Arvostelut, Leffat

Hedelmällinen elokuvavuosi 1970: Kolme parasta filmiä 50 vuoden takaa Kommentit pois päältä artikkelissa Hedelmällinen elokuvavuosi 1970: Kolme parasta filmiä 50 vuoden takaa

1960-1970-luvun taitteessa elokuvamaailmassa puhalsivat uudet tuulet. Monet suuremmatkin studiot yhdistyivät entistä suuremmiksi, mikä merkitsi perinteisen Hollywoodin studiokeskeisen estetiikan, ja samalla erään aikakauden loppua. Tekijäkeskeisen estiikan myötä nuoret ohjaajat, kuten Martin Scorsese, Francis Ford Coppola ja Steven Spielberg nousivat vanhemman polven ohjaajien rinnalle. Tosin vanhat tekijät, kuten Don Siegel, Andrew V. McLaglan ja John Sturges olivat vielä voimissaan. Lisäksi 1960-luvulla alkanut television kiihtyvä yleistyminen nosti sen elokuvan keskeisimmäksi kilpailijaksi 1970-luvulle tultaessa. Tämä vuoksi vuosittain tehtiin yhä vähemmän elokuvia.

1970-luvulla suosituimpia genrejä olivat kauhu ja tieteiselokuvat, joihin vaikutti entistä kehittyneemmän teknologian ansiosta mahdolliset erikoistehosteet. Suosittu oli myös lännenelokuva-genre, mikä erityisesti Italiassa kulta-aikansa viimeisiä vuosia. Vuosikymmenen alun elokuvien entistä synkempään ja raadollisempaan sävyyn vaikutti erityisesti Vietnamin sota, minkä kauhut vällityyivät tiedotusvälineiden kautta koteihin. Erityisesti 1970 oli kaiken kaikkiaan hieno elokuvavuosi, jonka kolme parasta elokuvaa olen rankannut oheiseen listaan.

3. Verinen Mamma Barker (Bloody Mama, ohj. Roger Corman)

“Pop-elokuvien paavina” tunnetun ohjaaja-tuottaja Roger Cormanin viimeisiä ohjauksia oli tosielämän 1930-luvun Barkerin pankkirosvojengin vaiheisiin perustuva Verinen Mamma Barker. Barkerin veljeksistä koostuvan jengin aivoina toimi itse Kate “Mamma” Barker, jota arvokkaasti ikääntyvä Hollywood-legenda Shelley Winters esittää antaumuksella ja tyylillä. Lisäksi elokuva on yksi lukuisista Bonnie ja Clyde -elokuvan (1968) vanavedessä tehdyistä  30-luvun laman ajan gangstereista kertovista leffoista, jotka sisältävät runsaasti toimintaa, ja salamannopean banjonäppäilyn säestämiä kaahailukohtauksia Amerikan takamailla.

Leffassa Verinen Mamma Barker Cormanin b-elokuvatyylinen estetiikka räkeisine  kuvanlaatuineen luo omaa viehätystä. Elokuvan parasta antia ovat armottomat toimintakohtaukset sekä voimakkaat roolisuoritukset nousevilta tähdiltä, kuten Bruce Dern ja Robert De Niro. Erityisesti De Niron esityksessä on samaa hyytävyyttä kuin esimerkiksi Taksikuskissa (Taxi Driver, ohj. Martin Scorsese, 1974) muutamaa vuotta myöhemmin. Cormanin leffaa kuvatessa hän oli esimerkiksi syömättä muutaman vuorokauden, näyttääkseen uskottavalta narkomaanilta. Elokuvan siekailematon väkivalta ja seksuaalinen sisältö aiheuttivat ilmestymisen aikoihin pahennusta, jonka vuoksi se kiellettiin Isossa-Britanniassa, Ranskassa ja Uudessa-Seelannissa. Verinen Mamma Barker lukeutuu Cormanin parhaimmistoon, jonka paikoin synkeää sävyä pehmentää veijarimainen huumori.

