Arvostelut, Leffat

Hedelmällinen elokuvavuosi 1970: Kolme parasta filmiä 50 vuoden takaa Kommentit pois päältä artikkelissa Hedelmällinen elokuvavuosi 1970: Kolme parasta filmiä 50 vuoden takaa

1960-1970-luvun taitteessa elokuvamaailmassa puhalsivat uudet tuulet. Monet suuremmatkin studiot yhdistyivät entistä suuremmiksi, mikä merkitsi perinteisen Hollywoodin studiokeskeisen estetiikan, ja samalla erään aikakauden loppua. Tekijäkeskeisen estiikan myötä nuoret ohjaajat, kuten Martin Scorsese, Francis Ford Coppola ja Steven Spielberg nousivat vanhemman polven ohjaajien rinnalle. Tosin vanhat tekijät, kuten Don Siegel, Andrew V. McLaglan ja John Sturges olivat vielä voimissaan. Lisäksi 1960-luvulla alkanut television kiihtyvä yleistyminen nosti sen elokuvan keskeisimmäksi kilpailijaksi 1970-luvulle tultaessa. Tämä vuoksi vuosittain tehtiin yhä vähemmän elokuvia.

1970-luvulla suosituimpia genrejä olivat kauhu ja tieteiselokuvat, joihin vaikutti entistä kehittyneemmän teknologian ansiosta mahdolliset erikoistehosteet. Suosittu oli myös lännenelokuva-genre, mikä erityisesti Italiassa kulta-aikansa viimeisiä vuosia. Vuosikymmenen alun elokuvien entistä synkempään ja raadollisempaan sävyyn vaikutti erityisesti Vietnamin sota, minkä kauhut vällityyivät tiedotusvälineiden kautta koteihin. Erityisesti 1970 oli kaiken kaikkiaan hieno elokuvavuosi, jonka kolme parasta elokuvaa olen rankannut oheiseen listaan.

3. Verinen Mamma Barker (Bloody Mama, ohj. Roger Corman)

“Pop-elokuvien paavina” tunnetun ohjaaja-tuottaja Roger Cormanin viimeisiä ohjauksia oli tosielämän 1930-luvun Barkerin pankkirosvojengin vaiheisiin perustuva Verinen Mamma Barker. Barkerin veljeksistä koostuvan jengin aivoina toimi itse Kate “Mamma” Barker, jota arvokkaasti ikääntyvä Hollywood-legenda Shelley Winters esittää antaumuksella ja tyylillä. Lisäksi elokuva on yksi lukuisista Bonnie ja Clyde -elokuvan (1968) vanavedessä tehdyistä  30-luvun laman ajan gangstereista kertovista leffoista, jotka sisältävät runsaasti toimintaa, ja salamannopean banjonäppäilyn säestämiä kaahailukohtauksia Amerikan takamailla.

Leffassa Verinen Mamma Barker Cormanin b-elokuvatyylinen estetiikka räkeisine  kuvanlaatuineen luo omaa viehätystä. Elokuvan parasta antia ovat armottomat toimintakohtaukset sekä voimakkaat roolisuoritukset nousevilta tähdiltä, kuten Bruce Dern ja Robert De Niro. Erityisesti De Niron esityksessä on samaa hyytävyyttä kuin esimerkiksi Taksikuskissa (Taxi Driver, ohj. Martin Scorsese, 1974) muutamaa vuotta myöhemmin. Cormanin leffaa kuvatessa hän oli esimerkiksi syömättä muutaman vuorokauden, näyttääkseen uskottavalta narkomaanilta. Elokuvan siekailematon väkivalta ja seksuaalinen sisältö aiheuttivat ilmestymisen aikoihin pahennusta, jonka vuoksi se kiellettiin Isossa-Britanniassa, Ranskassa ja Uudessa-Seelannissa. Verinen Mamma Barker lukeutuu Cormanin parhaimmistoon, jonka paikoin synkeää sävyä pehmentää veijarimainen huumori.

