Vuosikymmenen alun elokuvien entistä synkempään ja raadollisempaan sävyyn vaikutti erityisesti Vietnamin sota, minkä kauhut vällityyivät tiedotusvälineiden kautta koteihin. Erityisesti 1970 oli kaiken kaikkiaan hieno elokuvavuosi, jonka kolme parasta elokuvaa olen rankannut oheiseen listaan.

3. Verinen Mamma Barker (Bloody Mama, ohj. Roger Corman)

“Pop-elokuvien paavina” tunnetun ohjaaja-tuottaja Roger Cormanin viimeisiä ohjauksia oli tosielämän 1930-luvun Barkerin pankkirosvojengin vaiheisiin perustuva Verinen Mamma Barker. Barkerin veljeksistä koostuvan jengin aivoina toimi itse Kate “Mamma” Barker, jota arvokkaasti ikääntyvä Hollywood-legenda Shelley Winters esittää antaumuksella ja tyylillä. Lisäksi elokuva on yksi lukuisista Bonnie ja Clyde -elokuvan (1968) vanavedessä tehdyistä  30-luvun laman ajan gangstereista kertovista leffoista, jotka sisältävät runsaasti toimintaa, ja salamannopean banjonäppäilyn säestämiä kaahailukohtauksia Amerikan takamailla.

Leffassa Verinen Mamma Barker Cormanin b-elokuvatyylinen estetiikka räkeisine  kuvanlaatuineen luo omaa viehätystä. Elokuvan parasta antia ovat armottomat toimintakohtaukset sekä voimakkaat roolisuoritukset nousevilta tähdiltä, kuten Bruce Dern ja Robert De Niro. Erityisesti De Niron esityksessä on samaa hyytävyyttä kuin esimerkiksi Taksikuskissa (Taxi Driver, ohj. Martin Scorsese, 1974) muutamaa vuotta myöhemmin. Cormanin leffaa kuvatessa hän oli esimerkiksi syömättä muutaman vuorokauden, näyttääkseen uskottavalta narkomaanilta. Elokuvan siekailematon väkivalta ja seksuaalinen sisältö aiheuttivat ilmestymisen aikoihin pahennusta, jonka vuoksi se kiellettiin Isossa-Britanniassa, Ranskassa ja Uudessa-Seelannissa. Verinen Mamma Barker lukeutuu Cormanin parhaimmistoon, jonka paikoin synkeää sävyä pehmentää veijarimainen huumori.

2. Kellyn sankarit (Kelly’s Heroes, ohj. Brian G. Hutton)

Aikoinaan vaatimattomasti menestynyt komediallinen sotaelokuva Kellyn sankarit nauttii nykyään kulttimainetta. Kroatiassa kuvattu elokuva kertoo joukosta amerikkalaisia sotilaita Toisessa maailmansodan ratkaisun hetkinä. Sekalainen seurakunta päättää takavarikoida 16 miljoonan arvosta natsien kultaharkkoja Ranskalaisesta pankissa. Clint Eastwoodin tunnistettavalla vähäeleisellä, karskilla tyylillään esittämä sotamies Kelly ja hippimäinen panssarijoukkojen kersantti Oddball (Donald Sutherland) johtavat joukot kauas vihollislinjojen taakse. Elokuvan sotilaallisesta alkuperäismusiikista vastaa Lalo Schifirin, jonka teemaa Tiger Tank Quentin Tarantino käytti elokuvassa Kunniattomat paskiaiset (2009).

Kellyn sankarit on oivallinen parodia aikakauden isänmaallisista sotaelokuvissa, jossa amerikkalaiset sotilaat esitetään epätavallisesti omaa etuaan tavoittelevina antisankareina. Värikkäässä hahmogalleriassa loistaa ennen kaikkea Sutherland Oddballina. Tämä veijarimainen komentaja muun muassa kompensoi amerikkalaisen kevyen panssarivaunun tehottomuutta toistamalla kovaäänisestä isomman tykin ääntä. Taistelun tuoksinassa myös kovaääninen musiikki kylvää kauhua vihollisten riveissä. Elokuvassa on lukuisia ikimuistoisia kohtauksia, kuten seesteisen kappaleen Burning Bridgesin säestämä alkutekstijakso, missä Kelly ajaa jeepillä läpi rankan tykkitulen. Elokuva tekee kunniaa myös italowesternien loppukaksintaisteluille kohtauksessa, jossa Kelly, Oddball ja Big Joe (Telly Savalas) kohtaavat saksalaisen Tiger-panssarivaunun. Kohtaus on, Lalo Schrifrinin hiljalleen jännitystä nostattavan western-säveliä, dramaattisia lähikuvia ja hidasta runollista kerrontaa myöten kuin suoraan Leonen länkkäreistä. Kellyn sankarit on viihdyttävä katselukokemus sekä hyvän komedian että erilaisten sotaelokuvien ystäville.

