Italian Peckinpah: Top 3 Enzo G. Castellarin elokuvaa Kommentit pois päältä artikkelissa Italian Peckinpah: Top 3 Enzo G. Castellarin elokuvaa

Italialainen elokuvaohjaaja Enzo Girolami Castellari tunnetaan armotonta toimintaa ja väkivaltaa tihkuvista toimintafilmeistä. Amerikkalaiselle ohjaajalegenda Sam Peckinpahille hattua nostavan tyylin ansiosta hän on ansainnut nimen Italian Peckinpah. Castellari syntyi elokuvantekijä-perheeseen, auttaen ohjaaja-isäänsä Marino Girolamia elokuvien kulisseissa jo nuorena. Hän aloitti arkkitehdin opinnot yliopistossa, mutta elokuvamaailma vei Castellarin isänsä lailla mennessään. Monien italialaisten kovan luokan ohjaajien, kuten Lucio Fulcin, Anthony Margheritin tai Sergio Martinon tavoin Castellari tuli tunnetuksi 1960-luvulla westernien ohjaajana, joista ensimmäinen oli 7 kovaa miestä (Renegade Riders, 1967). Kovaotteista debyyttiä seurasi muun muassa klassikot Any Gun Can Play (1967) ja Kill em All And Come Back Alone (1968) sekä Länteen sijoittuva William Shakespear -sovitus Johnny Hamlet (1968). Ohjaaja palasi westernien pariin puoliverisestä pyssysankari Keomasta kertovassa elokuvassa Keoma (1976), mitä pidetään 1970-luvun puolivälissä ”kuolleeksi” julistetun italowestern-genren joutsenlauluna.

Uusien tuulien puhaltaessa 1970-luvulla, hän siirtyi poliisielokuviin (ital.poliziottoteschi), joita inspiroivat amerikkalaiset esikuvat Likainen Harry (Dirty Harry, ohj. Don Siegel, 1971) Kovaotteiset miehet (The French Connection, ohj. William Friedkin, 1971) ja Bullitt (ohj. Peter Yates, 1968) suosion myötä. Näistä tunnetuimpia ovat muun muassa High Crime (1973), The Big Racket (1977) ja Heroin Busters (1978). Esikuviensa kaltaisesti elokuvat sisälsivät räjähtävää toimintaa ja pitkiä kaahailujaksoja. 1980-luvulla ohjaaja siirtyi puolestaan ydinsodan jälkeiseen maailman sijoittuviin Mad Max -klooneihin, pysyttellen myös kovaotteisen toiminnan parissa. Vuosikymmenen puolessa välissä ohjaajan tahti alkoi vähitellen hidastua, ja vuosikymmenien saatossa elokuvia on ilmestynyt väljälti. Osoittaakseni kunniaa yhdellä euro trash -genren kummisedistä, olen listannut mielestäni kolme parhainta elokuvaa oheiseen listaan.

3. Street Law (, 1974)

Castellari käsittelee urbaanin yhteiskunnan väkivaltarikollisuutta ja korruptiota Väkivallan vihollinen -kloonissa Street Law, jossa tavallinen kadunmies Carlo Antonelli (Franco Nero) joutuu pankkiryöstön yhteydessä pahoinpidellyksi. Kun viranomaiset viittaavat hänelle kintaalla, Antonelli ottaa oikeuden omiin käsiinsä, ja alkaa jäljittää miehiä, jotka pahoinpitelivät hänet. Elokuva sisältää runsaasti räväkkää toimintaa, jota maustaa peckinpahilaiset hidastustehosteet veriroiskeineen. Urheilullinen Nero antaa myös voimakkaan esityksen oikeutta etsivänä kansalaisena, tehden myös leijonanosan omista stunteistaan. Elokuvan muistettavimpia kohtauksia ovat muun muassa oikeiden rikosten inspiroima alkutekstijakso, jossa muun muassa skoottorimies varastaa naiselta laukun, raahaten remmeistä roikkuvaa uhria perässään. Ei pidä myöskään unohtaa Antonellin ja autoa ajavan rikollisen välistä kaksintaistelua, jossa päähenkilö pääsee lopulta niskan päälle. Tämän brutaalin, mutta kiehtovan katselukokemuksen kruunaa veljesten Guido ja Maurizio DeAngeliksen aggressiivinen teemalaulu Goodbye My Friend, mikä säestää elokuvan unohtumattomia kohtauksia.

