Nintendo ei jättänyt kylmäksi – Super Marion 40-vuotisjuhla tuo mukanaan mukavia yllätyksiä Kommentit pois päältä artikkelissa Nintendo ei jättänyt kylmäksi – Super Marion 40-vuotisjuhla tuo mukanaan mukavia yllätyksiä

Muistan vieläkin ajan, jolloin Nintendo 64 hyrisi, valitettavasti jo edesmenneen naapurin pojan televisiotason alla ja Fox McCloud huusi ”Do a Barrel Roll!” niin monta kertaa, että sitä hoettiin vielä koulun pihallakin. Tuolloin elämä oli yksinkertaisempaa. Ei ollut työpäiviä, asuntolainoja eikä kahta lasta, jotka samaan aikaan halusivat eri iltasadut. Riitti, että koulupäivän jälkeen pääsi kaverille, heitti repun nurkkaan ja käynnisti konsolin. Muutaman minuutin päästä sitä jo syöksyttiin Arwingilla halki avaruuden pelastamaan Lylat-järjestelmää.

Aika tekee kuitenkin tehtävänsä. Nykyään pelikerrat ajoittuvat yleensä siihen hetkeen, kun lapset ovat viimein nukahtaneet, tiskikone hurisee keittiössä ja olohuoneeseen laskeutuu sellainen harvinainen hiljaisuus, jota pienten lasten vanhemmat oppivat arvostamaan aivan uudella tavalla. Siksi suhtaudun vanhojen klassikoiden uusintajulkaisuihin aina pienellä varauksella. Nostalgia on petollinen asia. Se saa muistamaan pelit usein paljon parempina kuin ne oikeasti olivat.

Kun Nintendo ilmoitti tuovansa Star Foxin Nintendo Switch 2 täysin uudistettuna versiona, odotukset olivat korkealla, mutta samalla myös epäilykset heräsivät. Onko kyseessä jälleen yksi vanhan pelin kiillotettu uusintajulkaisu vai jotain, mikä oikeasti ansaitsee paikkansa uuden konsolin pelikirjastossa?

Kesäloman loppuviikkojen mittaisen testin jälkeen vastaus ei ollutkaan aivan niin yksiselitteinen kuin aluksi kuvittelin.

Vanha peli näyttää yllättävän nuorelta

Ensimmäinen asia, johon huomio luonnollisesti kiinnittyy, on ulkoasu. Alkuperäinen Star Fox 64 näyttää nykyään juuri siltä kuin lähes kolmekymmentä vuotta vanhan Nintendo 64 -pelin kuuluukin näyttää. Kulmikkaita hahmoja, suttuisia tekstuureja ja sellaista sumuista grafiikkaa, jota silloin aikanaan kutsuttiin vallankumoukseksi. Silloin sitä ei tullut edes kyseenalaistettua. Nykyään sitä katsoo vähän eri silmällä.

Switch 2 tekee kuitenkin vaikutuksen heti ensimmäisistä minuuteista lähtien. Cornerian kaupungit näyttävät eläviltä, räjähdykset valaisevat taivasta näyttävästi ja metalliset Arwingit heijastelevat ympäristön valoja tavalla, joka saa koko pelin tuntumaan paljon suuremmalta kuin mitä se todellisuudessa on. Kaikki pyörii tasaisella 60 ruudun sekuntivauhdilla, eikä sitä pidä vähätellä. Nopeissa ilmataisteluissa jokainen ruutu merkitsee, ja juuri tällaisessa pelissä sulava suorituskyky tekee valtavan eron.

Täytyy myös myöntää, että muutaman kerran huomasin keskittyväni enemmän maisemien ihailuun kuin vihollisten ampumiseen. Se ei tietenkään ollut kovin hyvä ratkaisu, sillä peli muistutti hyvin nopeasti, ettei keskellä sotaa kannata jäädä ihailemaan maisemia. Muutaman sekunnin kuluttua oma Arwing olikin jo savuamassa pitkin avaruutta.

Hiiriohjaus kuulosti turhalta

Etukäteen suurin kysymysmerkki oli uusi Joy-Con 2 hiiriohjaus. Paperilla idea kuulosti lähinnä markkinointiosaston keksinnöltä, jolla haluttiin löytää vielä yksi syy ostaa uusi konsoli.

