Arvostelut, Leffat

Hedelmällinen elokuvavuosi 1970: Kolme parasta filmiä 50 vuoden takaa Kommentit pois päältä artikkelissa Hedelmällinen elokuvavuosi 1970: Kolme parasta filmiä 50 vuoden takaa

1960-1970-luvun taitteessa elokuvamaailmassa puhalsivat uudet tuulet. Monet suuremmatkin studiot yhdistyivät entistä suuremmiksi, mikä merkitsi perinteisen Hollywoodin studiokeskeisen estetiikan, ja samalla erään aikakauden loppua. Tekijäkeskeisen estiikan myötä nuoret ohjaajat, kuten Martin Scorsese, Francis Ford Coppola ja Steven Spielberg nousivat vanhemman polven ohjaajien rinnalle. Tosin vanhat tekijät, kuten Don Siegel, Andrew V. McLaglan ja John Sturges olivat vielä voimissaan. Lisäksi 1960-luvulla alkanut television kiihtyvä yleistyminen nosti sen elokuvan keskeisimmäksi kilpailijaksi 1970-luvulle tultaessa. Tämä vuoksi vuosittain tehtiin yhä vähemmän elokuvia.

1970-luvulla suosituimpia genrejä olivat kauhu ja tieteiselokuvat, joihin vaikutti entistä kehittyneemmän teknologian ansiosta mahdolliset erikoistehosteet. Suosittu oli myös lännenelokuva-genre, mikä erityisesti Italiassa kulta-aikansa viimeisiä vuosia. Vuosikymmenen alun elokuvien entistä synkempään ja raadollisempaan sävyyn vaikutti erityisesti Vietnamin sota, minkä kauhut vällityyivät tiedotusvälineiden kautta koteihin. Erityisesti 1970 oli kaiken kaikkiaan hieno elokuvavuosi, jonka kolme parasta elokuvaa olen rankannut oheiseen listaan.

3. Verinen Mamma Barker (Bloody Mama, ohj. Roger Corman)

“Pop-elokuvien paavina” tunnetun ohjaaja-tuottaja Roger Cormanin viimeisiä ohjauksia oli tosielämän 1930-luvun Barkerin pankkirosvojengin vaiheisiin perustuva Verinen Mamma Barker. Barkerin veljeksistä koostuvan jengin aivoina toimi itse Kate “Mamma” Barker, jota arvokkaasti ikääntyvä Hollywood-legenda Shelley Winters esittää antaumuksella ja tyylillä. Lisäksi elokuva on yksi lukuisista Bonnie ja Clyde -elokuvan (1968) vanavedessä tehdyistä  30-luvun laman ajan gangstereista kertovista leffoista, jotka sisältävät runsaasti toimintaa, ja salamannopean banjonäppäilyn säestämiä kaahailukohtauksia Amerikan takamailla.

Leffassa Verinen Mamma Barker Cormanin b-elokuvatyylinen estetiikka räkeisine  kuvanlaatuineen luo omaa viehätystä. Elokuvan parasta antia ovat armottomat toimintakohtaukset sekä voimakkaat roolisuoritukset nousevilta tähdiltä, kuten Bruce Dern ja Robert De Niro. Erityisesti De Niron esityksessä on samaa hyytävyyttä kuin esimerkiksi Taksikuskissa (Taxi Driver, ohj. Martin Scorsese, 1974) muutamaa vuotta myöhemmin. Cormanin leffaa kuvatessa hän oli esimerkiksi syömättä muutaman vuorokauden, näyttääkseen uskottavalta narkomaanilta. Elokuvan siekailematon väkivalta ja seksuaalinen sisältö aiheuttivat ilmestymisen aikoihin pahennusta, jonka vuoksi se kiellettiin Isossa-Britanniassa, Ranskassa ja Uudessa-Seelannissa. Verinen Mamma Barker lukeutuu Cormanin parhaimmistoon, jonka paikoin synkeää sävyä pehmentää veijarimainen huumori.