2. Kellyn sankarit (Kelly’s Heroes, ohj. Brian G. Hutton)

Aikoinaan vaatimattomasti menestynyt komediallinen sotaelokuva Kellyn sankarit nauttii nykyään kulttimainetta. Kroatiassa kuvattu elokuva kertoo joukosta amerikkalaisia sotilaita Toisessa maailmansodan ratkaisun hetkinä. Sekalainen seurakunta päättää takavarikoida 16 miljoonan arvosta natsien kultaharkkoja Ranskalaisesta pankissa. Clint Eastwoodin tunnistettavalla vähäeleisellä, karskilla tyylillään esittämä sotamies Kelly ja hippimäinen panssarijoukkojen kersantti Oddball (Donald Sutherland) johtavat joukot kauas vihollislinjojen taakse. Elokuvan sotilaallisesta alkuperäismusiikista vastaa Lalo Schifirin, jonka teemaa Tiger Tank Quentin Tarantino käytti elokuvassa Kunniattomat paskiaiset (2009).

Kellyn sankarit on oivallinen parodia aikakauden isänmaallisista sotaelokuvissa, jossa amerikkalaiset sotilaat esitetään epätavallisesti omaa etuaan tavoittelevina antisankareina. Värikkäässä hahmogalleriassa loistaa ennen kaikkea Sutherland Oddballina. Tämä veijarimainen komentaja muun muassa kompensoi amerikkalaisen kevyen panssarivaunun tehottomuutta toistamalla kovaäänisestä isomman tykin ääntä. Taistelun tuoksinassa myös kovaääninen musiikki kylvää kauhua vihollisten riveissä. Elokuvassa on lukuisia ikimuistoisia kohtauksia, kuten seesteisen kappaleen Burning Bridgesin säestämä alkutekstijakso, missä Kelly ajaa jeepillä läpi rankan tykkitulen. Elokuva tekee kunniaa myös italowesternien loppukaksintaisteluille kohtauksessa, jossa Kelly, Oddball ja Big Joe (Telly Savalas) kohtaavat saksalaisen Tiger-panssarivaunun. Kohtaus on, Lalo Schrifrinin hiljalleen jännitystä nostattavan western-säveliä, dramaattisia lähikuvia ja hidasta runollista kerrontaa myöten kuin suoraan Leonen länkkäreistä. Kellyn sankarit on viihdyttävä katselukokemus sekä hyvän komedian että erilaisten sotaelokuvien ystäville.

1. Paluu apinoiden planeetalle (Beneath the Planet of the Apes, ohj. Ted Post)

Elokuva Paluu apinoiden planeetalle on suoraa jatkoa klassiselle, ranskalaisen Pierre Boulletin romaaniin (1963) perustuvalle tieteisseikkailulle Apinoiden planeetta (The Planet of the Apes, ohj. Franklin J. Schaffner, 1968). Alkuperäinen elokuva kertoo “vieraalle planeetalle” syöksyneen avaruusaluksen komentaja George Taylorin (Charlton Heston) ja hänen miehistönsä seikkailuista, yrittäessään selvitä ihmisapinoiden hallitsemassa maailmassa, jossa elossa olevat ihmiset ovat taantuneet mykkien eläimien tasolle. Taas jatko-osassa seurataan kadonnutta miehistöä etsimään lähtenyttä astronautti Brentiä (James Franciscus). Brent kohtaa sattumalta Taylorin rakastetun Novan, jonka avulla Brent pääsee Taylorin jäljille, ja seuraa häntä “kielletylle alueelle”. Siellä he kohtaavat syvällä maan uumenissa asuvia mutatoituneita, huippuälykkäitä  ihmisiä, joille on telepaattisia voimia. Lisäksi tämä pieni yhteisö palvoo suurta atomipommia, jolla on elokuvan kannalta keskeinen rooli leffan loppumetreillä.

