Hollywoodin lainsuojaton: Top 3 Sam Peckinpah -elokuvaa Kommentit pois päältä artikkelissa Hollywoodin lainsuojaton: Top 3 Sam Peckinpah -elokuvaa

Amerikkalainen David Samuel ”Sam” Peckinpah (1925-1984) on yksi vaikuttavimpia elokuvaohjaajia, mitä Hollywood on synnyttänyt. Hänet tunnetaan erityisesti näyttävien hidastustehosteiden ryydittämästä, korkeaoktaanisesta toiminnasta sekä kaunistelemattomasta väkivallasta. Päihdeongelmien kanssa kamppaillut ohjaaja riiteli usein niin näyttelijöiden kuin tuottajienkin kanssa, jonka vuoksi hänellä oli ajoittain vaikea löytää ohjaustöitä. Tätä särmikästä omantien kulkijaa ei kutsuttu turhaan nimellä Hollywoodin lainsuojaton. Hänelle tarjottiin myös ensimmäistä Tähtien sota- elokuvaa, josta hän kieltäytyi. Henkilökohtaisista demoneistaan huolimatta lukuisia hänen elokuviaan pidetään ehdottomina Hollywood-klassikkoina, joihin mahtuu lännenelokuvia (Hurja joukko, Viheltävät luodit, Pat Garrett ja Billy the Kid), toimintajännäreitä (Pakotie, Tuokaa minulle Alfredo Carcian pää, Tapporyhmä), komediallisia draamoja (Nuori Bonner) ja sotaelokuvia (Rautaristi).

Peckinpah, joka aloitti uransa pääasiassa western-sarjoista, kuten Gunsmoke, Klondike ja Westerner, ohjasi ensimmäisen koko illan elokuvansa Preerian Laki vuonna 1961, joka menestyi vaatimattomasti. Ohjaajasta tuli yksi kuumimpia Hollywoodin nimiä elokuvan Viheltävät luodit jälkeen, mitä seurasi katkerasti flopannut, suuren budjetin ratsuväkiepookki Majuri Dundee (1965).  Peckinpahin ura sai uutta pontta verisen lännenelokuvan Hurja joukko (1969) myötä, jota pidetään yhtenä ohjaajan parhaimmista teoksista. 1970-luvulla huippukauttaan elänyt Peckinpah menehtyi sydänkohtaukseen vuonna 1984. Hän ehti neljälle vuosikymmenelle yltäneellä urallaan ohjata kaikkiaan 14 kokoillan elokuvaa, joista olen listannut kolme parasta. Vaikeaa tehtävääni helpottaakseni olen rajannut listani ohjaajan täysipitkiin elokuviin, sulkien pois televisiotyöt.

3. Pakotie (The Getaway, 1972)

1970-luku oli Sam Peckinpahille tuotteliasta aikaa, jolloin ilmestyi suurin osa hänen kuuluisista elokuvistaan.  Rodeomaailmaan sijoittuvaa, modernia westerniä Nuori Bonner (1972) seurasi uskollinen adaptaatio yhdysvaltalaisen jännärikirjailija Jim Thompsonin romaanista Pakotie. Elokuva kertoo pankkirosvosta Carter ”Doc” McCoy (Steve McQueen), joka pääsee ehdonalaiseen sillä ehdolla, että ryöstää pankin epärehellisen liikemiehen Jack Beynonin (Ben Johnson) laskuun. Kun McCoy joutuu petoksen kohteeksi, hän pakenee vaimonsa Carolin (Ali McGraw) ja 500,000 dollarin kanssa. Elokuva keskittyy pariskunnan pakomatkaan Teksasista kohti Meksikon rajaa, perässään niin poliisit kuin psykoottisen Rudy Butlerin (Al Lettieri) johtama gangsterijoukko. Pakotie oli toimintaelokuvista tunnetun McQueenin toinen yhteisproduktio ohjaajan kanssa,  flopanneen Nuori Bonner -bonnerin jälkeen. McQueen suorastaan loistaa Doc McCoyn roolissa, eikä tulevan vaimonsa McGraw:n suorituksessa ole valittamista. Elokuva etenee mukavalla vauhdilla, ja siinä on sopivasti niin jännitystä, draamaa kuin veristä toimintaa. Eräs elokuvan viihdyttävimpiä hetkiä on kohtaus, jossa gangstereiden jahtaama McCoy menee ostamaan Winchesterin pumppuhaulikkoa asekaupasta, mitä hän panostaa, kauppiaan naputellessa kassakonetta. Pakoaltis tunnelma onkin Pakotien kantava voima, mikä voi tehdä elokuvasta nykyiseen estetiikkaan tottuneelle katsojalle verkkaisen, mutta jännittävän kokemuksen. Elokuvan jazz-tyylisestä musiikista vastaa yhdysvaltalainen Quincy Jones, jossa voi myös nauttia saksalaisen jazz-huuliharpisti Toot Thielemansin sulosävelistä. Lisäksi elokuva filmattiin uudelleen vuonna 1994, jolloin kaksikkoa esitti Alec Baldwin ja Kim Basinger.

