Alkuperäinen Heavy Metal julkaistiin vuonna 1981. Allekirjoittanut taas vuotta myöhemmin, joten tutustuin teokseen ja siihen johtaneisiin sarjakuviin paljon elokuvan ilmestymisen jälkeen. David Fincher, joka on ohjannut muun muassa klassikon Fight Club ja Tim Miller joka yllätti kelpo Deadpool -filmatisoinnilla suunnittelivat Heavy Metal -rebootia jo vuonna 2008. Melkein neljä vuosikymmentä on kulunut alkuperäisestä Heavy Metalista ja sen huonosta, vuonna 2000 ilmestyneestä, jatko-osasta. Länsimainen, aikuisille suunnattu animaatio on ollut valitettavan harvassa, ja Heavy Metalin sekä Ralph Bakshi :n tuotosten lisäksi on vain 90-luvun MTV -pätkä Liquid Television joka osaltaan määritteli X-sukupolven MTV:tä.
Sarjassa ei tosiaan olla säästelty missään osa-alueessa. Veri lentää ja paljasta pintaa on sen verran, että K-18 -leima on ansaittu. Nämä eivät kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen intensiteettiin mitä usean jakson lähdemateriaalin novelleissa ja varsinkin niiden karuissa lopuissa on. Erinomaisesta Old Man's War -kirjasarjasta tunnettu John Scalzi loistaa pikimustalla huumorilla, jonka taitaa myös splatterpunk-legenda Joe R. Lansdale. Sarjan huippukohdat perustuvat kuitenkin scifi-kirjailija Alastair Reynolds :in novelleihin, ja ne jäävät kummittelemaan mielen sopukoihin pitkään, kuten hyvän scifin kuuluu.
Love, Death and Robots on Black Mirror :in tavoin antologiasarja, jossa on myös keskinkertaisia jaksoja, mutta sarjaa ei voi arvioida hyvien ja huonojen jaksojen keskiarvon mukaan vaan sen miten paljon sarjan massasta poikkeava ote antaa anteeksi heikoille hetkilleen. Kuten Black Mirror, on tämäkin eräänlainen kunnianosoitus sille mitä science fiction on parhaimmillaan. Mustaa huumoria, teknologian ja tieteen tuomaa toivoa ja toivottomuutta ja yhteiskuntakritiikkiä. Se on hyvin tervetullutta kaiken maailman Ready Player One -roskan keskellä.