1. Paluu apinoiden planeetalle (Beneath the Planet of the Apes, ohj. Ted Post)

Elokuva Paluu apinoiden planeetalle on suoraa jatkoa klassiselle, ranskalaisen Pierre Boulletin romaaniin (1963) perustuvalle tieteisseikkailulle Apinoiden planeetta (The Planet of the Apes, ohj. Franklin J. Schaffner, 1968). Alkuperäinen elokuva kertoo “vieraalle planeetalle” syöksyneen avaruusaluksen komentaja George Taylorin (Charlton Heston) ja hänen miehistönsä seikkailuista, yrittäessään selvitä ihmisapinoiden hallitsemassa maailmassa, jossa elossa olevat ihmiset ovat taantuneet mykkien eläimien tasolle. Taas jatko-osassa seurataan kadonnutta miehistöä etsimään lähtenyttä astronautti Brentiä (James Franciscus). Brent kohtaa sattumalta Taylorin rakastetun Novan, jonka avulla Brent pääsee Taylorin jäljille, ja seuraa häntä “kielletylle alueelle”. Siellä he kohtaavat syvällä maan uumenissa asuvia mutatoituneita, huippuälykkäitä  ihmisiä, joille on telepaattisia voimia. Lisäksi tämä pieni yhteisö palvoo suurta atomipommia, jolla on elokuvan kannalta keskeinen rooli leffan loppumetreillä.

Alkuperäisen Apinoiden planeetta -elokuvasarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat käytännössä ainoat oikeasti hyvät osat, sillä loput kolme osaa (Pako apinoiden planeetalta, Apinoiden planeetan valloitus, Taistelu apinoiden planeetasta) lähentelevät jopa campiä. Toisaalta ne ovat tahattomassa komiikassaan viihdyttäviä. Pako apinoiden planeetalta on jopa seikkailullisempi ja toiminnallisempi kuin edeltäjänsä, jonka lisäksi se paneutuu syvällisemmin tieteis-näkökulmaan. James Franciscus tekee mallikasta työtä Brentinä, mutta hänen karismansa ei yllä sivuroolia esittävän Charlton Hestonin tasolle. Ensimmäisestä elokuvasta tutut näyttelijät Maurice Evans, Kim Hunter ja muut uusivat roolinsa tyylikkäästi, ja kumiset apinamaskeeraukset näyttävät nykyäänkin kohtalaisen uskottavilta kuin 50 vuotta sitten. Useiden tasoltaan vaihtelevien jatko-osien lisäksi ensimmäinen elokuva sai televisiosarjan, animaatiosarjan, uudelleenfilmatisoinnin ja reboot-elokuvasarjan.

Sacha Baron Cohenin uusi Ali G -elokuva saapuu elokuvateattereihin lokakuussa – luvassa Borat -tyylistä piilokameraa Kommentit pois päältä artikkelissa Sacha Baron Cohenin uusi Ali G -elokuva saapuu elokuvateattereihin lokakuussa – luvassa Borat -tyylistä piilokameraa

kaivaa jälleen esiin yhden tunnetuimmista hahmoistaan. Popkulttuurin ilmiöksi 1990-luvun lopulla noussut tekee paluun uudessa elokuvassa Ali G: Who Iz I?, joka saa maailmanlaajuisen ensi-iltansa 23. lokakuuta 2026. Elokuvan levittää Amazon MGM Studios.

Cohen vahvisti uutisen Instagramissa täysin Ali G tyyliin.

”I is back with me first movie in over 20 decades. It’s coming out in the cinemas…”

Videolla hahmo jatkaa tuttua provosoivaa huumoriaan vitsailemalla muun muassa siitä, että uusi elokuva sisältää ”ainakin tuplasti enemmän eläinseksiä” kuin kuuluisa pingviinidokumentti.

Kuvattu täysin salassa

Varietyn mukaan elokuva on kuvattu lähes täydellisessä salaisuudessa. Samalla tavoin kuin Borat-elokuvissa, myös tällä kertaa Cohenin tavoitteena on saada oikeita ihmisiä ja julkisuuden henkilöitä mukaan tilanteisiin, joiden todellinen luonne paljastuu vasta jälkikäteen.

