Hedelmällinen elokuvavuosi 1970: Kolme parasta filmiä 50 vuoden takaa Kommentit pois päältä artikkelissa Hedelmällinen elokuvavuosi 1970: Kolme parasta filmiä 50 vuoden takaa

1960-1970-luvun taitteessa elokuvamaailmassa puhalsivat uudet tuulet. Monet suuremmatkin studiot yhdistyivät entistä suuremmiksi, mikä merkitsi perinteisen Hollywoodin studiokeskeisen estetiikan, ja samalla erään aikakauden loppua. Tekijäkeskeisen estiikan myötä nuoret ohjaajat, kuten Martin Scorsese, Francis Ford Coppola ja Steven Spielberg nousivat vanhemman polven ohjaajien rinnalle. Tosin vanhat tekijät, kuten Don Siegel, Andrew V. McLaglan ja John Sturges olivat vielä voimissaan. Lisäksi 1960-luvulla alkanut television kiihtyvä yleistyminen nosti sen elokuvan keskeisimmäksi kilpailijaksi 1970-luvulle tultaessa. Tämä vuoksi vuosittain tehtiin yhä vähemmän elokuvia.

1970-luvulla suosituimpia genrejä olivat kauhu ja tieteiselokuvat, joihin vaikutti entistä kehittyneemmän teknologian ansiosta mahdolliset erikoistehosteet. Suosittu oli myös lännenelokuva-genre, mikä erityisesti Italiassa kulta-aikansa viimeisiä vuosia. Vuosikymmenen alun elokuvien entistä synkempään ja raadollisempaan sävyyn vaikutti erityisesti Vietnamin sota, minkä kauhut vällityyivät tiedotusvälineiden kautta koteihin. Erityisesti 1970 oli kaiken kaikkiaan hieno elokuvavuosi, jonka kolme parasta elokuvaa olen rankannut oheiseen listaan.

3. Verinen Mamma Barker (Bloody Mama, ohj. Roger Corman)

“Pop-elokuvien paavina” tunnetun ohjaaja-tuottaja Roger Cormanin viimeisiä ohjauksia oli tosielämän 1930-luvun Barkerin pankkirosvojengin vaiheisiin perustuva Verinen Mamma Barker. Barkerin veljeksistä koostuvan jengin aivoina toimi itse Kate “Mamma” Barker, jota arvokkaasti ikääntyvä Hollywood-legenda Shelley Winters esittää antaumuksella ja tyylillä. Lisäksi elokuva on yksi lukuisista Bonnie ja Clyde -elokuvan (1968) vanavedessä tehdyistä  30-luvun laman ajan gangstereista kertovista leffoista, jotka sisältävät runsaasti toimintaa, ja salamannopean banjonäppäilyn säestämiä kaahailukohtauksia Amerikan takamailla.

Leffassa Verinen Mamma Barker Cormanin b-elokuvatyylinen estetiikka räkeisine  kuvanlaatuineen luo omaa viehätystä. Elokuvan parasta antia ovat armottomat toimintakohtaukset sekä voimakkaat roolisuoritukset nousevilta tähdiltä, kuten Bruce Dern ja Robert De Niro. Erityisesti De Niron esityksessä on samaa hyytävyyttä kuin esimerkiksi Taksikuskissa (Taxi Driver, ohj. Martin Scorsese, 1974) muutamaa vuotta myöhemmin. Cormanin leffaa kuvatessa hän oli esimerkiksi syömättä muutaman vuorokauden, näyttääkseen uskottavalta narkomaanilta. Elokuvan siekailematon väkivalta ja seksuaalinen sisältö aiheuttivat ilmestymisen aikoihin pahennusta, jonka vuoksi se kiellettiin Isossa-Britanniassa, Ranskassa ja Uudessa-Seelannissa. Verinen Mamma Barker lukeutuu Cormanin parhaimmistoon, jonka paikoin synkeää sävyä pehmentää veijarimainen huumori.