2. Kellyn sankarit (Kelly’s Heroes, ohj. Brian G. Hutton)

Aikoinaan vaatimattomasti menestynyt komediallinen sotaelokuva Kellyn sankarit nauttii nykyään kulttimainetta. Kroatiassa kuvattu elokuva kertoo joukosta amerikkalaisia sotilaita Toisessa maailmansodan ratkaisun hetkinä. Sekalainen seurakunta päättää takavarikoida 16 miljoonan arvosta natsien kultaharkkoja Ranskalaisesta pankissa. Clint Eastwoodin tunnistettavalla vähäeleisellä, karskilla tyylillään esittämä sotamies Kelly ja hippimäinen panssarijoukkojen kersantti Oddball (Donald Sutherland) johtavat joukot kauas vihollislinjojen taakse. Elokuvan sotilaallisesta alkuperäismusiikista vastaa Lalo Schifirin, jonka teemaa Tiger Tank Quentin Tarantino käytti elokuvassa Kunniattomat paskiaiset (2009).

Kellyn sankarit on oivallinen parodia aikakauden isänmaallisista sotaelokuvissa, jossa amerikkalaiset sotilaat esitetään epätavallisesti omaa etuaan tavoittelevina antisankareina. Värikkäässä hahmogalleriassa loistaa ennen kaikkea Sutherland Oddballina. Tämä veijarimainen komentaja muun muassa kompensoi amerikkalaisen kevyen panssarivaunun tehottomuutta toistamalla kovaäänisestä isomman tykin ääntä. Taistelun tuoksinassa myös kovaääninen musiikki kylvää kauhua vihollisten riveissä. Elokuvassa on lukuisia ikimuistoisia kohtauksia, kuten seesteisen kappaleen Burning Bridgesin säestämä alkutekstijakso, missä Kelly ajaa jeepillä läpi rankan tykkitulen. Elokuva tekee kunniaa myös italowesternien loppukaksintaisteluille kohtauksessa, jossa Kelly, Oddball ja Big Joe (Telly Savalas) kohtaavat saksalaisen Tiger-panssarivaunun. Kohtaus on, Lalo Schrifrinin hiljalleen jännitystä nostattavan western-säveliä, dramaattisia lähikuvia ja hidasta runollista kerrontaa myöten kuin suoraan Leonen länkkäreistä. Kellyn sankarit on viihdyttävä katselukokemus sekä hyvän komedian että erilaisten sotaelokuvien ystäville.

1. Paluu apinoiden planeetalle (Beneath the Planet of the Apes, ohj. Ted Post)

Elokuva Paluu apinoiden planeetalle on suoraa jatkoa klassiselle, ranskalaisen Pierre Boulletin romaaniin (1963) perustuvalle tieteisseikkailulle Apinoiden planeetta (The Planet of the Apes, ohj. Franklin J. Schaffner, 1968). Alkuperäinen elokuva kertoo “vieraalle planeetalle” syöksyneen avaruusaluksen komentaja George Taylorin (Charlton Heston) ja hänen miehistönsä seikkailuista, yrittäessään selvitä ihmisapinoiden hallitsemassa maailmassa, jossa elossa olevat ihmiset ovat taantuneet mykkien eläimien tasolle. Taas jatko-osassa seurataan kadonnutta miehistöä etsimään lähtenyttä astronautti Brentiä (James Franciscus). Brent kohtaa sattumalta Taylorin rakastetun Novan, jonka avulla Brent pääsee Taylorin jäljille, ja seuraa häntä “kielletylle alueelle”. Siellä he kohtaavat syvällä maan uumenissa asuvia mutatoituneita, huippuälykkäitä  ihmisiä, joille on telepaattisia voimia. Lisäksi tämä pieni yhteisö palvoo suurta atomipommia, jolla on elokuvan kannalta keskeinen rooli leffan loppumetreillä.