2. Pat Garrett ja Billy the Kid (Pat Garrett & Billy the Kid, 1973)

Sam Peckinpah palasi viimeisen kerran westernien pariin elokuvan Pat Garrett ja Billy the Kid myötä. Alun perin elokuvan piti ohjata Monte Hellman, mutta Peckinpah päätyi ohjaajan pallille sheriffin roolia esittäneen James Coburnin kautta. Elokuvan keskiössä on tosielämän sheriffi Pat Garrettin ja lainsuojaton Billy the Kidin ongelmallinen suhde, henkipaton viimeisinä aikoina New Mexicossa vuonna 1881. Suurtilalliset haluavat päästä eroon Billystä (countrylaulaja Kris Kristofferson), ja hommaan pestataan Pat Garrett, joka oli aikoinaan Billyn kavereita. Kuten oikea tarina menee, pitkän jäljityksen jälkeen Garrett lopulta ampuu kylmästi Billyn Fort Sumnerin kaupungissa. Lisäksi elokuvasta voi bongata western-legendojen Jack Elamin, Slim Pickensin ja L.Q. Jonesin lisäksi kaartin ajan muusikoita, kuten Bob Dylan, lauluntekijä Don Fritts ja Kristoffersonin tulevan vaimon, Rita Coolidgen.

Elokuva on revisionistinen lännenelokuva, joka pyrkii ajan westernien tavoin tarjoamaan realistisempia historiantulkintoja Villistä lännestä. Elokuva laittaa Villin lännen sankarimyytit päälaelleen, hämärtäen myös hyvän ja pahan suhteen. Liipaisinherkät ja kylmäveriset pyssysankarit ovat käytännössä hyvin samanlaisia, mutta kohtalon ivasta ajautuneet lain eri puolelle. Pat Garrett ja Billy Kid sisältää myös kaunistelematonta väkivaltaa heti raflaavasta alkutekstijaksosta lähtien, jossa leikataan ristiin Garrettin tappamisen, ja kanojen kanssa ampumista harjoittelevan Kidin jengin kanssa. Kärryjen päällä istuva Garrett putoaa kiväärinluodin voimasta kuskinpukilta, kun seuraavassa kuvassa pöllyää kanojen höyhenet. Jaksosta siirrytään menneisyyteen, missä koko legendaarinen episodi tapahtui. Muita kiinnostavia kohtauksia ovat muun muassa laulaja-lauluntekijä Bob Dylanin kappaleen Knocking on Heaven’s Door säestämä, sheriffi Colin Bakerin (Slim Pickens) tunteikas sankarikuolema sekä Billy the Kidin tositapahtumiin perustuva vankilapako Lincolnin kaupungin putkasta. Ammuttuaan apulaissheriffi J.W. Belliä (Matt Clark) selkään, jalkarautoihin kiinnitetty Kid ampuu paon päätteeksi sheriffi Bob Ollingeria (R.G. Armstrong) hänen omalla, pienillä kolikoilla ladatulla haulikolla, tokaisten: ”Pidä loput”. Bob Dylanin akustispainotteinen folk rock-tyylinen elokuvamusiikki toimii kontrastina elokuvan voimakkaille kohtauksille. Lisäksi elokuvasta tehtiin teatteriversion vuoksi muunneltu versio vuonna 1988, koska ohjaaja ei ollut alkuperäiseen versioon tyytyväinen. Vuonna 2005 julkaistiin ohjaajanversio, joka on sellainen kuin hän olisi sen halunnut olevan. Molemmat versiot ovat hyviä, mutta erikoispainos on suositeltavaa katsottavaa.

