Pelit

Mikko Toiviaisen Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita on koukuttava kokoelma internet-ajan kauhutarinoita Kommentit pois päältä artikkelissa Mikko Toiviaisen Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita on koukuttava kokoelma internet-ajan kauhutarinoita

Mikko Toiviainen - Pimeä peili ja muita kauhutarinoita (Otava)

8 / 10
Hyvää Etevää tekstiä, hyvin rakennettu jännitys ja erityisen hyvin perehdytty moderniin teknologiaan. Huonoa Joissain kohdissa oikeiden brändien käyttö tuntui päälleliimatulta, jonka vuoksi uskottavuus kärsi ajoittain. Yleisesti Erityisesti nuorille pojille, jotka ovat yksi vaativimmista kirjojen yleisöistä, sopiva teos jossa on jo hyväksi todetulla reseptillä kirjoitettuja karmiviakin lyhyitä tarinoita.

Törmäsin ensimmäistä kertaa -nimimerkillä sosiaalisen median sisältöä tuottavaan Toiviaiseen nelisen vuotta sitten kun hän ajoi aktiivisesti # kampanjaa (myöhemmin tuli myös #lukukaaos -kampanja jossa kuului mennä lainan päivänä 8.2. kirjastoon lainaamaan jotain). on tavallaan luonnollista jatkumoa kampanjalle, koska kirja on kuin tehty kenties markkinoiden vaativimmalle lukijakunnalle – ja tekee sen erittäin hyvin.

Useassa paikassa ilmoille on heitelty lukua 70% joka tarkoittaa naisten osuutta kirjojen lukijoista. Kriitikoista suurin osa on toisaalta miehiä, joiden suhtautuminen kirjallisuuteen on usein kuivakan akateemista. Olen ainakin itse huomannut, että tuntemani aktiivisesti lukevat miehet eivät yleensä ole kovinkaan äänekkäitä lukemistaan viihdekirjoista, ellei kyseessä satu olemaan fantasia tai science fiction. Jos taas lukulistalta löytyy David Foster Wallacea, Dostojevskia tai James Joycea, pitää nostaa niin iso meteli että se kuullaan Viroon asti.

Mieslukijoiden keskuudessa on myös ollut havaittavissa jonkinlaista kilpailua siitä kuka lukee vaikeampia kirjoja, paksumpia kirjoja tai pidempiä kirjasarjoja. Voi olla, että alitajuisesti syyllistyn siihen itsekin. Tämä ei varsinaisesti auta nuorempia aloittamaan lukemista. Se, että 15-vuotiaan ensimmäiseksi kirjaksi suositellaan Frank Herbertin Vanhaa Testamenttia muistuttavaa Dyyniä, tuhatsivuista fantasiajärkälettä tai vielä pahempaa – jotain Atlas Shruggedia.

Itse antaisin nuoren käteen jotain tämänkaltaista, jossa on otettu tyylillisiä kikkoja jo valmiiksi nuorten miesten suosimasta tekstilajista ja tuotu se helppolukuiseen muotoon omalla kielellä. Toiviaisen proosa on sujuvaa ja se maalaa etevästi niitä konflikteja mitä hän asettaa hahmojensa eteen.

Eräs kommentti kirjasta sai pohtimaan aihepiiriä – nykyteknologian kuvaaminen tekee teoksesta helposti vanhenevan. Tästä olen eri mieltä, ensinnäkin siksi koska Toiviainen ottaa mukaan teknologiaa ainakin neljältä vuosikymmeneltä (Varhaisin taitaa olla Atari 2600 vuodelta 1982) ja siitä syystä että teknologian vanhentuessa niistä tulee sukupolvikokemus. Ei DVD-elokuvien vuokraamisesta, cd-levyjen polttamisesta tai musiikin lataamisesta iPodille ole lakattu puhumasta. Kirjojen tehtävä on olla samaistumisen kohteen ohella myös aikakautensa peili. Ja siksi uskon, että Pimeä Peili tulee olemaan ahkerasti luettu erityisesti yläkouluikäisten keskuudessa.