Alkuperäisen Apinoiden planeetta -elokuvasarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat käytännössä ainoat oikeasti hyvät osat, sillä loput kolme osaa (Pako apinoiden planeetalta, Apinoiden planeetan valloitus, Taistelu apinoiden planeetasta) lähentelevät jopa campiä. Toisaalta ne ovat tahattomassa komiikassaan viihdyttäviä. Pako apinoiden planeetalta on jopa seikkailullisempi ja toiminnallisempi kuin edeltäjänsä, jonka lisäksi se paneutuu syvällisemmin tieteis-näkökulmaan. James Franciscus tekee mallikasta työtä Brentinä, mutta hänen karismansa ei yllä sivuroolia esittävän Charlton Hestonin tasolle. Ensimmäisestä elokuvasta tutut näyttelijät Maurice Evans, Kim Hunter ja muut uusivat roolinsa tyylikkäästi, ja kumiset apinamaskeeraukset näyttävät nykyäänkin kohtalaisen uskottavilta kuin 50 vuotta sitten. Useiden tasoltaan vaihtelevien jatko-osien lisäksi ensimmäinen elokuva sai televisiosarjan, animaatiosarjan, uudelleenfilmatisoinnin ja reboot-elokuvasarjan.

Testi: Motorola tekee tyylikkään aluevaltauksen bluetooth-kaiuttimien maailmaan Kommentit pois päältä artikkelissa Testi: Motorola tekee tyylikkään aluevaltauksen bluetooth-kaiuttimien maailmaan

Kesälomalla oli yksi sääntö, josta yritän pitää kiinni: tietokoneen ääreltä pitää välillä päästä pois pitkäksikin aikaa, vaikka kuinka olisi ollut h*lvetimoinen kiire tämän internet-sivustonkin ylläpitämisessä.

Kun aurinko paistaa, Kalajoella meren pinta kimaltelee ja rantakassiin pakataan pyyhe, juomapullo ja jotain kylmää juotavaa, ei viimeinen asia mielessä yleensä ole Wi-Fi-verkon kuuluvuus tai älypuhelimen akun prosentit. Hyvä musiikki sen sijaan kuuluu kesään lähes yhtä olennaisesti kuin hyttyset ja Valvomon ”Mikä kesä”.

Tähän kesäloman yhtälöön tarjosi oman ratkaisunsa.

Moto Sound Flow on noin 200 euron hintainen kannettava verkkokaiutin, joka yrittää yhdistää perinteisen Bluetooth-pöntön ja kotikäyttöön tarkoitetun älykaiuttimen parhaat puolet. Mukana on Wi-Fi, Bluetooth, AirPlay, Google Cast ja Spotify Connect sekä hieman erikoisempana ominaisuutena UWB-radiotekniikka. Äänentoistosta puolestaan vastaa Bosen virittämä kaksi­tiejärjestelmä.

Ja koska kyseessä on kannettava kaiutin, päätin olla viettämättä koko testijaksoa työpöytäni ääressä. Moto Sound Flow lähti nimittäin mukaan kesäloman rantahetkiin.

Katsotaan, oliko siitä rannalle seuraksi vai jäikö se lopulta kotitoimiston koristeeksi.

Tyylikäs pönttö rannalle

Ensimmäinen asia, jonka Moto Sound Flow’sta huomaa, on se, ettei se näytä perinteiseltä Bluetooth-kaiuttimelta.

Testikappaleeni Carbon -kangasverhoilu ja yläreunaa kiertävä hillitty LED-valorinkula tekevät laitteesta enemmän sisustusesineen kuin perinteisen ulkokaiuttimen. Se näyttää hyvältä olohuoneen hyllyllä, mutta ei myöskään tunnu väärältä, kun sen nostaa rantakassista kesäpäivän keskellä.

Rantakäytössä arvostaa myös IP67-luokitusta. Pöly ja vesi eivät siis säikäytä laitetta, eikä yksittäinen roiske tarkoita välitöntä loppua musiikille. Hiekkaahan nyt tokikin sai verhoilusta rapata pois, mutta tämä onkin enempi minun syytäni.