2. Kellyn sankarit (Kelly’s Heroes, ohj. Brian G. Hutton)

Aikoinaan vaatimattomasti menestynyt komediallinen sotaelokuva Kellyn sankarit nauttii nykyään kulttimainetta. Kroatiassa kuvattu elokuva kertoo joukosta amerikkalaisia sotilaita Toisessa maailmansodan ratkaisun hetkinä. Sekalainen seurakunta päättää takavarikoida 16 miljoonan arvosta natsien kultaharkkoja Ranskalaisesta pankissa. Clint Eastwoodin tunnistettavalla vähäeleisellä, karskilla tyylillään esittämä sotamies Kelly ja hippimäinen panssarijoukkojen kersantti Oddball (Donald Sutherland) johtavat joukot kauas vihollislinjojen taakse. Elokuvan sotilaallisesta alkuperäismusiikista vastaa Lalo Schifirin, jonka teemaa Tiger Tank Quentin Tarantino käytti elokuvassa Kunniattomat paskiaiset (2009).

Kellyn sankarit on oivallinen parodia aikakauden isänmaallisista sotaelokuvissa, jossa amerikkalaiset sotilaat esitetään epätavallisesti omaa etuaan tavoittelevina antisankareina. Värikkäässä hahmogalleriassa loistaa ennen kaikkea Sutherland Oddballina. Tämä veijarimainen komentaja muun muassa kompensoi amerikkalaisen kevyen panssarivaunun tehottomuutta toistamalla kovaäänisestä isomman tykin ääntä. Taistelun tuoksinassa myös kovaääninen musiikki kylvää kauhua vihollisten riveissä. Elokuvassa on lukuisia ikimuistoisia kohtauksia, kuten seesteisen kappaleen Burning Bridgesin säestämä alkutekstijakso, missä Kelly ajaa jeepillä läpi rankan tykkitulen. Elokuva tekee kunniaa myös italowesternien loppukaksintaisteluille kohtauksessa, jossa Kelly, Oddball ja Big Joe (Telly Savalas) kohtaavat saksalaisen Tiger-panssarivaunun. Kohtaus on, Lalo Schrifrinin hiljalleen jännitystä nostattavan western-säveliä, dramaattisia lähikuvia ja hidasta runollista kerrontaa myöten kuin suoraan Leonen länkkäreistä. Kellyn sankarit on viihdyttävä katselukokemus sekä hyvän komedian että erilaisten sotaelokuvien ystäville.

1. Paluu apinoiden planeetalle (Beneath the Planet of the Apes, ohj. Ted Post)

Elokuva Paluu apinoiden planeetalle on suoraa jatkoa klassiselle, ranskalaisen Pierre Boulletin romaaniin (1963) perustuvalle tieteisseikkailulle Apinoiden planeetta (The Planet of the Apes, ohj. Franklin J. Schaffner, 1968). Alkuperäinen elokuva kertoo “vieraalle planeetalle” syöksyneen avaruusaluksen komentaja George Taylorin (Charlton Heston) ja hänen miehistönsä seikkailuista, yrittäessään selvitä ihmisapinoiden hallitsemassa maailmassa, jossa elossa olevat ihmiset ovat taantuneet mykkien eläimien tasolle. Taas jatko-osassa seurataan kadonnutta miehistöä etsimään lähtenyttä astronautti Brentiä (James Franciscus). Brent kohtaa sattumalta Taylorin rakastetun Novan, jonka avulla Brent pääsee Taylorin jäljille, ja seuraa häntä “kielletylle alueelle”. Siellä he kohtaavat syvällä maan uumenissa asuvia mutatoituneita, huippuälykkäitä  ihmisiä, joille on telepaattisia voimia. Lisäksi tämä pieni yhteisö palvoo suurta atomipommia, jolla on elokuvan kannalta keskeinen rooli leffan loppumetreillä.

