Love, Death & Robotsin piti olla uusi Heavy Metal, mutta se on jotain paljon parempaa Kommentit pois päältä artikkelissa Love, Death & Robotsin piti olla uusi Heavy Metal, mutta se on jotain paljon parempaa

9.4 / 10
Hyvää Reipas yhteiskuntakritiikki, scifin synkkyys ja musta huumori yhdistettynä ronskiin ja taitavasti toteutettuun animaatioon tekevät tästä kokemuksen, jota ei tällä hetkellä oikein muualta saa. Huonoa Antologiassa kaikki jaksot eivät ole timanttia. Lyhyesti Roisi science fiction -animaatioantologia, joka jättää hyvän scifin tavoin tarinansa kummittelemaan mielessä pitkään.

Alkuperäinen julkaistiin vuonna 1981. Allekirjoittanut taas vuotta myöhemmin, joten tutustuin teokseen ja siihen johtaneisiin sarjakuviin paljon elokuvan ilmestymisen jälkeen. David Fincher, joka on ohjannut muun muassa klassikon ja Tim Miller joka yllätti kelpo Deadpool -filmatisoinnilla suunnittelivat Heavy Metal -rebootia jo vuonna 2008. Melkein neljä vuosikymmentä on kulunut alkuperäisestä Heavy Metalista ja sen huonosta, vuonna 2000 ilmestyneestä, jatko-osasta. Länsimainen, aikuisille suunnattu animaatio on ollut valitettavan harvassa, ja Heavy Metalin sekä Ralph Bakshi :n tuotosten lisäksi on vain 90-luvun MTV -pätkä Liquid Television joka osaltaan määritteli X-sukupolven :tä.

Sarjassa ei tosiaan olla säästelty missään osa-alueessa. Veri lentää ja paljasta pintaa on sen verran, että K-18 -leima on ansaittu. Nämä eivät kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen intensiteettiin mitä usean jakson lähdemateriaalin novelleissa ja varsinkin niiden karuissa lopuissa on. Erinomaisesta Old Man’s War -kirjasarjasta tunnettu John Scalzi loistaa pikimustalla huumorilla, jonka taitaa myös splatterpunk-legenda Joe R. Lansdale. Sarjan huippukohdat perustuvat kuitenkin scifi-kirjailija Alastair Reynolds :in novelleihin, ja ne jäävät kummittelemaan mielen sopukoihin pitkään, kuten hyvän scifin kuuluu.

Mitä helvettiä me nyt tehdään?

Love, Death and Robots on Black Mirror :in tavoin antologiasarja, jossa on myös keskinkertaisia jaksoja, mutta sarjaa ei voi arvioida hyvien ja huonojen jaksojen keskiarvon mukaan vaan sen miten paljon sarjan massasta poikkeava ote antaa anteeksi heikoille hetkilleen. Kuten Black Mirror, on tämäkin eräänlainen kunnianosoitus sille mitä science fiction on parhaimmillaan. Mustaa huumoria, teknologian ja tieteen tuomaa toivoa ja toivottomuutta ja yhteiskuntakritiikkiä. Se on hyvin tervetullutta kaiken maailman Ready Player One -roskan keskellä.

Kommentoi

Netflixin Into The Night nousee komeasti ja pysyy kurssissa Kommentit pois päältä artikkelissa Netflixin Into The Night nousee komeasti ja pysyy kurssissa

Into The Night (Netflix)

7.5 / 10
Hyvää Jännitys, hyvät hahmot ja näiden inhimillisyys pitävät otteessaan. Huonoa Hieman pöljä tarina. Yleisesti Into The Night on ehdottomasti katsomisen arvoinen belgialaissarja kuumottavasta matkustajakoneen lennosta kohti yötä.

Belgian neitsytlento -tähtitaivaalle, Into The Night, tuli katsojien saataville toukokuun ensimmäisenä päivänä ja nousi nopeasti katsotuimpien sarjojen joukkoon useassa maassa. Katsojat ovat huomanneet saksalaisesta Darkista, että muualtakin kuin englanninkielisestä maailmasta tulee laatuviihdettä ja on hyvä jatkumo tälle. Yhteistä Darkin kanssa on lähinnä se, että sarjat sijoittuvat nykyaikaan eivätkä pidä sisällään avaruusolioita tai muita kommervenkkejä. Samaa on myös isossa osasssa Black Mirrorin jaksoja, joissa vedetään nykytodellisuuden kuumotusasteet tappiin.

Seuraavaksi spoilerivaroitus sarjan ensimmäisestä jaksosta. Laitetaan joku hieno kuva tähän väliin, ettei tarvitse katsoa spoilereita.

Into The Night lentokone
Hieno kuva.


Joukko ihmisiä astuu Brysselistä Moskovan lennolle, kukin eri syistä mutta lämpöasteet nousevat kun koneeseen ryntää nato-natsoissa oleva sotilas Terenzio Gallo, vartijalta nyysitty rynnäkkökivääri kädessä, että nyt lennetään länteen, oli mikä oli. Länteen täytyy lentää, koska auringonnousu aiheuttaa vähän saman ilmiön ihan kaikkialla kuin Jim Jones omaa nimeään kantavassa kyläpahasessa 70-luvun lopulla.