Ali G syntyi alun perin brittiläisessä The 11 O’Clock Show -ohjelmassa vuonna 1998. Hahmon suosio kasvoi nopeasti, ja vuonna 2000 se sai oman Da Ali G Show -sarjansa.

Vuosien aikana Ali G on onnistunut hämmentämään lukuisia tunnettuja nimiä. Haastateltavien joukkoon ovat kuuluneet muun muassa Noam Chomsky, Buzz Aldrin, David Beckham, Donald Trump ja Newt Gingrich.

Paluu alkuperäiseen formaattiin

Edellinen Ali G -elokuva, Ali G Indahouse, julkaistiin vuonna 2002. Se oli kuitenkin perinteinen käsikirjoitettu komedia.

Uusi Ali G: Who Iz I? palaa sen sijaan hahmon juurille ja rakentuu jälleen valedokumentin eli mockumentaryn ympärille. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että Cohen sekoittaa käsikirjoitettua komediaa ja oikeita kohtaamisia täysin aavistamattomien ihmisten kanssa.

Vaikka Cohen piipahti Ali G roolissa vielä vuonna 2024 The Tonight Show Starring Jimmy Fallon -ohjelmassa, tuleva elokuva on hahmon ensimmäinen täysimittainen päärooli yli kahteen vuosikymmeneen.

Jos uusi elokuva onnistuu tavoittamaan edes osan alkuperäisen Ali G terävimmästä satiirista, luvassa voi olla yksi ensi syksyn puhutuimmista komedioista.

Vapautta, ruutia ja valtameriä – arvostelussa Assassin’s Creed Black Flag Resynced (PS5) Kommentit pois päältä artikkelissa Vapautta, ruutia ja valtameriä – arvostelussa Assassin’s Creed Black Flag Resynced (PS5)

Harvasta pelistä puhutaan samalla tavalla vielä yli kymmenen vuotta julkaisunsa jälkeen kuin Assassin’s Creed IV: Black Flagista. Sarja on vuosien varrella vienyt pelaajan muinaiseen Egyptiin, viikinkien Englantiin, kuin feodaaliseen Japaniinkin, niin edelleen nostaisin Edward Kenwayn merirosvoseikkailun koko Assassin’s Creed -sarjan huipulle. Karibian kirkkaat vedet, avomerellä käytävät meritaistelut ja mahdollisuus lähteä tutkimaan lähes mitä tahansa horisontissa siintävää saarta loivat aikoinaan kokemuksen, joka tuntui poikkeuksellisen kunnianhimoiselta ja tuntuu se monella tapaa tässäkin pelissä siltä.

Assassin’s Creed -sarjaa on uudistettu vuosien aikana useampaan otteeseen, jossa toiminta on muuttunut roolipelimäisemmäksi, maailmat ovat kasvaneet entistä suuremmiksi ja pelimekaniikat ovat kehittyneet. Siitäkin huolimatta Black Flag on säilynyt suosikkinani. Resynced ei kuitenkaan ole sellainen remake, jossa kaikki on rakennettu alusta asti uudelleen, vaan kyse on enemmänkin alkuperäisen pelin modernisoinnista, minkä vuoksi mielessä pyöri koko arvostelun kirjoittamisen ajan sama kysymys, riittävätkö tehdyt uudistukset, vai olisiko voinut ottaa vielä yhden askeleen pidemmälle?

Kuin vanha ystävä, joka näyttää hieman paremmalta

Lähdin pelin pariin nostalgisen innostuneena, mutta myös hieman epäilevänä. Black Flag kuuluu omiin suosikkeihini, joten pienetkin muutokset huomaa nopeasti.

Ensimmäiset tunnit antoivat nopeasti vastauksen ainakin yhteen kysymykseen: Black Flagissa on edelleen jotain poikkeuksellisen koukuttavaa.