Alkuperäisen Apinoiden planeetta -elokuvasarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat käytännössä ainoat oikeasti hyvät osat, sillä loput kolme osaa (Pako apinoiden planeetalta, Apinoiden planeetan valloitus, Taistelu apinoiden planeetasta) lähentelevät jopa campiä. Toisaalta ne ovat tahattomassa komiikassaan viihdyttäviä. Pako apinoiden planeetalta on jopa seikkailullisempi ja toiminnallisempi kuin edeltäjänsä, jonka lisäksi se paneutuu syvällisemmin tieteis-näkökulmaan. James Franciscus tekee mallikasta työtä Brentinä, mutta hänen karismansa ei yllä sivuroolia esittävän Charlton Hestonin tasolle. Ensimmäisestä elokuvasta tutut näyttelijät Maurice Evans, Kim Hunter ja muut uusivat roolinsa tyylikkäästi, ja kumiset apinamaskeeraukset näyttävät nykyäänkin kohtalaisen uskottavilta kuin 50 vuotta sitten. Useiden tasoltaan vaihtelevien jatko-osien lisäksi ensimmäinen elokuva sai televisiosarjan, animaatiosarjan, uudelleenfilmatisoinnin ja reboot-elokuvasarjan.

Kommentoi

NBA 2k21 – Sunnuntaipalloilijan painajainen Kommentit pois päältä artikkelissa NBA 2k21 – Sunnuntaipalloilijan painajainen

NBA 2k21
2.5 / 10
Hyvää Useat pelimuodot tarjoavat pelistä pitäville paljon pelattavaa. Huonoa Kömpelö ja kulmikas tuntuma vie pelaamisesta ilon. Yleistä Ulkoisesti nätti paketti, josta hauskuus unohtui jonnekin.

Visual Concepts ja 2k Games ovat toimineet yksissä tuumin koripallon parissa vuodesta 1999 ja tuovat nyt Amerikan parketit kotisohville NBA 2k21:n voimin. Joitakin vuosia sitten pelin suosio ja laatu olivat huipussaan, mutta viime vuosina on soraääniä alkanut kuulumaan enemmän ja enemmän. On aika päättää oma viiden vuoden taukoni pelien parissa ja palata parketeille NBA 2k21:n myötä. Seuraava teksti on siis käytännössä NBA2k-amatöörin kynästä, joten pelin ammattilaiset, varoitan teitä etukäteen. Emme tule näkemään silmästä silmään.

Juniorin tarina

Pelimuodoista ensimmäisenä tähtäimeeni osui MyCareer, jossa käydään läpi yhden henkilön tarina. Pelaajan oma tarinahan tämä ei kuitenkaan ole kuin selässä olevan nimen puolesta ja pelissä korvataan sekin geneerisellä ”Junior” -nimellä, että tarinassa esiintyvien hahmojen repliikit on saatu nauhalle. SomeoneelsesCareer alkaa kun koripallon aiemmin lopettanut, New Jerseyn kasvatti Junior houkutellaan takaisin koripallon äärelle. Matka jatkuu huonosti kirjoitettuna teinidraamana lukion ja yläasteen läpi aina NBA:n kirkkaisiin valoihin asti. Tarinan kiinnostaessa kuin kilo kiviä, itse pelaamisen olisi suonut pelastavan tämän pelimuodon, onhan se kuitenkin pelin pihvi. Tässä tuleekin sitten se mutta matkaan.

NBA 2k21
Yliopistojen kärkikahakka käynnissä.

Kankeuden kirous

Pelattavuudeltaan NBA 2k21 jatkaa edeltäjiensä jalanjäljissä, joka on sekä siunaus että kirous. Kankea ja kulmikas ohjaus tuntuu edelleen käteen kerrassaan kamalalta, vaikka siihen muutamien tuntien jälkeen alkaakin tottumaan. Pelin suht hidas tempo tuo kuitenkin pelin kulmikkuuden esille lähes häiritsevällä tavalla. Myös heittämisestä on tehty tänä vuonna melkoisen vaikeaa vähemmän pelaavalle. Uusi heittosysteemi, jossa tatilla veivataan tähtäintä kohdalleen, ei istunut allekirjoittaneen peukaloille ollenkaan. Herkkä analoginen veivaus pienelle osuma-alueelle ei vain pelin tiimellyksessä onnistunut. Puhtaasti nappia painamalla heiton onnistuminen vaatii myös maailmanluokan tarkkuutta. Myönnän toki oman surkeuteni asiassa, mutta mitenkään erityisen ystävälliseksi tai mukavaksi tätä ei voi mieltää. Ympäri nettiä NBA:n pelaajakunnassakin on asiasta kuulunut nurinaa, joten uudistusta ei voi pitää onnistuneena.