2. Kellyn sankarit (Kelly’s Heroes, ohj. Brian G. Hutton)

Aikoinaan vaatimattomasti menestynyt komediallinen sotaelokuva Kellyn sankarit nauttii nykyään kulttimainetta. Kroatiassa kuvattu elokuva kertoo joukosta amerikkalaisia sotilaita Toisessa maailmansodan ratkaisun hetkinä. Sekalainen seurakunta päättää takavarikoida 16 miljoonan arvosta natsien kultaharkkoja Ranskalaisesta pankissa. Clint Eastwoodin tunnistettavalla vähäeleisellä, karskilla tyylillään esittämä sotamies Kelly ja hippimäinen panssarijoukkojen kersantti Oddball (Donald Sutherland) johtavat joukot kauas vihollislinjojen taakse. Elokuvan sotilaallisesta alkuperäismusiikista vastaa Lalo Schifirin, jonka teemaa Tiger Tank Quentin Tarantino käytti elokuvassa Kunniattomat paskiaiset (2009).

Kellyn sankarit on oivallinen parodia aikakauden isänmaallisista sotaelokuvissa, jossa amerikkalaiset sotilaat esitetään epätavallisesti omaa etuaan tavoittelevina antisankareina. Värikkäässä hahmogalleriassa loistaa ennen kaikkea Sutherland Oddballina. Tämä veijarimainen komentaja muun muassa kompensoi amerikkalaisen kevyen panssarivaunun tehottomuutta toistamalla kovaäänisestä isomman tykin ääntä. Taistelun tuoksinassa myös kovaääninen musiikki kylvää kauhua vihollisten riveissä. Elokuvassa on lukuisia ikimuistoisia kohtauksia, kuten seesteisen kappaleen Burning Bridgesin säestämä alkutekstijakso, missä Kelly ajaa jeepillä läpi rankan tykkitulen. Elokuva tekee kunniaa myös italowesternien loppukaksintaisteluille kohtauksessa, jossa Kelly, Oddball ja Big Joe (Telly Savalas) kohtaavat saksalaisen Tiger-panssarivaunun. Kohtaus on, Lalo Schrifrinin hiljalleen jännitystä nostattavan western-säveliä, dramaattisia lähikuvia ja hidasta runollista kerrontaa myöten kuin suoraan Leonen länkkäreistä. Kellyn sankarit on viihdyttävä katselukokemus sekä hyvän komedian että erilaisten sotaelokuvien ystäville.

1. Paluu apinoiden planeetalle (Beneath the Planet of the Apes, ohj. Ted Post)

Elokuva Paluu apinoiden planeetalle on suoraa jatkoa klassiselle, ranskalaisen Pierre Boulletin romaaniin (1963) perustuvalle tieteisseikkailulle Apinoiden planeetta (The Planet of the Apes, ohj. Franklin J. Schaffner, 1968). Alkuperäinen elokuva kertoo “vieraalle planeetalle” syöksyneen avaruusaluksen komentaja George Taylorin (Charlton Heston) ja hänen miehistönsä seikkailuista, yrittäessään selvitä ihmisapinoiden hallitsemassa maailmassa, jossa elossa olevat ihmiset ovat taantuneet mykkien eläimien tasolle. Taas jatko-osassa seurataan kadonnutta miehistöä etsimään lähtenyttä astronautti Brentiä (James Franciscus). Brent kohtaa sattumalta Taylorin rakastetun Novan, jonka avulla Brent pääsee Taylorin jäljille, ja seuraa häntä “kielletylle alueelle”. Siellä he kohtaavat syvällä maan uumenissa asuvia mutatoituneita, huippuälykkäitä  ihmisiä, joille on telepaattisia voimia. Lisäksi tämä pieni yhteisö palvoo suurta atomipommia, jolla on elokuvan kannalta keskeinen rooli leffan loppumetreillä.

Alkuperäisen Apinoiden planeetta -elokuvasarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat käytännössä ainoat oikeasti hyvät osat, sillä loput kolme osaa (Pako apinoiden planeetalta, Apinoiden planeetan valloitus, Taistelu apinoiden planeetasta) lähentelevät jopa campiä. Toisaalta ne ovat tahattomassa komiikassaan viihdyttäviä. Pako apinoiden planeetalta on jopa seikkailullisempi ja toiminnallisempi kuin edeltäjänsä, jonka lisäksi se paneutuu syvällisemmin tieteis-näkökulmaan. James Franciscus tekee mallikasta työtä Brentinä, mutta hänen karismansa ei yllä sivuroolia esittävän Charlton Hestonin tasolle. Ensimmäisestä elokuvasta tutut näyttelijät Maurice Evans, Kim Hunter ja muut uusivat roolinsa tyylikkäästi, ja kumiset apinamaskeeraukset näyttävät nykyäänkin kohtalaisen uskottavilta kuin 50 vuotta sitten. Useiden tasoltaan vaihtelevien jatko-osien lisäksi ensimmäinen elokuva sai televisiosarjan, animaatiosarjan, uudelleenfilmatisoinnin ja reboot-elokuvasarjan.