Akulle luvataan noin 12 tunnin käyttöaika kohtuullisella äänenvoimakkuudella. Omassa käytössäni se on juuri sellainen lukema, jonka kanssa ei tarvitse alkaa suunnitella päivän aikataulua akun ympärille. Kaiutin mukaan aamulla ja musiikkia riittää hyvin vielä iltapäivällekin.

Sitten se tärkein: miltä se kuulostaa?

Kannettavien kaiuttimien kanssa valmistajat tuntuvat toisinaan kilpailevan siitä, kuka saa puristettua pienimpään laatikkoon eniten desibelejä.

Moto Sound Flow lähestyy asiaa hieman eri tavalla.

Kankaan alta löytyy erillinen 20 watin bassoelementti, 10 watin diskantti sekä kaksi passiivisäteilijää. Kyseessä on siis oikea kaksi­tiejärjestelmä, eikä vain yksi pieni elementti yrittämässä hoitaa kaikkea.

Tämän huomaa erityisesti silloin, kun musiikkiin tulee vähän enemmän tapahtumia.

Lauluäänet erottuvat selkeästi, diskantti pysyy kirkkaana ja basso antaa musiikille mukavasti potkua ilman, että koko homma muuttuu yhdeksi kokonaiseksi mössöksi. Bosen viritys kuuluu ennen kaikkea keskialueella, joka on mielestäni Sound Flown vahvimpia puolia.

Kuuntelin kaikenlaista musiikkia akustisemmasta materiaalista raskaampaan tavaraan, ja juuri tällaisessa käytössä kaiuttimen tasapainoinen sointi pääsee oikeuksiinsa.

Toki fysiikan lakeja ei tässäkään tapauksessa ole kumottu. Kyseessä on edelleen suhteellisen pieni kannettava kaiutin, eikä se pysty tuottamaan samanlaista alapään auktoriteettia kuin suurempi olohuoneen kaiutin. Myöskään 360 asteen äänentoistoa ei ole tarjolla, sillä elementit on suunnattu eteenpäin.

Rannalla tämä ei kuitenkaan muodostu ongelmaksi. Kun kaiutin asetetaan sopivaan paikkaan, ääni kantaa ympäristöön mukavasti eikä musiikkia tarvitse kuunnella nenä kiinni laitteessa.

Äänen lisäksi myös yksi toinenkin asia yllättää

Moto Sound Flow’n yksi kiinnostavimmista ominaisuuksista on kuitenkin asia, jota ei ehkä ensimmäisenä tule ajatelleeksi: Wi-Fi.

Bluetooth on toki mukana, mutta Sound Flow toimii myös Wi-Fi-verkon kautta. AirPlay, Google Cast ja Spotify Connect tekevät musiikin lähettämisestä kaiuttimeen varsin vaivatonta.

Kotona tämä on erityisen kätevää. Musiikki ei ole sidottu tiettyyn puhelimeen, vaan esimerkiksi Spotify Connectin kautta toisto voidaan siirtää suoraan kaiuttimeen.

Tuolla ulkona tilanne riippuu luonnollisesti siitä, millainen yhteys käytössä on, mutta kotikäytössä Wi-Fi nostaa Sound Flown selvästi tavallisten Bluetooth-kaiuttimien yläpuolelle.

Ja sitten on se toinen puoli: pelaaminen.

Kun ilta alkaa hämärtyä ja mobiilipelit tai pelivideot kaivetaan esiin, Bluetooth-kaiuttimien äänen viive voi alkaa nopeasti ärsyttää. Kotiverkon kautta toistettaessa yhteys on vakaa, ja pelien äänimaailma kuulostaa toiselta kuin pienten laitteiden omista kaiuttimista.

Tässä kohtaa Sound Flow onnistuu olemaan muutakin kuin kesäinen musiikkikone.

