Kourallinen lännensävelmiä: Top 3 Ennio Morriconen western-soundtrackit Kommentit pois päältä artikkelissa Kourallinen lännensävelmiä: Top 3 Ennio Morriconen western-soundtrackit

Italialainen Ennio Morricone (1928-2020) on yksi aikamme tunnetuimmista elokuvamusiikin säveltäjistä. Roomassa syntynyt Morricone opiskeli trumpettiä ja sävellystä arvostetussa oppilaitoksessa Accademia Nazionale Di Santa Cecilia 1940-luvulla. 1950-luvulla hänet tunnettiin erityisesti levy-yhtiö RCA:n sovittaja, ennen siirtymistä elokuvasävellysten pariin1960-luvun alussa. Morriconen läpimurto tapahtui 1964, kun entinen koulukaveri ja ohjaaja Sergio Leone pestasi hänet säveltämään musiikkia elokuvaansa Kourallinen dollareita. Leone halusi perinteisesistä orkestraalisesta amerikkalaisesta western-musiikista poikkeavaa alkuperäismusiikkia. Budjettisyistä Morricone suosi pieniä kokoonpanoja, avant gardea sekä konkreettisisa ääniä, kuten vihellystä ja ruoskaniskuja. Käänteentekevää oli Fender-sähkökitaran käyttö osana orkesterikokoonpanoa, mistä tuli italowestern-musiikin tavamerkki. Elokuvasta Kourallinen dollareita tuli suuri menestys, mikä aloitti uuden aikakauden lännennelokuvagenressä. Ennio Morricone oli 1960-luvulta lähtien tuotteliaimpia elokuva säveltäjiä, joka kirjoitti ikivihreitä teemoja erilaisiin elokuviin, kuten Linnake (The Mission, 1986), 1900 (Novecento, 1976), Lahjomattomat (The Untouchables, 1987) ja Hateful Eight (2016). Viimeksi mainitusta elokuvasta maestro voitti uransa ainoan Oscarin, ja hänen säveltäjänkynänsä sauhusi lähestulkoon aina kuolemaansa asti vuonna 2020.

Siitä huolimatta, että Morriconen 300 elokuvasävellyksestä vain kolmisenkymmentä ovat lännenelokuvia, häntä pidetään erityisesti western-säveltäjänä. Maestron tapauksessa laatu korvaa määrän, minkä vuoksi olen listannut kolme parasta Morriconen lännen-soundtrackiä.

3. Palkkatappaja

, ohj. Sergio Corbucci, 1968

Ennio Morricone teki Leonen ohella musiikkia Sergio Corbuccille, jonka tyyli oli hieman kevyempi kuin Leonella. Elokuvassa Palkkatappaja keskitytään meksikolaisbandiitti Paco Romanin (Tony Munsante) ja puolaisen palkkasoturi Sergei Kowalskin Franco Nero) epätodennäköiseen ystävyyteen Meksikon vallankumouksen tuoksinassa. Elokuvan musiikki on yksi Morriconen hienoimmista töistä, missä Meksikon miljöötä korostaa stereotyyppiset meksikolaiskansalliset tyyliviitteet, kuten trumpetit ja espanjalaiskitarat. Meksikolaistyyliset kitaran säestämät espanjankieliset laulut, kuten Canto a mia tierra sekä Suano Mejicano kuullaan tavallisesti lähdemusiikkina, mikä tuo autenttisuutta ja ilmentää meksikolaista identiteettiä.

Yksi elokuvan keskeisiä teemoja on staccatomaisen vihellysaiheeseen ja espanjalaistyyliseen sähkökitaramelodiaan perustuva La mercenario, mikä kuullaan aina Kowalskin yhteydessä. Huuliharppukostaja-teeman (Man with A Harmonica) tavoin La mercenario ilmentää hänen läsnäoloaan kohtauksissa. Vähitellen vaatimattomasta kitaramelodiasta valtaviin mittoihin kasvava, bolerorytminen teema säestää Palkkatappajan loppukaksintaistelua härkätaisteluareenalla, jossa Pacolla ja pahiksella Curly (Jack Palance) on käytössä Winchester ja yksi luoti.

2. Hyvät, pahat ja rumat

The Good, The Bad and The Ugly, ohj. Sergio Leone, 1966

Dollari-trilogian kolmannessa elokuvassa Hyvät, pahat ja rumat kolme pistoolisankaria ”Hyvä” Blondie (Clint Eastwood), ”Paha” Angel Eyes (Lee Van Cleef) ja ”Ruma” Tuco (Eli Wallach) etsivät Etelävaltioiden armeijan kultalähetystä Amerikan sisällissodan ( 1861-1865) keskellä. Elokuvan teemalaulussa kuullaan tunnettu kahden sävelen aihe vastamelodioineen. Alkuteksteissä aihe kuullaan kolmena erilaisena variaationa, kun kuvan ilmestyy kolme animoidun ratsumiehen siluetit: Hyvää ilmentää korkea kirkas huilu, Pahaa uhkaava matala puupuhallin ja rumaa vääristynyt ”rääkäisy”. Lisäksi elokuvan teemalaulu vihellyksineen, sähkökitaroineen ja tarttuvine laukkarytmeineen luo aina eeenpäin vievää, voimaannuttavaa tunnetta, kun se valtaa ääniraidan.