Karibian saaristoon palaaminen tuntui yllättävän luontevalta ja ensimmäinen purjehdus avomerellä muistutti siitä, miksi tästä pelistä tuli aikanaan niin monelle muullekkin suosikki. Horisontissa näkyvät saaret, aaltojen keinuttama Jackdaw laiva ja taustalla laulavat merimiehet luovat tunnelman, jota harva peli on onnistunut jäljittelemään. Vaikka maailma on minulle entuudestaan tuttu, se tuntuu edelleen elävältä ja houkuttelee poikkeamaan päätarinasta vähän väliä tutkimaan jotakin uutta saarta. Matkan varrella löytyi aarrekarttoja, hylkyjä, linnoituksia, salaisuuksia ja sivutehtäviä niin paljon, että välillä unohdin kokonaan, mitä oli alun perin tekemässä. Se on harvinaisen hyvä ominaisuus avoimen maailman pelissä, koska tutkiminen tuntuu aidosti palkitsevalta, eikä vain tehtävälistan suorittamiselta.

Päätarinan lisäksi Black Flag Resynced tarjoaa valtavan määrän sivusisältöä. Tarjolla on aarrekarttoja, kerättäviä muistoesineitä, merimieslauluja, metsästystä, linnoitusten valtaamista, laivaston kehittämistä sekä erilaisia minipelejä, kuten Tammi. Kaikki sivusisältö ei ole yhtä kiinnostavaa, mutta erityisesti aarrekarttojen seuraaminen ja harvinaisten resurssien metsästäminen motivoivat tutkimaan maailmaa myös päätarinan ulkopuolella.

Merirosvon matka kohti jotain suurempaa

Assassin’s Creed -sarjassa on nähty monenlaisia päähenkilöitä, mutta Edward Kenway erottuu joukosta edelleen. Kenway ei ole synnynnäinen mestarisalamurhaaja eikä mies, joka lähtisi pelastamaan maailmaa aatteen vuoksi, päinvastoin. Tarinan alussa Edward on kunnianhimoinen merimies, joka uskoo vaurauden ja maineen ratkaisevan kaikki ongelmat. Tämä teki hänestä helposti lähestyttävän hahmon, sillä hänen motiivinsa tuntuvat inhimillisiltä.

Pelin tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun Karibialle, jolloin merirosvot hallitsivat merenkulun vaarallisimpia reittejä. Tarinassa vastaan tulee tuttuja nimiä merirosvohistorian sivuilta, mutta samalla taustalla kytee assassinien ja templareiden välinen valtataistelu. Erityisesti pidin siitä, ettei tarina yritä tehdä Edwardista täydellistä sankaria. Hän on vain mies joka tekee virheitä, ajattelee usein enemmän itseään kuin muita ja joutuu kantamaan tekemiensä päätösten seuraukset. Tällainen hahmokehitys tekee tarinasta kiinnostavan minulle pelaajana.

Mielestäni myös sivuhahmot ansaitsevat kiitosta, sillä tässä he eivät ole pelkästään tehtävänantajia, vaan tuntuvat tärkeältä osalta pelin maailmaa. Tämän ansiosta Karibian tapahtumat ovat uskottavampia ja auttavat rakentamaan tunnelmaa, jossa jokaisella satamalla ja saarella tuntuu olevan oma tarinansa kerrottavana.

Vaikka kyseessä on vanha tarina uudessa paketissa, se on kestänyt yllättävän hyvin. Dialogi toimii edelleen, hahmojen väliset suhteet tuntuvat uskottavilta ja juoni pitää otteessaan alusta loppuun. Pieni miinus on kuitenkin annettava, sillä muutamissa kohdissa tarina etenee hitaasti ja etenkin alkuvaiheessa pelaaja saa käyttää hetken aikaa, ennen kuin kokonaisuus alkaa todella avautua. Kun vauhtiin kuitenkin päästään, on tarinaa vaikea jättää kesken.

Vanhat vahvuudet kantavat edelleen

Assassin’s Creed Black Flag Resyncedin suurin vahvuus on edelleen sen pelattavuus. Peli onnistuu yhdistämään hiiviskelyn, lähitaistelun, meritaistelut ja avoimen maailman tutkimisen tavalla, joka tuntuu monipuoliselta vielä yli vuosikymmen alkuperäisen pelin julkaisun jälkeen. Ubisoft on selvästi keskittynyt hiomaan kokonaisuutta nykyaikaisemmaksi ja lopputuloksena peli tuntuu tutulta, mutta samalla selvästi sulavammalta kuin alkuperäinen versio.

Suuret kehut ansaitsee ominaisuus, jossa ensimmäisistä tehtävistä lähtien huomaa, kuinka paljon vapautta peli antaa pelaajalle, kun tehtävät voi usein suorittaa useammalla eri tavalla. Voit edetä perinteisen salamurhaajan tavoin hiipimällä katoilla, piiloutumalla pensaikkoihin ja iskemällä vihollisiin huomaamatta, tai voit vetää miekan esiin ja rynnätä suoraan taisteluun. Kumpikin on yhtä lailla toimiva ratkaisu, minkä takia pidin siitä, ettei peli pakota valitsemaan oikeaa pelityyliä. Muutos pitää idean tuoreena, eikä samanlaista toistoa tarvitse tehdä tehtävien välillä tuntikausia.