Lataustelakka on toisille turhake, toisille ei

Jos yhdestä ominaisuudesta pitäisi nostaa yksi suosikki, se olisi silti lataustelakka.

Se kuulostaa tylsältä. Ei aiheuta vau-efektiä eikä saa teknologiaintoilijaa kirjoittamaan Threadsiin kymmentä viestiä uudesta vallankumouksesta.

Mutta arjessa se on kieltämättä kätevä.

Kun kaiutin on kotona, sen voi vain nostaa telakalleen. Se latautuu siinä kaikessa rauhassa ja on seuraavalla kerralla valmiina mukaan.

Ei johtojen kaivamista. Ei viime hetken akun tarkistamista. Ei sitä tuttua tilannetta, jossa olet jo rannalla ja huomaat, että kaiuttimessa on virtaa jäljellä 17 prosenttia.

Tällaiset pienet asiat ovat juuri niitä, jotka tekevät laitteesta hyvän arjessa.

UWB?

Tekniikkanörtille Motorola on piilottanut Sound Flow’hun myös hieman kiinnostavampaa tavaraa.

UWB-radiotekniikka mahdollistaa esimerkiksi Proximity Sensing / Quick Switch -toiminnon, jossa musiikkia voidaan siirtää laitteesta kaiuttimeen lähestyttäessä. Dynamic Stereo puolestaan mahdollistaa kahden Sound Flown muodostaman stereoparin, ja Room Shiftillä musiikkia voidaan seurata huoneesta toiseen.

Kuulostaa hienolta. Ja onkin hienoa.

Mutta tavallisessa yhden kaiuttimen käytössä näiden merkitys jää melko pieneksi. Ominaisuuksien täysi hyödyntäminen vaatii UWBä tukevan puhelimen ja useamman Sound Flow’n.

Itse totesin nopeasti, että yksi kaiutin riittää minulle aivan mainiosti. Jos kuitenkin olet sellainen henkilö, joka haluaa rakentaa kotiinsa useamman kaiuttimen järjestelmän, UWB tuo kokonaisuuteen kiinnostavia mahdollisuuksia.

Sovelluksessa olisi vielä parantamisen varaa

Moto Sound Flow’n sovellus ei puolestaan herätä aivan samanlaista innostusta.

Se hoitaa perusasiat, mutta säätömahdollisuudet ovat melko rajalliset. Taajuuskorjaimesta löytyy kolme vaihtoehtoa: Music, Podcast ja Bass Boost. Siinäpä se.

Olisin mielelläni nähnyt hieman enemmän mahdollisuuksia oman soundin hienosäätöön. Varsinkin kun kyseessä on kaiutin, jonka akustinen puoli on muuten onnistunut varsin hyvin.

Kesäloman rantahetkien pelastaja?

Kesäisen rähjäämisen jälkeen Moto Sound Flow’n vahvuudet ovat aika helppoja tiivistää.

Se kuulostaa hyvältä. Se on helppo ottaa mukaan. Se kestää vettä ja pölyä. Akku riittää pitkälle päivään ja kotona lataustelakka pitää laitteen jatkuvasti valmiina. Wi-Fi ja suoratoistopalveluiden tuki tekevät siitä monipuolisemman kuin tavallisesta Bluetooth-kaiuttimesta.

Suurimmat kysymysmerkit liittyvät lähinnä siihen, tarvitsetko sen älyominaisuuksia. UWB on kiinnostava, mutta yhden kaiuttimen käyttäjälle melko toissijainen ominaisuus. Myös sovelluksen säätömahdollisuudet ovat varsin rajalliset.

Mutta ehkä juuri tässä piilee Sound Flown idea.

Sen ei tarvitse olla teknologian ihmeellinen sveitsiläinen linkkuveitsi. Sen tarvitsee olla hyvä kaiutin.

Ja sellainen tämä on.