Sisällissodan aikakautta ilmennetään sotilaallisilla aiheilla, kuten soolotrumpetilla, mikä assosioituu stereotyyppisesti sotilashahmoon. Esimerkiksi teemassa The Strong soolotrumpetin lisäksi kuullaan taustalla erilaisia ratsuväkikutsuja muistuttavia torvikutsuja, mikä luo sotilaallista tunnelmaa. Seesteinen teema luo kauneudessaan ristiriitaa sodan kauheuksille, kun Angel Eyes saapuu pääasiassa haavoittuneiden Konfederaation sotilaiden asuttamaan linnoitukseen. Elokuvahistorian hienoimpia teemoja on seesteisestä soolo-oboesta elämää suurempiin mittoihin kasvava, sanattoman sopraanoäänen kirkastama Ecstasy of Gold, joka säestää kuuluisaa kohtausta, jossa Tuco etsii epätoivoisesti aarteen kätköpaikkaa Sad Hillin hautausmaalla. Hyvät, pahat ja rumat huipentuu kolmen päähahmon välienselvittelyyn hautausmaalla, mitä rytmittää seitsenminuuttinen, tulisen soolotrumpetin hallitsema The Trio. Hiljalleen kouriintuntuvaa jännitettä lataavan teeman on voi käytännössä sanoa määritelleen sen, millaista on italowesternien kaksintaistelujen musiikki.

1. Huuliharppukostaja

, ohj. Sergio Leone,1968

Morricone sävelsi alkuperäismusiikit kaikkiin Leonen westerneihin, joista ehdottomasti parhaimmasta päästä on Huuliharppukostaja. Yhdysvaltain manteretta halkovan rautatien rakentamisen aikaan sijoittuvassa kostowesternissä musiikki ilmentää keskeisiä hahmoja sekä luo elämää suurempia tunnelmia. Elokuvan keskeisin teema lienee Huuliharppukostaja (A Man with the Harmonica), minkä vääristynyt melodia kuullaan ensimmäisen kerran elokuvan nimikkosankari Harmonican (Charles Bronson) saapuessa syrjäiselle rautatieasemalle. Hyvitystä veljensä kuolemaan etsivä nimikkosankari saa elokuvassa konkreettisen vastineen, koska hänet nähdään usein soittavan harppua teeman aikana. Samankaltaisesti elokuvan Vain muutaman dollarin tähden lainsuojaton Indio (Gian Maria Volonte) traumaattista menneisyyttä edustava kultakellon soittoääni on hahmon konkreettinen symboli. Soittoäänen helinä kuullaan usein sulautuu osaksi jännittävää kaksintaisteluteemaa La Resa Dei Conti.

Huuliharppuja-teemassa kuullaan myös säröisen sähkökitaran soittama melodia teemasta Frank, mikä yhdistää kostajan ja pahiksen aiheet yhdeksi teemaksi. Samanlaista Richard Wagnerin oopperasta sovellettua johtoaihetekniikkaa soveltaa myös lupsakkaasti honottavalle banjomelodialle perustuva, ”kunniallisen” lainsuojatton Cheyennne (Jason Robards) teema, mikä ilmoittaa hänen läsnäolostaan. Yksi elokuvan muistettavimpia teemoja on leskeksi jääneen entisen ilotyttö Jillin orkestraalinen, lyyrinen teema, mikä soi täydessä loistossaan kuuluisassa asemakohtauksessa. Jill (Claudia Gardinale) vilkaisee aseman kelloa, ja huomaa, ettei kukaan ole tullut häntä vastaan, jolloin tunteikas klavikordi soittaa teeman ensisävelet. Jillin  kävelessä pois asemalta, kamera nousee ylös, ja teeman kauniit sävelet täyttävät ääniraidan. Seesteiset jouset kuulaine käyrätorvineen ovat kuin luotuja nousevan lännenkaupungin kattavaan mastershottiin, jolloin ihmisen pienuus suurten asioiden äärellä tulee miltei käsinkosketeltavaksi. Kirsikkana kakun päällä on laulajat Edda dell’Orson kirkas sanaton sopraanoääni, mikä tuo tekee teemasta tunnistettavan. Elokuvan Huuliharppukostaja viipyilevä tyyli, purskahteleva toiminta ja hahmojen dynamiikka on erinomaista, mutta ennen kaikkea Morriconen musiikki tekee elokuvasta ainutlaatuisen katselukokemuksen.

Kommentoi