Tänä vuonna toukokuun 31. päivä 90 vuotta täyttänyt amerikkalainen näyttelijä Clint Eastwood on yksi Hollywoodin legendaarisimpia nimiä. Kuudelle vuosikymmenelle yltävällä urallaan hän on kunnostautunut kameran kummallakin puolen niin näyttelijänä, ohjaajana kuin myös tuottajana. Eastwood aloitti 1950-luvulla pienissä sivurooleissa, kunnes teki läpimurron lännensarja Lännen tien (Rawhide, CBS, 1959-1965) myötä vuosikymmenen lopulla. Italialainen elokuvaohjaaja Sergio Leone löysi Eastwoodin kyseisestä sarjasta, kun hän tarvitsi pääosan esittäjää elokuvan Kourallinen dollareita (The Fistful of Dollars, ohj. Sergio Leone, 1964). Kun suuret amerikkalaistähdet James Coburn, Henry Fonda ja Charles Bronson hylkäsivät tarjouksen, Eastwood otti pestin vain 12,000 dollarilla. Eastwood esiintyi myös Leonen Dollari-trilogian kahdessa muussa osassa Vain muutaman dollarin tähden (For a Few Dollars More, 1965) ja Hyvät, pahat ja rumat (The Good, the Bad and the Ugly, 1966). Näyttelijä muistetaankin erityisesti ponchoon pukeutuvan, harvapuheisen ja liipasinherkän pyssysankarin “Mies vailla nimeä” roolista, joka toimi prototyyppinä muille spagetti westernien antisankareille.
Leonen italowestern-klassikot olivat piristysruiske näyttelijän paikallaan polkevalla uralla, ja hän palasi 1960-luvun lopulla Yhdysvaltoihin yhtenä valovoimaisimmista tähdistä. Eastwoodin ohjausdebyytti oli jännityselokuva Yön painajainen (Play Misty for Me, 1971), jossa salaperäinen soittaja ahdistelee radio-toimittaja Davea (Clint Eastwood), pyytäen häneltä aina jazz-standardia Misty. 1970-luvun alusta lähtien hän on tehnyt tasaiseen tahtiiin elokuvia aina näihin päiviin asti. Lisäksi Eastwood on toiminut pormestarina Kalifornian Carmel-by-the-Sean kaupungissa vuosina 1986-1988. Juhlavuoden kunniaksi olen koonnut kolme parasta ohjaustyötä vuosien varrelta.
3. Ratkaiseva isku (Sudden Impact, 1983)
Kovaotteinen sanfranciscolaispoliisi “Likainen” Harry Harry Callahan on yksi Eastwoodin kuuluisimpia hahmoja. Callahan debytoi valkokankaalla elokuvassa Likainen Harry (Dirty Harry, ohj. Don Siegel, 1971). Oikeistolaismielinen, väkivaltainen poliisielokuva sai kaikkiaan neljä jatko-osaa vuosina 1973-1988. Eastwood palasi elokuvasarjan pariin seitsemän vuoden tauon jälkeen elokuvan Ratkaiseva isku myötä.
Elokuvassa raiskauksen uhriksi joutunut Jennifer Spencer (Sonda Locke) surmaa tekoon syyllistyneitä miehiä.. Callahanin ja Spencerin tiet kohtaavat sattumalta Santa Cruzin pikkukaupungissa, jonne Callahanin johtama murhatutkimus on hänet johdattanut. Murhatutkinnan ja moraalisen kamppailun lomassa Callahan niittää vanhaan malliin rikollisten rivejä isolla .44 Automag -pistoolillaan. Toiminnallinen jännäri Ratkaiseva isku on kiinnostava, koska se keskittyy omankädenoikeuden ja verikoston oikeuttamisen pohtimiseen, eikä rikollisuuden väkivaltaiseen kitkemiseen, kuten 1970-luvun Likainen Harry -elokuvissa. Eastwood on jälleen elementissään raudanlujana kyttänä. Ohjaajan silloisen vaimo Locken vahva rooli trauman kovettamana kostajana on myös mieleenpainuva. Toiminnan, jännityksen ja huumorin välillä tasapainotteleva elokuva nousee kevyesti esimerkiksi sarjan ohittamattoman klassikon Magnum .44 (Magnum Force, ohj. Ted Post, 1973) tasolle.