Puku päälle ja toimistolle

Tässä valossa oli hyvä aika ottaa pientä taukoa varsinaisesta pelistä ja tutustua NBA 2k21:n MyGM-pelimuotoon. Manageri-pelien ystävänä tervehdin ilolla eri lajien pelejä, jotka tarjoavat edes jonkinlaisen mahdollisuuden managerointiin. Pintapuolisesti NBA 2k21 onnistuu tarjoamaan viihdyttävän paketin, mutta tämäkin yritys kolahtaa renkaaseen kun raapaistaan hieman pintaa syvemmältä. Sopimusneuvotteluissa pelaajien kanssa on pientä yritystä, mutta muuten pelimuoto on tappavan tylsää laahustamista keskustelusta toiseen. Päivät vierivät lähinnä rupatellessa kaikkien organisaation jäsenten kanssa täysin turhista asioista, kuten vaikkapa tahran poistamisesta matosta. Eri keskusteluja on ehkä tusinan verran ja ne on käyty parin ensimmäisen peliviikon aikana läpi. Kausi kestää kuitenkin kuukausia, joten samat keskustelut käydään kymmeniä kertoja yhden kauden aikana. Pienenä vaihteluna eri henkilöt tarjoavat pelaajalle erilaisia tehtäviä suoritettavaksi kauden aikana, mutta niidenkin vaikutus näkyy ainoastaan tehtävän antaneen henkilön moraalissa. Manageroinnin sijaan tunsin pelaavani käppäistä visual novelia jostain parin vuosikymmenen takaa, joten taas oli aika vaihtaa pelimuotoa.

NBA 2K21
Pelaajien kanssa käydään tärkeitä keskusteluita otteluiden välillä.

Taisteluväsymys iskee

Kun on jo pelannut peliä tuntikausia ja hauskaa ei ole ollut oikeastaan hetkeäkään, pitää raja vetää jonnekin. Loput pelimuodot saivat siis hyvin pintapuolisen katsauksen. EA:n pelin Ultimate Teamia vastaava, korttipakoilla rahastava MyTeam ei tarjoile mitään ihmeellistä. Pelaa että saat valuuttaa, osta korttipakkoja että saat pelaajia, toista ikuisuuteen asti. Vaihtoehtoisesti voi toki käyttää oikeaakin rahaa korttipakkojen ostamiseen ja sen oman unelmajoukkueensa luomiseen heti alussa. Muita pelimuotoja miettiessä ainoa lievästi harmittamaan jäänyt asia oli ProAm-pelien jääminen väliin. Kun jokaista pelaajaa ohjaa eri ihminen, peliin nousee aina uudelle tasolle, joka urheilupelissä. Omasta tuttavapiiristäni ei kuitenkaan löydy yhtäkään koripallistia, saati sitten neljää, että pelimuotoon olisi saanut upottaa hampaansa. Yksin tuntemattomien kanssa pelaaminen ei nopean testin jälkeen houkutellut takaisin ProAmin pariin.

Kokonaisuutena NBA 2k21 jätti varsin negatiivisen vaikutelman. Odotuksia ei sinänsä ollut, mutta jos pelaamisen haluaa ainoastaan lopettaa kun NBA pyörii ruudulla, jossain on oltava perustavanlaatuista vikaa. Sinänsä puitteet on kunnossa, mutta se kuuluisa ”flow” puuttuu pelistä täysin. Kovimmat pelisarjan fanit saanevat mitä haluavat, mutta muille peliä en uskaltaisi suositella.