Samalla kun takana olevassa maailmassa aurionko nousee ja muuttaa maailman kirjaimellisesti Othellon lopuksi, yrittävät konetta ohjata ampumahaavaa kädessä kipuileva perämies ja omaa henkilökohtaista tragediaansa selvittelevä nuori helikopteripilotti. Matkalla on mukana erilaisia persoonia, joista parhaimmilta tyypeiltä vaikuttavat epäilyttävä, mutta rohkea Ayaz ja yllättäen ilman cancel-kulttuuria seuraajansa yhtäkkiä menettävä nuori somevaikuttaja Ines.

Jännityksen tuominen lentokoneeseen on klassinen kikka, joka joko onnistuu tai sitten ei onnistu. Sarjan juonen pohja on hieman pöljä ja alkuteoksen jatkumo menee pöljyydessä ihan omiin sfääreihinsä, joita sarja toivon mukaan saatuaan väistämättömän jatkonsa ei seuraa, mutta siitä huolimatta Into the Nightin siipet kantavat läpi turbulenssin. Sarjan katsomista ei kannata aloittaa liian myöhään illalla, koska silloin menee valvomiseksi. Omat silmäpussit ovat kuin #&%#&% ##&%&% kunnon #&% #&%#&% jälkeen, koska ei vain pysty lopettamaan katsomista.

Kommentoi

Stranger Thingsin kolmoskausi kärsii nostalgiansa varjopuolista Kommentit pois päältä artikkelissa Stranger Thingsin kolmoskausi kärsii nostalgiansa varjopuolista

Stranger Things (Netflix)

5.5 / 10
Hyvää Uudet hahmot ovat hyviä, vanhat hahmot ovat myös hyviä. Huonoa Ristiriitaiset tunteet herättävä nostalgian palvonta. Coca Colan palvonta. Lyhyesti Stranger Thingsin kolmoskausi on kelpo kausi niille, jotka vielä jaksavat kasarituputusta.

80-luku on pääosin hieno juttu. Silloin musiikki oli pääosin hyvää ja aloitti nykyajan suuria marginaalimusiikista valtavirtaan siirtyneitä suuntauksia kuten ison osan elektronisen musiikin genreistä, modernin metallimusiikin ja hip hopin. 80-lukua leimaa myös eräänlainen sokerikuorrutetun, brändeillä, muodilla, leluilla ja kuluttajaelektroniikalla kyllästetyn kulutusyhteiskunnan katku. Tuntuu, että suuri osa asioista mitä meidän kuuluu muistaa kyseiseltä vuosikymmeneltä ovat tavaroita mitä olemme omistaneet.

tietää sen. Vuonna 1985 julkaistu, yhdeksi suurimmista tuoteflopeista kutsuttu Coca-Colan New Coke palaa markkinoille Stranger Thingsin avustuksella. Se avustus ei mitään pientä ole. Kokistölkit paistavat läpi kuin pastakastike valkoisessa paidassa kohtauksissa, jotka olisi pitänyt jättää vain hahmoille. Tuotesijoittelu on niin näkyvää, että se häiritsee sarjan katsomista. Jopa niin häiritsevää, että välillä miettii onko se tehty piruuttaan.

Sitten itse sarjaan. Kolmas kausi on kelvollisesti kirjoitettu ja esittelee tuntemattoman uhkaa samalla tehokkuudella kuin se on aina tehnyt. Tosin se ottaa keskittäessään teemaansa Hawkinsin uuteen ostoskeskukseen kantaa hyvin oudolla tavalla yhteiskunnallisiin asioihin – se toisaalta kritisoi ketjuliikkeiden vaikutusta pikkukaupungin teollisuuteen, mutta samalla myös juhlii niitä pitämällä brändit ja tyylit näkyvissä.

Sarjassa on paljon tuttua, uusia pelottavia asioita ylösalaisesta ja myös vanhojen tuttujen hahmojen uusia tuulia, josta mainittavinta on keskiössä olevien lasten kasvaminen teineiksi. Vieraan vallan läsnäolo tuo myös sarjaan uuden voiman, jota vastaan saadaan sarjan ensemble castin jäseniä osan keskittyessä kauhujen torjuntaan.

Englanninkielinen termi franchise fatigue on ilmiö joka koskee varsinkin tietyn teeman ympärille rakennettuja sarjoja, joiden erityispiirteet muuttuvat lähinnä ärsyttäviksi. Franchise fatigue iskee Stranger Thingsiin erityisen kipeästi varsinkin aikana kun yksi Spielbergin huonoimmista elokuvista, Ready Player One, osoitti miten tyhjää ja keinotekoista iso osa sekä modernista kasarinostalgiasta että pop-kulttuurifanituksesta on. Nostalgia ei ole ainoa ongelma. Yhdestä sarjan tunteikkaammasta hetkestä irrotettu korulause on kuin moderni ”hold the door”, joka on olemassa vain meemejä varten.

Siksi Stranger Thingsin suurin ongelma on siinä, miten suuren huomion se antaa vuosikymmenensä kulutusyhteiskunnalle. Samaan aikaan kun massat pohtivat populaarikulttuurin lähinnä huomiota häiritseväksi voimaksi niihin asioihin, tiloihin ja ihmisiin, jotka ovat menneisyydessämme, häiritsee myös Stranger Thingsin populaarimedian juhlinta sen sisällään pitämää tunnetta ja vuorovaikutusta. Sillä pohjimmiltaanhan on ihan kelpo sarja, mutta vain ihan kelpo.


Kommentoi