Yksi suurimmista muutoksista näkyy kuitenkin taistelussa.

Taistelussa lyönnit yhdistyvät sulavammin toisiinsa, väistöjen ajoitus tuntuu luonnollisemmalta ja vihollisten liikkeisiin on helpompi reagoida. Nämä kontrollit ovat tuttuja Assassin’s Creed -sarjan uusimmista peleistä, joten siirtyminen Black Flagin pariin tuntuu luontevalta. Taistelut eivät ole erityisen vaikeita, sillä jo muutaman tunnin jälkeen huomaa, että vihollisryhmät kaatuvat melko helposti, varsinkin kun Edwardille avautuu lisää varusteita ja aseita. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt omaa pelikokemustani, sillä on muistettava ettei Black Flag yritäkkään olla Soulslike-peli.

Jackdaw on edelleen pelin todellinen päähenkilö

Heti kun peli päästää pelaajan avomerelle, kokonaisuus avautuu aivan uudella tavalla. Purjehtiminen on edelleen yksi hauskimmista asioista, mitä Assassin’s Creed -sarjassa on koskaan nähty. Merellä liikkuminen tuntuu luonnolliselta, eikä paikasta toiseen siirtyminen muodostu missään vaiheessa tylsäksi, jos näin käy pelaajalla on käytössään path finder, jonka avulla esim. laivan voi laittaa kulkemaan määräänpäähänsä ilman ohjaimeen koskemista.. Tuulen suunta, aallokko ja sääolosuhteet vaikuttavat purjehdukseen, niin että maailma tuntuu elävältä. Matkan aikana vastaan tulee vihollislaivoja, kauppasaattueita, valaanpyyntialuksia ja erilaisia satunnaisia tapahtumia, jotka houkuttelevat poikkeamaan suunnitellulta reitiltä.

Meritaistelut ovat edelleen koko pelin kohokohta.

Tykkien ampuminen oikealla hetkellä, vihollislaivan kyljen kiertäminen ja ratkaisevan yhteislaukauksen odottaminen tekevät taisteluista yllättävän taktisia. Myös laivaan tehtävät päivitykset tuntuvat merkityksellisiltä. Jokainen uusi tykki, vahvistettu runko tai tehokkaampi rammaus näkyy ja tuntuu konkreettisesti seuraavissa taisteluissa. Juuri tämä etenemisen tunne tekee Jackdawin kehittämisestä palkitsevaa. Kyse ei ole pelkästään numeroiden kasvattamisesta, vaan jokainen parannus tekee laivasta aidosti tehokkaamman.

Kaunis päivitys, mutta ei täydellinen uudelleensyntymä

Pelinä Black Flag Resynced näyttää hyvältä, vaikka kyse ei ole täysin uudelleen rakennetusta remake-versiosta.

Ensimmäinen asia, johon huomio kiinnittyy, on valaistus. Aurinko paistaa kirkkaammin kuin koskaan ja erityisesti auringonnousut ja -laskut näyttävät todella upeilta. Valo heijastuu veden pinnasta kauniisti, pilvet liikkuvat taivaalla ja säävaihtelut tuovat merellä purjehtimiseen lisää tunnelmaa, sekä haastetta. Erityisesti kiinnitin huomiota miten veden toteutus on onnistunut. Aallot liikkuvat luonnollisesti, myrskyt näyttävät aiempaa vaikuttavammilta ja merellä purjehtiminen tuntuu aidosti elävältä. On helppo pysähtyä hetkeksi vain ihailemaan maisemia ennen kuin matka jatkuu taas seuraavaan satamaan. Ympäristöt ovat myös saaneet lisää yksityiskohtia. Satamakaupungeissa näkyy enemmän elämää ja kasvillisuus on aiempaa runsaampa, minkä vuoksi Karibia tuntuu eksoottiselta ja houkuttelee tutkimaan jokaista lahtea ja saarta.