Elden Ring -elokuvasta tulossa A24-studion kallein tuotanto – budjetti lähes 185 miljoonaa euroa Kommentit pois päältä artikkelissa Elden Ring -elokuvasta tulossa A24-studion kallein tuotanto – budjetti lähes 185 miljoonaa euroa

FromSoftwaren menestyspeliin perustuva -elokuva on saamassa poikkeuksellisen suuren budjetin. Wall Street Journalin raportin mukaan elokuvan tuotantoon käytetään lähes 200 miljoonaa dollaria eli noin 185 miljoonaa euroa. Markkinointikuluja ei ole laskettu mukaan summaan.

Jos arvio pitää paikkansa, elokuvasta tulee -studion historian kallein tuotanto. Aiemmin ennätystä piti tiettävästi hallussaan Timothée Chalamet’n tähdittämä , jonka budjetti oli noin 65 miljoonaa euroa. Alex Garlandin ohjaaman Civil Warin tuotanto puolestaan maksoi arviolta 46 miljoonaa euroa. Elden Ring vie siis studion aivan uudenlaiseen kokoluokkaan.

Suuri budjetti ei ole täysin päätön uhkapeli, sillä Elden Ring on yksi viime vuosien menestyneimmistä roolipeleistä. Pelin kerrotaan myyneen yli 36 miljoonaa kappaletta ja tuottaneen yli 1,8 miljardia euroa. Suosittu pelibrändi tarjoaa elokuvalle valmiiksi laajan yleisön, mutta pelkkä tunnettu nimi ei tietenkään takaa menestystä elokuvateattereissa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa , joka tunnetaan muun muassa Civil Warista. Näyttelijäkaartiin kuuluvat ja , ja pelin tarinamaailman luomisessa mukana ollut toimii elokuvan tuottajana. Kuvaukset on jo saatu päätökseen, mutta valkokankaalle seikkailemaan päästään vielä odottamaan.

Elden Ring -elokuvan ensi-ilta on suunniteltu 3. maaliskuuta 2028. A24 panostaa siis sovitukseen melkoisen kasan riimuja, eikä kyseessä ole enää mikään pieni kokeilu. Seuraavaksi pitäisi vain onnistua tekemään elokuva, joka vastaa pelin fanien odotuksia ja houkuttelee mukaan myös ne, joille Lands Between on vielä tuntematonta maaperää.

Sothiksen valitsema sankari aikamatkalla – arvostelussa Fire Emblem: Fortune’s Weave (Nintendo Switch 2) Kommentit pois päältä artikkelissa Sothiksen valitsema sankari aikamatkalla – arvostelussa Fire Emblem: Fortune’s Weave (Nintendo Switch 2)

Fire Emblem: Fortune’s Weave on vuoropohjainen strategiaroolipeli, joka yhdistää taktiset taistelut, fantasiaa pursuavan tarinan ja joukon hahmoja, joiden kohtaloon pelaaja pääsee vaikuttamaan. Pelisarja oli itselleni uusi tuttavuus, joten lähdin seikkailuun Normal-vaikeusasteella ja Casual-pelimuodossa. Näin kaatuneet taistelijat palaavat seuraavaan taisteluun, eikä yksittäinen virhe tarkoita pysyvää menetystä. Kokeneemmille pelaajille tarjolla on Hard-vaikeusaste sekä Classic-muoto, jossa kaatunut yksikkö menetetään pysyvästi. Jälkimmäinen vaihtoehto tuo taisteluihin aivan omanlaistaan painetta, kun jokaista liikettä joutuu miettimään tavallista tarkemmin.

Uusi sankari, vanha maailmanloppu

Tarina sijoittuu vuoteen 1450. Pelaajana olet Sothiksen, kaiken alun, valitsema sankari, jonka tehtävänä on pysäyttää alamaailman kuningas Balor ja pelastaa maailma kuolleista nousseiden sotureiden uhalta. Tehtäväksesi tulee matkustaa menneisyyteen ja muuttaa Tulen Lordien elämän tapahtumia, jotta heidän kohtalonsa voisi kääntyä parempaan suuntaan. Matkalla apuna toimii Fortuna, ajan jumalatar, ja vastassa ovat muun muassa neljä Tulen Lordia, joiden kohtalo liittyy olennaisesti maailman tulevaisuuteen. Tarkoituksena on saada heidät mukaan tulevaisuuden taisteluun Baloria vastaan. Ajan kulku etenee pääosin päivä kerrallaan, mutta pelaajan toiminta vaikuttaa siihen, miten tapahtumat etenevät. Myöhemmin seikkailu vie Dragman kaupunkiin ja Sankarien Turnaukseen, jossa maailman voimakkaimmat taistelijat ottavat mittaa toisistaan.