1. Rautaristi (The Cross of Iron, 1977)

Jos jaettu ykkössija olisi mahdollinen, sijoittaisin Rautaristin ja Hurjan joukon samalle viivalle. Tällä kertaa kuitenkin Rautaristi sai ykköspaikan, koska Hurja joukko ei tarvitse perusteluja klassikkoasemalleen, toisin kuin tämä hieman aliarvostettu sotaelokuva. Saksalaisen Willi Heinrichin romaaniin The Willing Flesh (Saks. Das Geduldige Fleisch, 1955)Elokuva sijoittuu itärintamalle Toisen maailmansodan loppuvaiheessa, kun Venäjän sotaretki alkoi kääntyä Saksaa vastaan. Preussilainen aristokraatti Kapteeni Stransky (Maximilian Schell) saapuu vapaaehtoisena rintamalle, ansaitakseen Kolmannen valtakunnan korkeimman kunniamerkin: Rautaristin. Hän joutuu napit vastakkain Tuntemattoman sotilaan Antero Rokkaa muistuttavan Alikersantti Steinerin (James Coburn) kanssa, joka ei hyväksy kieroilevan ja itseriittoisen kapteenin epärehellisiä keinoja ansaita kunniamerkki. Rautaristi ei ole mitään Korkeajännityksen kaltaista sarjakuvamaista sotakuvausta, vaan syvällinen elokuva miesten välisestä toveruudesta, ideologisuuden ja ihanteiden karisemisesta sekä sodan raadollisuudesta. Kuten Eversti Brand (James Mason) eräässä kohtauksessa läksyttää koppavaa Stranskyä: ”Saksalainen sotilas taistelee vain henkensä vuoksi”. Lisäksi elokuvalle tehtiin epävirallinen jatko-osa Kersantti Steiner – Rautaristin ritari (Breakthrough) vuonna 1980, mikä nimiroolia esittävän legendaarisen Richard Burtonin hyvästä suorituksesta huolimatta kalpenee alkuperäisen rinnalla.

Jälleen kerran Peckinpahin onnistuu luoda näyttäviä taistelukohtauksia, jotka samaan aikaan ilmentävät sodan raakuutta ja herättävät viehätystä. Tämä näkyy heti elokuvan alussa, jossa Steinerin miehet valloittavat neuvostosotilaiden aseman nopeiden leikkausten ja hidastusten saattelemana. Kun Steiner on tyhjentänyt MP40-konepistoolinsa lippaan neukkusolttuihin, hän heittää hidastuksen värittämän tyynesti tyhjän lippaan pois. Elokuvan raakuutta tasapainottaa Ernest Goldin tunteikas ja puhutteleva musiikki, unohtamatta elokuvan mustaa huumoria. Esimerkiksi loppukohtauksessa Steiner nauraa hysteerisesti opistoupseeri Stranskyn tohellukselle, kun tämä ei osaa edes ladata konepistoolia uudelleen. Kaiken kaikkiaan Rautaristi on ohittamatonta katsottavaa niin tosifanille kuin Hollywoodin lainsuojattoman tuotannoista kiinnostuneille.

Kommentoi