Alkuperäisen Apinoiden planeetta -elokuvasarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat käytännössä ainoat oikeasti hyvät osat, sillä loput kolme osaa (Pako apinoiden planeetalta, Apinoiden planeetan valloitus, Taistelu apinoiden planeetasta) lähentelevät jopa campiä. Toisaalta ne ovat tahattomassa komiikassaan viihdyttäviä. Pako apinoiden planeetalta on jopa seikkailullisempi ja toiminnallisempi kuin edeltäjänsä, jonka lisäksi se paneutuu syvällisemmin tieteis-näkökulmaan. James Franciscus tekee mallikasta työtä Brentinä, mutta hänen karismansa ei yllä sivuroolia esittävän Charlton Hestonin tasolle. Ensimmäisestä elokuvasta tutut näyttelijät Maurice Evans, Kim Hunter ja muut uusivat roolinsa tyylikkäästi, ja kumiset apinamaskeeraukset näyttävät nykyäänkin kohtalaisen uskottavilta kuin 50 vuotta sitten. Useiden tasoltaan vaihtelevien jatko-osien lisäksi ensimmäinen elokuva sai televisiosarjan, animaatiosarjan, uudelleenfilmatisoinnin ja reboot-elokuvasarjan.

Testi: Dreame L50 Ultra AE yllättää positiivisesti, mutta kaikkiin koteihin se ei sovi Kommentit pois päältä artikkelissa Testi: Dreame L50 Ultra AE yllättää positiivisesti, mutta kaikkiin koteihin se ei sovi

Vuoroviikon vaihtumisen huomaa tässä taloudessa yllättävän nopeasti. Ensin on pari päivää lähes epäilyttävän siistiä. Sitten lapset tulevat kotiin, ja eteinen muuttuu taas hiekkalaatikoksi. Keittiön pöydän alta löytyy paahtoleivän murusia, olohuoneessa väistellään Legoja ja jostain ilmestyy aina yksi sukka, jonka omistajaa ei tunnu löytyvän.

Siinä vaiheessa robotti-imurille löytyy taas töitä.

Robotti-imureita on tullut viime vuosina testattua sen verran monta, että niiden vahvuudet ja heikkoudet alkavat paljastua jo katsastusmiehen ottein. Ensimmäinen kartoitus, pari siivouskierrosta ja sitten vain katsotaan, missä kohtaa laite alkaa kompastella ja mitä pikkuvikoja pidemmän käytön päälle alkaa ilmestymään. Tällä kertaa toimitukseen saapui . Suomessa sen normaalihinta pyörii noin 699 eurossa, mutta tarjouksista sitä on saanut parhaimmillaan noin 549 eurolla. Hintaluokka osuu juuri siihen kohtaan, jossa moni alkaa vakavasti harkita robotti-imurin hankintaa.

Mutta onko tästä oikeasti helpottamaan lapsiperheen arkea vai onko kyse vain pitkästä ominaisuuslistasta?

Ensimmäinen yllätys oli se, ettei yllätyksiä tullut

Käyttöönotto sujui juuri niin kuin sen toivoisikin sujuvan.

Dreamehome-sovellus löysi laitteen nopeasti, ja muutamassa minuutissa LiDAR-lasertorni oli jo piirtänyt asunnosta tarkan pohjakartan. Dreamen laitteet olivat allekirjoittaneelle ennestään tuttuja, mutta uskoisin tämän onnistuvan vaivatta myös ensikertalaiselta.

Ja sitten alkaa se vaihe, johon tällainen tekniikasta innostuva ihminen käyttää aivan liikaa aikaa.

Sovelluksessa voi määrittää huonekohtaiset siivoukset, säätää imutehoja, mopin kosteutta, siivousjärjestystä ja käytännössä rakentaa robotille juuri sellaisen työpäivän kuin itse haluaa.

Ensimmäinen tehtävä ei kuitenkaan liittynyt imutehoihin.

Vaan olohuoneenkin matoille jääneisiin isompiin leluihin. Ja tietenkin Kimmoihin sekä Labubuihin.

Keräilyhahmot eivät nimittäin kuulu robotti-imurin ruokavalioon, joten niiden ympärille tuli piirrettyä kiellettyjä alueita jo ennen ensimmäistä siivousta. Se onnistui sovelluksella helposti, eikä niitä tarvinnut testijakson aikana käydä jatkuvasti korjailemassa.