Oman hahmon luominen on toteutettu mukavasti osana tarinaa. Vaihtoehtoja ei ole valtavasti, mutta esimerkiksi hiusten ja silmien värit voi valita varsin vapaasti väriympyrän avulla. Vielä kiinnostavampaa on se, ettei hahmon luominen jää irralliseksi valikoksi, vaan sillä on tarinallinen peruste. Päähenkilö on menettänyt kuollessaan lähes koko kehonsa, ja jäljelle on jäänyt ainoastaan sydän. Uuden kehon rakentaminen vie kolme vuotta, minkä jälkeen tarina käynnistyy kunnolla kaupungin joutuessa hyökkäyksen kohteeksi.

Taistelukentällä jokaisella liikkeellä on merkitystä

Fortune’s Weaven sydän on vuoropohjainen taistelujärjestelmä, jossa omia joukkoja liikutetaan ruudukolla ja niille valitaan sopivat toiminnot. Yksikön voi lähettää vihollisen kimppuun, siirtää parempaan asemaan tai käyttää tukemaan ja parantamaan muita. Ennen taistelua omien joukkojen lähtöpaikkoja voi järjestellä uudelleen, vaikka kaikki hahmot eivät olekaan siirrettävissä. Tämä antaa mahdollisuuden suunnitella omaa taktiikkaa jo ennen ensimmäistä iskua.

Taistelujärjestelmä syvenee pelin edetessä. Hahmot voivat tehdä yhteistyöhyökkäyksiä, jotka vahvistavat hyökkäyksiä tai parannustaitoja, ja käytössä ovat myös Link-hyökkäykset. Combat Arts -taidot tuovat hahmoille ja niiden luokille ominaisia erikoisliikkeitä. Lisäksi tarinan keskeisillä hahmoilla, neljällä Tulen Lordilla ja White Ravenilla, on omat Blaze Art -kykynsä. Ne erottavat hahmoja toisistaan ja sitovat erikoiskyvyt osaksi tarinaa.

Asevalikoima tuo taisteluihin mukavasti vaihtoehtoja. Miekkojen ja keihäiden rinnalla käytössä ovat pitkän kantaman jouset sekä erilaiset taikuuden muodot. Myös taistelukentän maastolla on väliä. Esimerkiksi ruohoiset alueet tarjoavat suojaa ja vaikeuttavat vihollisten osumia. Kaikkea ei siis ratkaista pelkällä hyökkäysvoimalla, vaan oikea sijoittuminen voi pelastaa hahmon ikävältä yllätykseltä. Myös aseita kehitetään taisteluiden lomassa. Vihollisten kukistamisesta saa kokemusta sekä hahmolle että käytössä olevalle aseelle, mikä avaa uusia taitoja. Taikuuden käyttäjät voivat puolestaan auttaa joukkuetovereitaan palauttamalla näiden elinvoimaa ilman parannusjuomia. Erilaiset järjestelmät tarjoavat paljon opeteltavaa, mutta kaikkea ei tarvitse hallita heti ensimmäisellä pelikerralla.

Luolastot tuovat vaihtelua taisteluihin

Kaikki taistelut eivät noudata samaa kaavaa. Luolastoissa eli Dungeoneissa kohtaamiset pelataan vuoropohjaisesti ilman tavallista liikkumista taistelukentällä. Tämä muuttaa tekemisen rytmiä ja pakottaa hyödyntämään käytettävissä olevia kykyjä eri tavalla.

Luolastoista löytyy arkkuja, joista saa tavaroita, sekä rikottavia laatikoita, joiden sisältä voi kerätä lepohetkiä varten tarvittavia tarvikkeita. Matkan varrelta löytyvillä lepopaikoilla näitä tarvikkeita voi käyttää hahmojen parantamiseen. Pienet tutkimishetket tuovat taisteluiden väliin mukavaa tekemistä, vaikka luolastojen erilainen toimintatapa vaatiikin aluksi hieman totuttelua.