2. Ruoska (High Plains Drifter, 1974)
Toimintaelokuvien ohella Clintin tuotannon ehdotonta parhaimmistoa ovat lännenelokuvat, joiden pariin hän on palannut aika ajoin. Viimeisellä, pyssysankarimyyttiä kaunistelemattomalla länkkärillään Armoton (Unforgiven, 1992) Eastwood kahmaisi kaikkiaan neljä Oscar-patsasta. Hänen toinen ohjaustyö Ruoska kertoo mystisestä pistoolisankarista nimeltä Muukalainen (eng. Stranger), joka ratsastaa eräänä päivänä Lagon kaivoskaupunkiin. Ensi töikseen hän ampuu häntä uhiteellet kolme lainsuojatonta. Kun teko kantautuu asukkaiden korviin, he pestaavat pyssysankarin auttamaan heitä kolmen vankilasta vapautuvan lainsuojattoman varalta, jotka ovat vannoneet palaavansa kostamaan pidättämisensä. Muukalainen nimittää lyhytkasvuisesta Mordecaista (Billy Curtis) sekä sheriffin että pormestarin, ja asuu ilmaiseksi hotellissa. Vähitellen asukkaille selviää, että liipasinherkkä muukalainen on lähestulkoon yhtä paha roisto kuin kaupunkia uhkaava kolmikko.
Elokuvan Ruoska italowestern-vaikutteet ovat lähes käsinkosketeltavia, niin dramaattisia lähikuvia, kaunistelematonta väkivaltaa kuin myös Dee Bartonin alkuperäismusiikkia myöten. Myös Muukalaisen aavemainen hahmo on velkaa merkittävästi Dollari-trilogian “Miehelle vailla nimeä”. Hahmoa kerrotaan inspiroineen Sergio Carronen elokuvan Django the Bastard (1969) nimihahmo, joka palaa kostamaan haudan takaa. Elokuvan parissa viettää viihdyttävän parituntisen, mikä hitaasta alustaan huolimatta lataa jännitettä kohti veristä finaalia. Ruoska on ennen kaikkea ohittamaton filmi kaikille western-faneille, mutta aiheeseen sen paremmin perehtymätönkin katsoja voi löytää nautintoa tästä ruudinsavuisesta klassikosta.
1.Lainsuojaton (The Outlaw Josey Wales, 1976)
Eastwoodin kattavasta Lännen-tuotannosta Lainsuojaton on ehdotonta kermaa, mikä ei ole hapantunut vuosien saatossa. Forrest Carterin kirjaan Gone to Texas peruvassa elokuvissa, tavallinen maanviljelijä Josey Wales (Eastwood) liittyy Yhdysvaltojen sisällissodan aattona Etelävaltioiden sissien riveihin, kun Pohjoisen sissit tappavat hänen perheensä ja polttavat kotitalon. Sodan jälkeen hän ei suostu antaumaan, vaan aloittaa vaiherikkaan pakomatkan petollisten Unionin sotilaiden väijytyksessä haavoittuneen nuoren sotilaan Jamie (Sam Bottoms) kanssa. Matkallaan kohti Teksasia, hänen sakkiinsa liittyy muun muassa vanha Cherokee-päällikkö Lone Watie (Chief Dan George), nuori Navajo-nainen Little Moonlight (Geraldine Keams) sekä sekalainen seurakunta muita harhailijoita.
Lainsuojaton on samaan aikaan sekä raadollinen kuvaus sodan armottomuudesta että eeppinen kertomus ystävyydestä ja uudesta toivosta. Rajuja toimintakohtauksia tasapainottaa veitikkamainen, hienovaraisesti viljelty huumori. Esimerkiksi eräässä kohtauksessa Wales ampuu takaa-ajajiaan kuljettavan kapulalossin köyden katki, jättäen miesjoukon virran vietäväksi. Tätä hän kutsuu “Missourin venematkaksi”. Kohtausta säestää Jerry Fieldingin lupsakka versio Etelävaltioiden kansallislaulusta Dixie, mikä ilmentää Walesin etelävaltiolaista taustaa ja kapinallisuutta. Lisäksi elokuvasta löytyy ikimuistoisia lentäviä lauseita: esimerkiksi, kun Union sotilaat ovat tunnistaneet Walesin, hän tokaisee tyynesti: “Aiotteko vetää vai vihellellä Dixietä?”. Tämä karulla tavalla kaunis western on ohjaajan tuotannon ehdotonta parhaimmistoa, ellei jopa paras ohjaustyö. Siitä löytyy kaikkea mitä hyvään länkkäriin kuuluu: toimintaa, jännitystä, draamaa sekä roppakaupalla huumoria.