Yllätys olikin melkoinen, kun se osoittautui oikeasti toimivaksi.

Perinteisellä tatilla lentäminen tuntuu edelleen tutulta ja turvalliselta, mutta tähtäyksen siirtäminen hiiriohjaukselle tekee ampumisesta huomattavasti tarkempaa. Ensimmäiset minuutit vaativat hieman totuttelua, mutta sen jälkeen ohjaus alkoi tuntua yllättävän luonnolliselta. Erityisesti nopeissa ilmataisteluissa tarkkuus parani selvästi.

Hauskin yllätys löytyi kuitenkin yhteistyöpelistä. Toinen pelaaja voi keskittyä tähtäämiseen samalla kun toinen lentää, ja yhtäkkiä olohuoneessa istuikin kaksi ihmistä tekemässä oikeasti yhteistyötä sen sijaan, että toinen vain odotti vuoroaan. Täytyy sanoa, että tällaisia yhteisiä pelikokemuksia näkee nykyään aivan liian harvoin. Kaiken maailman verkkopelien ja taistelupassien keskellä oli suorastaan virkistävää huomata, että joskus hauskanpito voi olla niinkin yksinkertaista kuin kaksi ihmistä samalla sohvalla ampumassa avaruusaluksia.

Nostalgia kantaa pitkälle, mutta ei loputtomiin

Kaikesta hyvästä huolimatta vastaan tulee myös pelin suurin ongelma.Star Fox on edelleen pohjimmiltaan vuoden 1997 peli. Siitä ei pääse mihinkään. Yksi läpipeluukerta kestää edelleen parhaimmillaan muutaman tunnin. Toki haarautuvat reitit, erilaiset salaisuudet ja pistejahti antavat syitä pelata uudelleen, mutta täysin uusia kenttiä tai merkittävästi laajennettua sisältöä ei ole mukana.

Ensimmäisen läpipeluun jälkeen huomasin miettiväni kahta asiaa. Ensimmäinen oli, että tämähän oli edelleen aivan yhtä hauskaa kuin muistinkin. Toinen oli se, että tästä pyydetään Suomessa lähes kuusikymmentä euroa.

Ja siinä kohtaa pieni realismi alkaa väkisinkin hiipiä mukaan. Vaikka kyseessä on teknisesti upea uusintaversio, on sisältöä lopulta melko vähän. Jos Star Fox ei ole sinulle ennestään rakas pelisarja, voi hinta tuntua varsin suolaiselta siihen nähden, kuinka nopeasti lopputekstit alkavat pyöriä.

Vanha kettu lentää edelleen yllättävän korkealla

Kaiken tämän jälkeen jäljelle jää oikeastaan vain yksi kysymys. Kannattaako Star Fox ostaa? Omasta mielestäni kyllä, mutta pienellä varauksella.

Nintendo on tehnyt juuri sen, mitä tältä peliltä pitikin odottaa. Se ei ole yrittänyt muuttaa Star Foxia avoimen maailman toimintapeliksi, moninpeliräiskinnäksi tai live service -rahastusautomaatiksi. Se on ottanut yhden rakastetuimmista Nintendo 64 -klassikoista, antanut sille näyttävän uuden ulkoasun, modernisoinut ohjauksen ja pitänyt huolen siitä, että pelaaminen tuntuu edelleen yhtä välittömältä kuin lähes kolmekymmentä vuotta sitten.

Silti pieni osa minusta jäi kaipaamaan jotain enemmän. Pari uutta planeettaa, muutama uusi tehtävä tai edes pieni tarinallinen lisäys olisi nostanut tämän helposti modernien klassikkouusintojen kärkipäähän. Nyt kyseessä on ennen kaikkea rakkaudella tehty kunnianosoitus yhdelle Nintendon parhaista peleistä. Ja joskus sekin riittää.

Varsinkin teille, joiden televisiotason alla hyrisi joskus Nintendo 64 ja joiden korvissa kuuluu edelleen pieni ääni:

”Do a Barrel Roll!”