Kaikki ei kuitenkaan ole vain täysin positiivistä ja parannettavaakin löytyy. Hahmomalleja on parannettu, mutta kasvojen ilmeet eivät aina ole yhtä luonnollisia kuin nykyajan suurimmissa AAA-peleissä, ja lähikuvissa huomaa. Tämä johtunee siitä, että animaatiot perustuvat edelleen pitkälti alkuperäiseen peliin joka on saanut graafisen päivityksen. Kyse ei ole varsinaisesta ongelmasta, mutta ero esimerkiksi Assassin’s Creed Shadowsin kaltaisiin uudempiin peleihin on selvästi nähtävissä.

Mielestäni yksi parhaista ja parhaiten säilyneistä osista pelissä on ehdottomasti sen äänimaailma. Taustamusiikki on se, joka tukee tapahtumia juuri oikealla tavalla oikealla hetkellä. Rauhallisen tutkimisen aikana musiikki jää hienovaraisesti taka-alalle, mutta taisteluiden käynnistyessä musiikki muuttuu välittömästi intensiivisemmäksi. Myös pienillä yksityiskohdilla on onnistuttu luomaan maailmasta paljon elävämpi, tästä hyvä esimerkki on miltä askeleet kuulostavat erilaisilta riippuen siitä, liikkuuko Edward puisella laiturilla, kivikadulla vai viidakon pehmeällä maaperällä. Meren kohina, tuulen humina purjeissa ja satamakaupunkien taustahälinä tekevät maailmasta elävän tuntuisen ilman, että pelaaja edes kiinnittää niihin jatkuvasti huomiota. Purjehduksen aikana miehistön laulamat merimieslaulut tekevät matkanteosta tunnelmallista ja antavat pelille persoonallisuutta, jota harvasta avoimen maailman pelistä löytyy.

Juuri sellaista kuin PS5-versiolta voisi toivoa

Teknisesti Black Flag Resynced jätti erittäin positiivisen vaikutelman. :llä peli pyörii vakaasti, eikä vastaan tullut merkittäviä suorituskykyongelmia tai pelin etenemistä haittaavia bugeja. Latausajat ansaitsevat erityismaininnan, sillä ne ovat lähes huomaamattomia, mikä pitää pelin rytmin hyvänä ilman jatkuvaa odottamista. Ohjaus muistuttaa enemmän Assassin’s Creed -sarjan uusimpia osia, minkä ansiosta peli tuntuu heti tutulta varmasti myös uusille pelaajille hypätä pelin pariin mukaan. Komennot rekisteröityvät nopeasti, eikä Edwardin liikkeissä tunnu viivettä.

9 / 10
Hyvää: + Edward Kenway on edelleen yksi Assassin's Creed -sarjan parhaista päähenkilöistä + Meritaistelut ovat yhä pelin ehdoton kohokohta + Avoin maailma houkuttelee tutkimaan joka kolkan + Nopeat latausajat ja vakaa suorituskyky PS5:llä + Modernisoitu ohjaus tekee pelaamisesta sujuvaa + Tunnelmallinen äänimaailma + Alkuperäisen pelin henki on onnistuttu säilyttämään Huonoa: – Graafinen uudistus olisi voinut olla kunnianhimoisempi – Hahmoanimaatioissa näkyy edelleen pelin ikä – Osa sivusisällöstä alkaa toistaa itseään pitkän pelisession aikana Yhteenveto: Resynced ei yritä keksiä klassikkoa uudelleen. Sen sijaan se tekee juuri sen, mitä tältä julkaisulta odotin, eli päivittää pelikokemuksen nykyaikaan ilman, että alkuperäinen tunnelma katoaa. Nopeat latausajat, modernisoitu ohjaus ja vakaampi suorituskyky tekevät pelaamisesta miellyttävämpää kuin koskaan aiemmin. Olisiko Ubisoft voinut tehdä enemmän? Ehdottomasti. Graafinen uudistus olisi voinut olla rohkeampi ja muutamat vanhat pelimekaniikat paljastavat edelleen pelin iän. Toisaalta juuri nämä pienet epätäydellisyydet muistuttavat siitä, että kyseessä on modernisoitu klassikko eikä täysin uudelleen rakennettu peli. Jos Black Flag jäi aikanaan kokematta, Resynced on erinomainen tapa tutustua siihen ensimmäistä kertaa. Ja jos olet joskus viettänyt kymmeniä tunteja Karibian merillä, on tähän maailmaan yllättävän helppo palata. Kun purjeet nousevat, miehistö aloittaa laulunsa ja horisontissa siintää seuraava saari, huomaa nopeasti, ettei Black Flag ole menettänyt taikaansa.