Kommentoi

Tunnelmaltaan hyvä P.A.M.E.L.A jää löysäksi sci-fi-kauhuksi Kommentit pois päältä artikkelissa Tunnelmaltaan hyvä P.A.M.E.L.A jää löysäksi sci-fi-kauhuksi

Tulevaisuuden utopiassa Edenissä on käynyt katastrofi. Sairauksien ehkäisyyn tarkoitettu kansalaisten automaattinen rokotusjärjestelmä onnistuikin levittämään vaarallisen taudin koko Edeniin. Asukkaat muuttuivat verenhimoisiksi zombeiksi, ja vain pelaaja voi pelastaa kaupungin: nimettömän päähenkilön geeniperimä on jäänyt kaupungin ainoaksi, joka ei ole sairauden saastuttama. Tekoäly P.A.M.E.L.A herättää pelaajan kryo-nokosiltaan, ja yksissä tuumin kumppanukset ryhtyvät palauttamaan kaupunkia entiseen loistoonsa.

NVYVE Studiosin P.A.M.E.L.A julkaistiin vuonna 2017. Peli on yhdistelmä ensimmäisen persoonan selviytymiskauhua ja esimerkiksi The Forest -ja Satisfactory-peleistä tuttua rakentelua. Sairastuneiden ja Edeniä partioivien tappajarobottien kamppailun välissä pelaajan on etsittävä erilaisia resursseja kaupungin korjaamiseen ja erilaisten apuvälineiden sekä laitteiden kokoamiseen. Hämärästi valaistu ja neonhohtoinen Eden tekee etsiskelystä kuumottavaa, mutta pelattavuutensa puolesta P.A.M.E.L.A jää selviytymiskauhujen häntäsijoille.

Edenin raivotautisten asukkaiden kanssa mittelöiminen on jähmeää, eikä taisteleminen tunnu palkitsevalta.

Pelihahmon ohjaaminen tuntuu kautta linjan kankealta, ja etenkin taistelut tuntuvat tapahtuvan kuin tervassa seisten. Resurssit löytyvät useimmiten roskiksista tai muista laatikoista, mutta niiden penkominen käy nopeasti rasittavaksi hämmentävän käyttöliittymän vuoksi. Skannausominaisuus onneksi paljastaa tyhjät laatikot. Käyttöliittymä aiheutti allekirjoittaneelle harmaita hiuksia muiltakin osin: hahmon löytämien tavaroiden selailu ja käyttäminen on niin hankalaa, että adrenaliinipiikeistä ei ole juurikaan hyötyä taistelun keskellä. Kartta näyttää vain pienen alueen pelaajan lähettyvillä, joten etenemisreittejä tai jo koluttuja paikkoja on hankala hahmottaa.

Pelaajan tavaravalikko on useamman klikkauksen päässä, ja valikon auetessa näkymä ei mahdu edes kokonaan ruudulle.

Positiivisena yllätyksenä on kuitenkin nostettava esiin P.A.M.E.L.A:n hakkerointiosuudet. Pelaaja voi avata lukittuja ovia ja arkkuja läpäisemällä joko reaktio- tai hahmotuspohjaisia minipelejä rajatussa ajassa, ja esimerkiksi Marvel’s Spider-Man -peliin verrattuna minipelit eivät tunnu aliarvioivan pelaajaa.

Osa hakkerointia mallintavista minipeleistä vaatii visuaalista hahmotuskykyä. Pelaajan on löydettävä valikosta kuusi pienempää kuvaa, joiden yhdistelmä näyttää vihreällä pohjalla annetulle kuvalle.

Visuaalisesti peli on erittäin kaunis, ja erityisesti valaistus ja vihollisten ulkomuoto ovat omiaan luomaan peliin aidon jännittävää ja yksinäistä tunnelmaa. Äänisuunnittelu pelaa tunnelman kanssa hyvin yhteen, mutta musiikittomuus tekee seikkailemisesta välillä yksitoikkoista. Kokonaisuutena P.A.M.E.L.A on mukiinmenevä selviytymiskauhu, joka sopii tunnelmointia arvostavalle pelaajalle. Huonot suunnitteluratkaisut, tahmea pelattavuus ja tavaravalikoiden hankalat käyttöliittymät eivät kuitenkaan tee pelistä varsinaista nautintoa.

Kommentoi