Hextech Mayhem: A League of Legends Story
Riot Gamesin Riot Forge julkaisi sarjassa muutaman yksinpelattavan pelin, ilmeisesti eräänlaiseksi transmedialliseksi shared universeksi. Universumi liittyy jonkinlaiseksi pelaamisen kaanoniksi muodostunelle League of Legends -moninpeliinsä. Julkaisusarjan muut pelit ovat squad battle -peli Ruined King: A League of Legends Story, 3d-seikkailu Song of Nunu: A League of Legends Story (huokaus) ja beat'em'up CONV/RGENCE: A League of Legends Story (hnnnngh). Nyt kuitenkin käsittelemme neljättä, eli rytmipeli Hextech Mayhem: A League of Legends Storya.
Rytmipeli useimmiten toimii niin, että pitää painaa oikeaan aikaan jotain tiettyä nappia, ellei kyseessä ole liikeohjaus tai jokin härpäke. Hextech Mayhem ei härpäkkeitä käytä, vaan toimii ihan muutamalla napilla. Ulkoasultaan peli muistuttaa jotain aika lailla hyvää osastoa PS2-aikojen 2.5d -peleistä hiotummalla ulkoasulla, joka ei suinkaan ole huono asia. Kentät ovat eräänlaisia tasohyppelyratoja, joiden optimaalinen selvittämistapa on rytmikohtien seuraaminen, tietenkään parempien suoritusten mahdollisuutta pienellä lisäeffortilla unohtamatta.
Tämä on toki pelin suurin innovaatio ja vahvuus, koska rytmipelit eivät usein anna mahdollisuutta poiketa polulta, vaan sitovat pelaajan täysin. Hextech Mayhem sopii kasuaalimpien pelien ystävälle ja se toimii myös hiton hyvin markettiläppärissä, jonka lisäksi siihen on hyvin helppo pääsät sisälle. Periaatteessa kaikki on kunnossa, Hextech Mayhem on hiottu ja kentät on suunniteltu erinomaisen hyvin.
Jotain pitkästyttävää siinä vain on. Usein rytmipeleissä sopii odottaa, että musiikissa edes genre vaihtelisi ja onhan se soundtrack toki kiinnostava, mutta alati velttoihin kahden iskun triolifilleihin jarruttelevaa Benny Törnroosin fiksua vekotinta nyt ei tunnista toiseen oikein jaksa.
Tunnista toiseen tulee siitä, että kentissä on pistemääräblokki, eli vanhoihin kenttiin josta jo luuli selvinneensä joutuu toistuvasti palaamaan ja loppua kohti peli toki muuttuu vielä vaativammaksi. Vaikka potentiaalia olisi vaikka mihin, animaatiot ovat hienoja, tausta on hieno, kaikki on aika lailla ensiluokkaista, mutta kokemus ikävä kyllä alkaa tympiä liian nopeasti. Tässä tapauksessa pullonkaula jäi siihen niin sanottuun isoon kuvaan, joka ei välttämättä paljastu pikatesteissä, vaan pitkän session aikana.