AI Edition kuulostaa hienolta, mutta…

L50 Ultra AE nimessä oleva AE tulee sanoista AI Edition. Se kuulostaa paperilla hienolta, mutta käytännössä on hyvä tietää yksi asia heti alkuun. Tässä mallissa ei ole tavallista RGB-kameraa.

Kompromissi näkyy kuitenkin heti esteiden tunnistuksessa.

Huonekalut, pöydät ja tuolit robotti kiertää hienosti, mutta pienemmät tavarat ovat sille huomattavasti vaikeampia. Ensimmäisten päivien aikana se ehti yrittää syödä laturin johdon, törmäillä varvastossuihin ja jumittua muutaman kerran juuri sellaisiin esineisiin, joita lapsiperheessä tuppaa löytymään lattialta vähän joka päivä.

Tästä syystä tämän robotin kanssa kannattaa tehdä yksi asia ennen siivouksen käynnistämistä.

Kerää tavarat pois lattialta. Siis sellaisetkin, jotka hieman kalliimmat pro-tason imurit osaavat jo väistää.

Jos koti on muutenkin melko siisti, ongelmaa ei oikeastaan ole. Jos taas olohuone näyttää välillä päiväkodin leikkihuoneelta, robottia saa käydä pelastamassa huomattavasti useammin suurempienkin esteiden vuoksi.

Sitten testiin tuli mukaan Leevi-koira

Kesken testijakson koko arvio sai uuden suunnan. Leevi-koira saapui yökylään usean päivän ajaksi.

Jos et ole koskaan nähnyt spanielia karvanlähtöaikaan, voin kertoa, että kyseessä on melkoinen villatehdas. Karvaa irtosi sellainen määrä, että robotti sai huomattavasti kovemman haasteen kuin olin sille alun perin suunnitellut.

Ja juuri siinä kohtaa Dreame vakuutti.

28 000 Pascalin imuteho ei jää pelkäksi markkinointiluvuksi. Matoilla robotti tunnistaa alustan automaattisesti, nostaa moppinsa 10,5 millimetriä ilmaan ja lisää imutehon maksimiin. Hiekka, pöly ja koirankarvat lähtivät matoista yllättävän tehokkaasti.

Kaikkein suurin yllätys löytyi kuitenkin pääharjasta.

TriCut 3.0 kuulosti ensin lähinnä markkinointiosaston keksimältä nimeltä, mutta käytännössä ratkaisu toimii erinomaisesti. Kumiharjan sisään rakennettu terä katkoo hiukset ja karvat suoraan pölysäiliöön, eikä harjaa tarvinnut koko testijakson aikana irrottaa saksien kanssa puhdistettavaksi.

Pieneltä kuulostava ominaisuus, mutta arjessa yllättävän iso helpotus.

Moppaus jätti positiivisen yllätyksen

Pelkkä imurointi ei nykyään enää riitä tämän hintaluokan robotti-imurissa.Onneksi moppauskin toimii.

Keittiön lattialle kuivuneet roiskeet lähtivät siististi, samoin eteisen kurajäljet. Ihan kaikkein pinttyneimpiin tahroihin tarvitaan edelleen vanhaa kunnon käsityötä, mutta tavalliseen viikkosiivoukseen laitteen suoritus riittää mainiosti.

Pidin erityisesti siitä, miten telakka huoltaa mopit.

ThermoHub-järjestelmä pesee ne sadan asteen kuumalla vedellä ja kuivaa lopuksi 45-asteisella ilmalla. Koko testijakson aikana vastaan ei tullut sitä tuttua ummehtaneen tiskirätin hajua, joka monissa robotti-imureissa alkaa ennemmin tai myöhemmin leijailla.

Toinen onnistunut ratkaisu on Dual Flex Arm. Kun robotti lähestyy seinää tai nurkkaa, se työntää mopin ja sivuharjan rungon ulkopuolelle. Sen ansiosta jalkalistojen vierustat ja nurkat puhdistuivat selvästi paremmin kuin monessa aiemmin testaamassani mallissa.

Missä kohtaa huomaa, ettei kyse ole tonnin robotti-imurista?

Vaikka kokonaisuus vakuutti monella osa-alueella, muutamassa kohdassa hinnan painaminen näkyy selvästi.