Kaikki mukaan liittyvät hahmot eivät myöskään ole täysin pelaajan hallinnassa. Joissakin tarinan vaiheissa saat joukkoihisi väliaikaisia yksiköitä, joiden ympärillä näkyy tavallisista hahmoista poikkeava vaaleansininen merkintä. Niiden varusteita ei voi vaihtaa samalla tavalla kuin omien joukkojen varusteita. Tämä on pieni yksityiskohta, mutta se muistuttaa siitä, ettei kaikkea voi aina järjestellä juuri haluamallaan tavalla.

Theodoran kohtalo tekee vaikutuksen

Valitsin ensimmäiseksi pelattavaksi tarinaosuudeksi Theodoran, jonka kohtalo tarjoaa melkoisen annoksen fantasiaa ja tragediaa. Hänen tarinansa alkaa pikkuveljen petoksesta ja isän kuolemasta, minkä seurauksena Theodora menettää myös kätensä. Mahadun temppelissä hän saa kuitenkin uuden käden, jonka ansiosta hänellä on mahdollisuus haastaa veljensä ja vaatia itselleen oikeutta Saramiksen valtakunnan kruununperillisenä.

Lahjalla on kuitenkin hintansa. Uusi käsi antaa Theodoralle kymmenen vuotta aikaa ennen kuin pimeät voimat uhkaavat viedä hänen mielensä ja hallintansa itsestään. Tarinan lähtökohta herättää kysymyksiä siitä, kuinka pitkälle ihminen on valmis menemään saadakseen takaisin menettämänsä. Se tuo mukaan myös aikarajan tuntua, vaikka kyse ei olekaan tavallisesta kellon kanssa kilpailemisesta.

Theodoran tarina toimii hyvänä johdatuksena pelin maailmaan ja sen keskeisiin järjestelmiin. Opastusosuus auttaa pääsemään mukaan tekemiseen, mutta alkuvaiheessa tietoa ja uusia käsitteitä tulee melko paljon. Pelisarjaa ennestään tuntevalle moni asia voi olla tuttua, mutta ensikertalaisena jouduin välillä pysähtymään miettimään, mitä kaikkea eri kyvyillä ja taistelun vaihtoehdoilla voikaan tehdä.

Animehenkinen maailma näyttää hyvältä

Graafisesti Fortune’s Weave on omaan silmääni miellyttävän näköinen. Se näyttää selvästi konsolille suunnitellulta animehenkiseltä roolipeliltä, eikä sen tarvitse yrittää olla mitään muuta. Hahmot, aseet, vaatetus ja ympäristöt sopivat yhteen, ja visuaalinen tyyli pysyy johdonmukaisena tarinan eri vaiheissa.

Erityisesti taisteluiden efektit sopivat pelin ilmeeseen. Miekkojen iskut, taikuus ja erikoishyökkäykset erottuvat sopivasti ilman, että ne tuntuisivat irrallisilta muusta maailmasta. Myös tavallisessa ympäristössä on mukava liikkua ja katsella ympärilleen. Tehtävämerkit ja puhuttavien hahmojen yläpuolella näkyvät kuvakkeet auttavat hahmottamaan, missä tapahtuu, mutta eivät tunnu rikkovan tunnelmaa.

Ohjaus toimii pääosin hyvin. Taistelukentällä joukkojen valitseminen ja liikuttaminen onnistuu sekä painikkeilla että hiiriohjauksella. Jälkimmäinen on erityisen mukava lisä, sillä osoittimella yksiköiden valitseminen ja niiden siirtäminen tuntuu luontevalta vaihtoehdolta perinteiselle ohjaukselle. Se ei ole välttämätön, mutta helpottaa taisteluiden hallintaa ja tarjoaa uuden tavan pelata strategiapeliä konsolilla.

Maailmassa liikkuessa ohjaus ei kuitenkaan ole aivan yhtä sulavaa. Kävelyanimaatiot näyttävät hyviltä, mutta juokseminen tuntuu hieman jäykältä. Hahmoa voi olla hankala kääntää nopeasti oikeaan suuntaan, etenkin pienissä tiloissa. Aluksi tämä aiheutti pientä turhautumista, mutta pelaamiseen tottuessa ongelma ei enää tuntunut yhtä suurelta. Ohjauksessa on siis pientä hiottavaa, vaikka se ei lopulta estä nauttimasta seikkailusta.