Kun kesäloma alkaa, rantakassi pakataan ja edessä on päivä järven rannalla, Moto Sound Flow on juuri sellainen laite, jonka itsekin nappaisin mukaan. Se ei vie repusta liikaa tilaa, ei tarvitse jatkuvaa säätämistä ja ennen kaikkea se tekee sen tärkeimmän asian oikein:

Se sai kesän kuulostamaan paremmalta.

Kiitos kesä 2026 ja ! Never forget….

Motorola Moto Flow

8 / 10
Hyvää +Tasapainoinen ja erotteleva ääni +Monipuoliset verkkoyhteydet +Luotettava akkukesto & IP67 +Tyylikäs design Huonoa -Epäkäytännöllinen virtapainike -Herkät hipaisukytkimet -Pelkistetty sovellus -Ei natiivia puheavustajaa -Suunnanvarainen ääni

Pieni suomalainen kauhudemo Leikkaus yllättää huumorillaan ja tunnelmallaan Kommentit pois päältä artikkelissa Pieni suomalainen kauhudemo Leikkaus yllättää huumorillaan ja tunnelmallaan

Kauhu ei välttämättä ole kaikkien juttu, allekirjoittanutkin kuuluu niihin. onnistui kuitenkin yllättämään positiivisesti. Kyseessä on nimettömänä pysyttelevän suomalaisen pelintekijän kehittämä satiirinen kauhupeli, jossa pelaaja astuu köyhän opiskelijan saappaisiin. Tehtävänä on hakea opintotukia varten tarvittavat asiat hylätystä yliopistosta, mutta rakennus ei olekaan niin tyhjä kuin aluksi voisi kuvitella.

Leikkaus on saatavilla ilmaiseksi pelin omalla verkkosivulla, mutta tekijälle voi halutessaan antaa vapaaehtoisen korvauksen. Peli on kokonaisuudessaan melko lyhyt, noin 1–2 tunnin mittainen, ja nyt käsittelyssä oleva demo tarjoaa tästä noin puolet.

Ensituntuma

Myönnettäköön heti alkuun, että odotukset Leikkausta kohtaan eivät olleet erityisen korkealla. Kauhupelit eivät normaalisti kuulu omiin suosikkeihin, joten lähtökohdat eivät olleet pelille helpot. Ensimmäisen vartin jälkeen mielipide alkoi kuitenkin muuttua.

Leikkaus onnistuu luomaan yllättävän hyvän tunnelman pienestä koostaan huolimatta. Pelissä on tietynlaista tahallisen rosoista tunnelmaa, joka sopii kokonaisuuteen erittäin hyvin. Grafiikat eivät tavoittele realismia, vaan niiden karkea ja hieman rikkinäisen oloinen ulkoasu tuntuu tarkoitukselliselta ratkaisulta.

Teknisesti demo pyöri pääosin ongelmitta. Vastaan tuli yksi pieni bugi, jossa peli pysähtyi hetkeksi, mutta kyseessä oli sen verran lyhyt häiriö, ettei se päässyt pilaamaan pelikokemusta.

Selviytymistä, etsimistä ja ripaus huumoria

Leikkauksen tarina on vahvasti huumoriin nojaava. Pelaaja on köyhä opiskelija, joka joutuu hakemaan opintotukensa kannalta tarpeellisia asioita hylätystä yliopistosta. Ongelmaksi muodostuu nopeasti se, ettei opiskelija ole rakennuksessa yksin.

Pelin aikana täytyy etsiä etenemiseen tarvittavia esineitä samalla, kun ympärillä liikkuu pelaajaa jahtaava vihollinen. Taskulamppu on tärkeä apuväline, mutta sen käyttöä rajoittaa akkujen määrä. Pimeässä ei siis kannata kulkea aivan huolettomasti.

Myös juoksemiseen liittyy oma rajoitteensa. Energiajuomia pitää kerätä, jotta opiskelija jaksaa pinkoa jahtaajaa karkuun. Jos tilanne käy liian tukalaksi, turvallinen vaihtoehto on piiloutua esimerkiksi kaappiin ja odottaa vaaran menevän ohi.