Ensimmäinen niistä on esteiden tunnistus.

Kuten aiemmin tuli todettua, kameraa ei ole, joten isommatkin tavarat jäävät helposti robotin alle. Toki sillä ei pysty sen vuoksi tekemään mitään hienoja sovelluksen kautta tehtävä tirkistelyitäkään! Se ei tee laitteesta huonoa, mutta se tarkoittaa sitä, että käyttäjän pitää nähdä hieman enemmän vaivaa ennen siivouksen aloittamista.

Toinen kompromissi liittyy kynnyksiin. L50 Ultra AE ylittää enintään kahden sentin kynnyksiä. Uudessa rivitalossa tai kerrostalossa tämä ei todennäköisesti aiheuta minkäänlaista ongelmaa, mutta vanhemmissa taloissa korkeat puukynnykset voivat pysäyttää robotin kokonaan.

Myös akku on hieman pienempi kuin kalliimmassa L50 Ultra -mallissa. Reilun sadan neliön kodissa tämä ei muodostunut ongelmaksi, mutta huomattavasti suuremmissa taloissa robotti joutuu todennäköisesti käymään latauksessa kesken siivouksen.

Kannattaako ostaa?

Dreame L50 Ultra AE on robotti-imuri, joka tietää melko hyvin mitä se haluaa olla. Se ei yritä kilpailla tuhannen euron lippulaivamallien kanssa kaikkein kehittyneimmällä esteiden tunnistuksella. Sen sijaan se tuo erittäin tehokkaan imuroinnin, laadukkaan moppaamisen ja pitkälle automatisoidun telakan hintaluokkaan, johon huomattavasti useammalla on varaa.

Suosittelisin tätä erityisesti lemmikkitalouksiin. TriCut-harja toimii oikeasti niin hyvin kuin valmistaja lupaa, ja koirankarvat katoavat matoista vakuuttavan tehokkaasti. Myös koteihin, joissa lattiat pidetään muuten melko siisteinä, tämä on erinomainen valinta.

Sen sijaan lapsiperheiden kannattaa miettiä omaa arkeaan hetki ennen ostopäätöstä.

Jos lattialla lojuu jatkuvasti isompaakin rojua, tämän kanssa joutuu tekemään hieman tavallista enemmän valmistelutöitä ennen siivouksen käynnistämistä. Silloin voi olla perusteltua säästää vielä hieman lisää ja suunnata katse kameralla varustettuihin premium-malleihin.

Mutta silloin, kun lattia on edes kohtuullisessa kunnossa, L50 Ultra AE tekee todella vakuuttavaa jälkeä. Imuteho on erinomainen, moppaus onnistuu hyvin ja telakka hoitaa ylläpidon suhteellisen huomaamattomasti.

Noin 550–700 euron hintaluokassa Dreame L50 Ultra AE tarjoaa mielestäni erittäin hyvän vastineen rahalle. Se ei ole täydellinen, mutta se on helposti yksi kiinnostavimmista vaihtoehdoista tässä hintaluokassa. Ja kyllä se kesähiekka eteisestä otti katoakseen, mutta enempikin tosiaan testaajan yksinäisillä viikoilla.

Kiitos, palataan asiaan!

Dreame L50 Ultra AE

7 / 10
Hyvää +Erittäin tehokas imuteho myös lemmikkitalouksissa. +TriCut 3.0 -harja ehkäisee hiusten ja karvojen takertumisen erinomaisesti. +Moppaus on hintaluokassaan vakuuttavaa. +Moppien kuumavesipesu ja kuivaus pitävät hygienian hyvällä tasolla. +Selkeä ja monipuolinen Dreamehome-sovellus. +Kokonaisuus tarjoaa erittäin hyvän vastineen rahalle. Huonoa -Esteiden tunnistus jää selvästi kalliimpien mallien tasosta -Pienempi akku voi vaatia välilatauksen suurissa kodeissa -Esteiden tunnistus on kehnolla tasolla Yhteenveto Dreame L50 Ultra AE on robotti-imuri, joka tietää melko hyvin mitä se haluaa olla. Se ei yritä kilpailla tuhannen euron lippulaivamallien kanssa kaikkein kehittyneimmällä esteiden tunnistuksella. Sen sijaan se tuo erittäin tehokkaan imuroinnin, laadukkaan moppaamisen ja pitkälle automatisoidun telakan hintaluokkaan, johon huomattavasti useammalla on varaa. Lapsiperheissä sen hankkimista kannattaa kuitenkin miettiä huolella.