Äänimaailma pitää tunnelman kasassa

Äänimaailma noudattaa tuttua animehenkisten pelien linjaa, mutta tekee sen onnistuneesti. Taisteluissa miekkojen kolina, haarniskoihin osuvat iskut ja taikuuden erilaiset ääniefektit tukevat tapahtumia. Myös parannusloitsut kuulostavat omiltaan, joten taistelun tapahtumia on helppo seurata pelkkien äänienkin perusteella.

Taustamusiikki on yksi pelin onnistuneista puolista. Se sopii eri tilanteisiin ja pysyy sopivasti taustalla, eikä yritä jatkuvasti viedä huomiota itse tapahtumilta tai luettavalta tekstiltä. Maailmassa liikkuessa myös askeleet kuuluvat, mikä tuo tekemiseen pientä lisäelävyyttä.

Ääninäyttely on englanniksi, eikä puhekieltä saanut vaihdettua pois englannista. Näyttelijät tekevät kuitenkin hyvää työtä, ja hahmojen puhe tukee tarinan dramaattisia käänteitä. Kun tarinassa käsitellään petoksia, menetystä ja kohtalokkaita valintoja, onnistunut ääninäyttely auttaa pääsemään paremmin mukaan hahmojen tilanteisiin.

Ensikertalaiselle paljon opittavaa, mutta myös syitä jatkaa

Fire Emblem: Fortune’s Weave jätti minulle positiivisen ensivaikutelman, vaikka alku ei ollut aivan mutkaton. Taistelujärjestelmässä on paljon vaihtoehtoja, ja hahmojen kykyjen, aseiden sekä erilaisten hyökkäysten opettelu vaatii aikaa. Toisaalta juuri näiden järjestelmien ansiosta taistelut eivät tunnu pelkältä vuorotellen lyömiseltä. Maaston hyödyntäminen, joukkojen sijoittelu ja yhteistyökyvyt antavat mahdollisuuden suunnitella omaa lähestymistapaa.

Tarina on kiinnostava, ja erityisesti oman hahmon luomisen sitominen osaksi tapahtumia tuntui onnistuneelta ratkaisulta. Theodoran kohtalo antaa myös hyvän syyn seurata, mihin pelin maailma ja sen hahmot lopulta päätyvät. Graafinen ilme ja musiikki tukevat kokonaisuutta, ja Switch 2 hiiriohjaus on tervetullut lisä taktiseen pelaamiseen.

Täydellinen paketti ei silti ole. Maailmassa juokseminen tuntuu ajoittain kömpelöltä, ja pelin alkuvaiheessa järjestelmien määrä voi tuntua ensikertalaisesta raskaalta. Kun tekemiseen pääsee sisälle, kokonaisuus alkaa kuitenkin toimia paremmin. Fortune’s Weave on kiinnostava tuttavuus pelaajalle, joka haluaa kokeilla taktista roolipeliä, jossa taisteluiden lisäksi seurataan hahmojen kohtaloita ja vaikutetaan tapahtumien kulkuun. Kaikkea ei tarvitse osata heti, kunhan uskaltaa ottaa ensimmäisen askeleen taistelukentälle.

Fire Emblem: Fortune's Weave (Nintendo Switch 2)

7 / 10
Hyvää: + Kiinnostava tarina ja hahmojen henkilökohtaiset kohtalot + Monipuolinen vuoropohjainen taistelujärjestelmä + Erilaiset aseet, erikoishyökkäykset ja yhteistyökyvyt + Yhtenäinen animehenkinen grafiikka ja onnistuneet taisteluefektit + Tunnelmaan sopiva musiikki ja toimiva ääninäyttely + Switch 2 hiiriohjaus tuo taisteluihin mukavan vaihtoehdon Huonoa: - Juokseminen ja suunnan vaihtaminen tuntuvat välillä kömpelöiltä - Alkuvaiheessa opeteltavia järjestelmiä ja käsitteitä on paljon Lyhyt Yhteenveto: Fire Emblem: Fortune's Weave tarjoaa kiinnostavan yhdistelmän fantasiaa, aikamatkustusta ja taktisia taisteluita. Sen järjestelmiin sisälle pääseminen vie aikaa, mutta monipuoliset taistelut, hahmojen tarinat ja onnistunut audiovisuaalinen toteutus palkitsevat kärsivällisen pelaajan. Ensimmäiseksi Fire Emblem -peliksi se voi tuntua aluksi hieman monimutkaiselta, mutta vaikeusasteen ja Casual-pelimuodon ansiosta mukaan pääsee ilman, että jokainen virhe muuttuu pysyväksi tragediaksi.