Jäähyväiset ironialle – arvostelussa Päättymätön riemu Kommentit pois päältä artikkelissa Jäähyväiset ironialle – arvostelussa Päättymätön riemu

David Foster Wallace - Päättymätön Riemu (äänikirja kuunneltu Nextoryssa)

10 / 10
Hyvää Vihdoinkin suomennettu amerikkalainen merkkiteos joka summaa erinomaisesti modernin ajan teesit ja antiteesit. Huonoa Teoksen ympärillä käyvän diskurssin voisi pyyhkiä kartalta. Yleisesti No, tää on SE Infinite Jest. Mitä tästä voi muuta sanoa.

David Foster Wallacen (1962-2008) merkkiteos, Päättymätön Riemu (Infinite Jest, alkup. 1996) on hankala kirja arvioida, ei pelkästään sen pituuden ansiosta (kirjaversio yli 1000-sivua, sivut melko tiheästi kirjoitettuja ja Guinnessin ennätyskirjan kokoisia), vaan myös sen, no, epäsovinnaisuuden. Siinä mielessä kun puhumme juonesta (englanniksi plot), tässä ei varsinaisesti semmoista ole. Eikä liioin alkua saati loppua. Teoksen tarina alkaa Gladin vuodesta, eli myöhäisimmästä Päättymättömän riemun mainitsemasta ajankohdasta. Suurin osa tapahtumista sijoittuu tätä edeltävälle vuodelle, eli Depend-aikuisalusvaatteen vuodelle.

Kaksi olennaista tapahtumapaikkaa ovat Enfieldin tennisakatemia ja Ennetin kuntoutuskoti toipuville päihteidenkäyttäjille. Keskeisiä hahmoja ovat Incandenzat, veljekset: itsevarma ja brutaalin rehellinen Orin, kompleksi Hal ja maahismainen kameratelinekiinnityksellä varustettu Mario. Äiskä, herkkä ja konfliktia välttelevä Avril Incandenza. Isä, eli mies itse, hullu haikara: kokeellinen elokuvataiteilija James Incandenza (rip.). Tennisakatemiassa on huomioitava, yhtä lailla eksentrinen ja vähän julma, Michael Pemulis. Parantolassa keskelle nousevat taas Madam psykoosi, Joelle van Dyne ja jonkinlaisena ovimiehenä ja kurinpitäjänä toimiva Don Gately.

Se, mitä tässä tapahtuu on, no, vaikea kuvailla. Tässä kerrotaan siitä, miten tilanteeseen päädyttiin ja miksi. Kertomatta varsinaisesti tilannetta. Ajankohta on jossain nykyajassa, koska alkuteos sijoittuu lähitulevaisuuteen. Numeroidut vuodet on vaihdettu sponsoroiduiksi ja television sijaan ihmiset katsovat viihdemoduuleita, jotka eivät koukuttavuudessaan jää kauhean kauas tämän päivän suoratoistopalveluista. Etenkään kun yksi tuotos on niin koukuttava, että sitä katsomaan ryhtyvät eivät enää muuta halua tehdäkään.

Kirjaa ei varsinaisesti voi spoilata, mutta siitä täytyy kertoa jotain että siitä voi ymmärtää. Teos pitää sisällään tarinoita siitä miksi hahmot ovat sellaisia kuin ovat, niiden kipukohdista ja pikkumaisuuksista. Ongelmallisista vanhemmista ja sen seurauksena ongelmallisista lapsista. Yksi Päättymättömän riemun pääannista on eräänlainen voitto ironian yli, uusvilpittömyyden esittely, johon kirjailija asettui oman päihdekuntoutuksen aikansa lopuksi, tai aikana, kuten kustannustoimittaja Samuli Knuuti kertoo loppusanoissa. Päädyin kuuntelemaan äänikirjaa, koska suomennetun kirjan sivut olivat valtavan kokoisia ja itse kirja raskas ja ajattelin silmieni karkaavan kuopistaan jos ne joutuvat yli tuhannen sivun ajan pomppimaan edestakaisin miltei täyden kouluviivoittimen mittaisten rivien väliä. Lukijana on Olavi Uusivirta. Siis se jonka on helppoo olla onnellinen ja jolla on kultaa hiuksissa. Parempaa lukijaa ei voisi kuvitellakaan.

Toki joku Jukka Pitkänen tai Aku Laitinen tai joku muu noin miljoona kirjaa käyttämääni palveluun lukenut olisi tehtävän suorittanut kunniallisesti, niinkuin he ovat niin monen teoksen kohdalla tehneet. Uusivirta taitaa käsitykseni mukaan myös olla lukenut kyseisen kirjan ja vielä pitää siitä, joka jollain tasolla myös kuuluu. Ainakin nimi tulee toistuvasti usein kotimaisen postmodernisti Miki Liukkosen nimen yhteydessä. Niissä kohdissa missä lukijan pitää vähän meuhkata, vähän meuhkataan. Ei toki samoissa määrin, mitä englanninkielisissä äänikirjoissa, joissa tunnutaan vievän satusetäily jonnekin slam-runouden ja performanssitaiteen välimaastoon, mutta silleen sopivasti.

Tietenkin Päättymätön Riemu on tunnettu siitä, että sen lukeminen ilmeisesti joko tekee ihmisestä ärsyttävän tai sen lukenut on valmiiksi ärsyttävä. Tämä tuntuu enemmän diskurssilta jota käyvät ihmiset jotka kuvittelevat pystyvänsä lukemaan kirjan koska ovat älykkäitä (lol) ja ihmiset jotka jättävät teoksen lukematta koska ovat älykkäitä (lol 2). Teoksen voimakas ironianvastaisuus, joka tulee ilmi niin Incandenzojen toimista kuin parantolassa tapahtuneesta puhuu diskurssia vastaan niin voimakkaasti että se saa epäilemään ovatko sen lukeneet edes ymmärtäneet mitä lukivat, vai ovatko ottaneet senkin vastaan ironialasit päässä, joka rehellisesti sanottuna, ei mitään Newtonin nuppia vaadi. Teksti ei ole mitään Joycea tai edes Pynchonia, saati Toni Morrisonia, vaan se on helppo lukea ja ymmärtää. Se on yhtä rehellistä kuin Orin Incandenza ja samaan aikaan yhtä kompleksia ja sulkeutunutta kuin Hal. Siksi ehkä kirjoittikin täydellisen romaanin.

Kommentoi