The Witcher [Netflix]
On olemassa kahta eri syytä, miksi kriitikkojen reaktio johonkin sarjaan on kovin vaihteleva, mutta yleisön taas yksinomaan positiivinen. Yksi on se, että kriitikot saavat aika usein ennakkoon katsottavaksi sarjan kolme ensimmäistä jaksoa ja toinen taas se, että sarjan maailmaa on rakennettu muissa medioissa jo ennalta ja sen tunteminen parantaa kokemusta. Netflixin The Witcher on molempia. Ensimmäinen jakso ei missään nimessä ole surkea, mutta todella keskinkertainen ja sekava se on.
Toinen jakso parantaa vähän, mutta tuo uuden, mielikuvaa rikkovan, elementin modernin pop-musiikin oloista säveltä laulavasta bardista. Kolmannen jakson parannus ei välttämättä yksin tässä vaiheessa riittäisi, sillä kahdesta ensimmäisestä ei osaisi uskoa, että ne ovat koko ensimmäisen kauden kaksi huonointa jaksoa. Kolmas jakso taas on se normaali, millä Henry Cavillin esittämän noituri Geraltin seikkailut kannetaan ensimmäisen kauden loppuun asti.
Heikkouksia sarjassa toki on ja yksi on peleistä hyvin tuttu naishahmo. Ensimmäinen vaikutelma vaatimattomasta esiintymisestä on se, että tuolta lähtee kohta pää, mutta sarja yllättää suuremman kerran hahmon esitellessä itsensä Triss Merigoldiksi. Hahmoa koskevaa keskustelua kahlatessani törmäsin jälleen täysin yhdentekevien internet-ihmisten hälyyn. Surkimusten uikutus sarjaa koskien tulee tällä kertaa oikealta laidalta, sillä joitain tuntuu häiritsevän se, että sarjan Fringilla Vigo ei ole valkoinen. Fringillaa näyttelevä Mimi Ndiweni on vakuuttava, vaikka shown varastaakin häikäisevä ja jäätävä Yennefer, jota näyttelee Anya Chalotra. Kaiken mitä Geraltin osassa muriseva Henry Cavill jättää varastettavaksi.
Kritiikistä huolimatta, The Witcher on enemmän Game of Thrones kuin Xena, mutta ei ihan vielä näytä sitä mihin se todella pystyy. Mikäli parista ensimmäisestä jaksosta selviää, on sarja parasta fantasiaa mitä Netflixistä löytyy ja sillä on kaikki mahdollisuudet nousta Netflixin Game of Thronesiksi.