Christopher Nolan teki sen taas: The Odyssey rikkoi ennätykset 264 miljoonan dollarin jättiavauksella Kommentit pois päältä artikkelissa Christopher Nolan teki sen taas: The Odyssey rikkoi ennätykset 264 miljoonan dollarin jättiavauksella

Christopher Nolanin ohjaama The Odyssey on aloittanut elokuvateattereissa juuri niin vahvasti kuin ennakkohype antoi odottaa – ja lopulta jopa hieman paremmin.

Elokuva keräsi avausviikonloppunaan maailmanlaajuisesti noin 264 miljoonaa dollaria, mikä tekee siitä Nolanin tähän asti suurimman ensi-iltaviikonlopun. Samalla se ohitti ohjaajan aiemmat jättimenestykset Yön ritari nousee (249 miljoonaa dollaria) ja Yön ritari (198 miljoonaa dollaria).

Yhdysvalloista lipputuloja kertyi noin 124,5 miljoonaa dollaria ja kansainvälisiltä markkinoilta vielä 139,6 miljoonaa dollaria lisää.

Universal Pictures kuvaili Deadline-lehdelle viikonlopun tulosta odotuksia paremmaksi ja nosti esiin erityisesti sen, että yleisö hakeutui elokuvaa katsomaan suurille IMAX- ja premium-saleille.

Ennusteet jäivät taakse

Ennen ensi-iltaa analyytikot arvioivat The Odysseyn avaavan noin 90–100 miljoonan dollarin kotimaan tuloksella ja noin 258 miljoonan dollarin maailmanlaajuisella avauksella.

Lopullinen tulos ylitti molemmat arviot.

Se on myös hyvä uutinen Universalille, sillä Varietyn mukaan elokuvan tuotantobudjetti oli noin 250 miljoonaa dollaria. Markkinointiin arvioidaan käytetyn vielä noin 125 miljoonaa dollaria.

Vaikka kyseessä on yksi vuoden kalleimmista elokuvista, vahva avaus antaa sille erinomaiset lähtökohdat matkalla kohti kannattavaa teatterikierrosta.

Vertailun vuoksi Nolanin edellinen elokuva Oppenheimer keräsi avausviikonloppunaan noin 180 miljoonaa dollaria ja päätyi lopulta lähes 976 miljoonan dollarin maailmanlaajuisiin lipputuloihin.

Tähtikaarti vetää yleisöä

Perjantaina 17. heinäkuuta ensi-iltansa saanut The Odyssey on Nolanin 13. pitkä elokuva. Homeroksen klassikkoeepokseen pohjautuvassa sovituksessa nähdään poikkeuksellisen nimekäs näyttelijäkaarti.

Päärooleissa esiintyvät muun muassa Matt Damon, Anne Hathaway, Tom Holland, Zendaya, Robert Pattinson, Elliot Page ja Lupita Nyong’o.

Myös kriitikot ovat ottaneet elokuvan lämpimästi vastaan. Esimerkiksi IGN antoi sille arvosanan 8/10 ja kehui erityisesti Nolanin tapaa yhdistää klassinen seikkailutarina, eksistentiaaliset teemat ja näyttävät toimintakohtaukset.

Näillä lähtökohdilla näyttää varsin mahdolliselta, että The Odyssey nousee vuoden suurimpien elokuvamenestysten joukkoon. Se, rikkoutuuko miljardin dollarin raja, selviää kuitenkin vasta tulevien viikkojen aikana.

Viikonlopun toiseksi suurin ensi-ilta oli Disneyn näytelty Moana, joka keräsi maailmanlaajuisesti noin 178 miljoonaa dollaria.