2. Bronxin asfalttisoturit (1990: )

Maailmanlopun jälkeiseen maailmaan sijoittuvan elokuvien Asfalttisoturi (, ohj. George Miller, 1982) ja dystopiseen lähitulevaisuuteen sijoittuva Pako New Yorkista (Escape from New York, ohj. John Carpenter, 1981) synnyttivät italialaisia halpahintaisia, mutta viihdyttäviä  jäljitelmiä. Näistä ensimmäisiä  oli Bronxin asfalttisoturit. Elokuva sijoittuu vuoden 1990 “lähitulevaisuuteen”, jossa New Yorkin Bronxin kaupunginosaa hallitsee erilaiset katujengit. Viranomaiset ovat luopuneet yrityksestä palauttaa laki ja järjestys virallisesti “ei kenenkään maaksi” julistetulla alueella. Soppaa hämmentää vastikään 18 vuotta täyttänyt Manhattan Corporationin -yrityksen johtaja Samuel Fisherin (Ennio Girolami) tytär Ann (Stefania Girolami Goodwin), joka on karannut kotoa vaaralliselle Bronxin alueelle. Tutustuttuaan nihilistiseen, mutta oikeudenmukaiseen The Riders-moottoripyöräjengin jäseneen Trash (Mark Gregory), pikkuporvarillinen maailma ei enää kiinnosta häntä yhtä paljoa kuin ennen. Traagisesti Hämärän rajamailla -elokuvan (1982) kuvauksissa menehtynyt näyttellijä Vic Morrow esittää karskin tyylikkäästi psykopaattista palkkionmetsästäjä Hammeriä, joka on lähetetty tuomaan tyttölapsi kotiin. Kohtaus, jossa hahmo esitellään on liioittelematta yksi elokuvahistorian ikimuistoisempia hetkiä.

Bronxin asfalttisoturit on viehättävän halpahintainen, mutta viihdyttävä Pako New Yorkista -klooni, jonka tiukka ja näyttävä toiminta sekä värikäs hahmogalleria tekevät siitä genren parhaimmistoa. Elokuvan rock-vaikutteisesta alkuperäismusiikista vastaa italialainen elokuvasäveltäjä Walter Rizzati. Lisäksi Bronxin asfalttisoturit poiki jatko-osan Pako Bronxista (Escape from Bronx, ohj. Enzo G. Castellari, 1983), mikä on vähintään yhtä brutaali kuin edeltäjänsä.

Panssarijunalla helvettiin (ital. Que Maledetto Treno Blindato, engl. , 1978)

Amerikkalaisten Korkeajännitys-sarjakuvaa (engl. Commando, D. C. Thomson & Co. Ltd, 1961-) muistuttavaa toimintaa sisältävien sotaelokuvien, kuten Likainen tusina (1968) vanavedessä tehdyistä pienen budjetin maroni combat -elokuvista Castellarin Panssarijunalla helvettiin on ehkä kuuluisin. Tämä kulttimainetta nauttiva filmi tuli uuteen tunnettavuuteen, kun amerikkalaisohjaaja Quentin Tarantino teki Toisen maailmansodan ajan Ranskaan sijoittuvan “kosto-länkkärin” Kunniattomat paskiaiset (2009), mikä perustui löyhästi Castellarin alkuperäiseen. Castellarilla oli myös pieni cameo-rooli saksalaisena upseerina Tarantinon elokuvassa. Panssarijunalla helvettiin kertoo sekalaisesta joukosta amerikkalaisia sotarikollisia, jotka karkaavat saksalaisten pommitettua miehiä kuljettavaa saattuetta. Pakomatkallaan kohti Sveitsiä he surmaavat laukausten vaihdon tiimellyksessä vahingossa saksalaisiksi sotilaiksi naamioituneen liittoutuneiden iskuryhmän, jonka tehtävänä oli tuhota natsien salaista asetta kuljettava panssarijuna. Joukkio ottaa roolin itselleen, jolloin sotarikollisista tulee sankareita. Tämä  testosteronia tihkuva sotafilmi on viihdyttävä ja henkeäsalpaava katselukokemus.

Elokuvan parasta antia ovat näyttävät toimintakohtaukset räjähdyksien voimasta kaaressa lentävine raatoineen tuovat elävästi mieleen Peckinpahin Rautaristin (The Cross of Iron, ohj. Sam Peckinpah, 1977). Yksi muistettavimpia kohtauksia on räjähtävän finaalin ohella vangitsi joutuneiden jermujen Robin Hood-tyylinen pako saksalaisten miehittämästä linnasta, vinssiä käyttäen. Ei pidä unohtaa myöskään veijarimaisen Nickin moottoripyöräkohtausta, mikä on velkaa elokuvan Suuri pakoretki (The Great Escape, ohj. John Sturges, 1962) kuuluisalla kaahailukohtaukselle. Lisäksi hyvistä näyttelijöistä, kuten Fred Williamson,  Bo Svensson ja Donald O’Brian koostuva kaarti tarjoilee parastaan esittäessään toinen toistaan värikkäämpiä hahmoja, aina harvapuheisesta oman tien kulkija Luutnantti Yeageristä (Bo Svensson) veijarimaiseen entiseen gangsteri Tonyyn (Peter Hooten). Sotilaallisesti pullistelevasta alkuperäismusiikista vastaa Francesco De Masi, joka tarjoilee yhden uransa parhaimmista elokuvateemoista.

Päivitetty 26.5.2020 (Kieliasun uudelleentarkistus)

 

Kommentoi