Vaikka pelin kokonaiskesto on lyhyt, sen perusidea toimii hyvin. Esineiden etsiminen ja jatkuva tietoisuus siitä, että joku saattaa olla nurkan takana, pitää pelaajan sopivasti varpaillaan.

Yksinkertaiset kontrollit toimivat

Leikkleikkauksen kontrollit ovat yksinkertaiset ja nopeasti opittavat. Liikkuminen tapahtuu WASD-näppäimillä, hiirellä katsellaan ympärille ja ovia sekä ympäristön esineitä käytetään E-näppäimellä tai hiiren painikkeella.

Mitään turhaa monimutkaisuutta ei ole, mikä sopii tämän tyyppiseen lyhyeen kauhupeliin hyvin. Pelaaja voi keskittyä tutkimiseen, ympäristön tarkkailuun ja siihen tärkeimpään eli siihen, missä jahtaaja mahtaa tällä hetkellä olla.

Energiajuomien ja paristojen kerääminen tuo kuitenkin hieman resurssienhallintaa mukaan. Juokseminen ei ole jatkuvasti käytettävissä oleva pakokeino, eikä taskulamppua voi pitää loputtomasti päällä.

Rosoiset grafiikat sopivat täydellisesti

Visuaalisesti Leikkaus on karkea, pikselimäinen ja paikoin jopa hieman rikkinäisen oloinen. Se ei kuitenkaan tunnu pelin heikkoudelta – päinvastoin.

Rosoisuus sopii pelin tunnelmaan erinomaisesti ja tekee ympäristöstä omalla tavallaan kiinnostavan. Jos grafiikat olisivat huomattavasti viimeistellymmät ja realistisemmat, osa pelin omaleimaisesta tunnelmasta voisi jopa kadota.

Leikkaus näyttää juuri siltä kuin tällaisen pienen ja humoristisen kauhupelin kuuluukin näyttää.

Äänimaailma rakentaa tunnelmaa

Myös äänipuoli toimii pääosin hyvin. Ambient-äänet eivät ole jatkuvasti liian voimakkaita, joten pelaaja pystyy kuuntelemaan myös jahtaajan askelia. Äänimaailmassa on lisäksi vaihtelua eri huoneiden välillä, mikä estää ympäristön tuntumasta täysin samanlaiselta alusta loppuun.

Välillä äänet kuitenkin loppuvat tai muuttuvat hieman yllättäen, eikä jahtaajan sijaintia ole aina helppo päätellä askelista. Pitää kuitenkin muistaa että peli on vasta demo versio että pienet kehityskohdat ovat odotettuja

Yhteenveto

Leikkaus oli itselleni positiivinen yllätys. En erityisemmin pidä kauhupeleistä, mutta tämän demon parissa viihtyi yllättävän hyvin. Pelin vahvuuksia ovat erityisesti toimiva pelattavuus, omaperäinen ja humoristinen tarina sekä tarkoituksellisen rosoinen visuaalinen ilme.

Täydellinen peli ei tietenkään ole mikä on odotettua demo versiolta. Pieni jäätyminen ja ajoittain epäselvä äänimaailma kaipaavat vielä hiomista, mutta kyseessä on ilmaiseksi pelattava suomalainen indieprojekti, joten kokonaisuus on helppo nähdä lupaavana. Rosoisuudet ja pienet bugit kuuluvat kehitysvaiheessa olevaan peliin.

Jos lyhyet, hieman vinksahtaneet kauhupelit ja huumorilla höystetty selviytyminen kiinnostavat, Leikkaukselle kannattaa antaa mahdollisuus. Etenkin sellaiselle pelaajalle, joka ei normaalisti kauhusta innostu, peli voi tarjota yllättävän mukavan kokemuksen.

Arvio: Aaron Veijalainen