Retrotyylinen pikseligrafiikka on kuvataiteen jaloin muoto. Tässä juttusarjassa esittelen viikottain yhden pelin, jonka taide on kiinnittänyt huomioni. Peli voi olla hyvä tai huono, uusi tai vanha, tai vasta suunnittelupöydällä. Nyt keskitytään vain ulkoasuun.
Crying Suns on tarinapainotteinen roguelite, jonka käsikirjoitusta on verrattu Isaac Asimovin Säätiö -kirjoihin ja Frank Herbertin eepokseen Dyyni. Se on iso kehu, ja ansaittu sellainen. Itselleni tuli vahvasti mieleen Dan Simmonsin synkänkauhea mestariteos Hyperion.
Pelin tarinassa ihmiskunta on muuttanut tähtiin ja luovuttanut kaiken vallan itseään kehittyneemmälle tekoälylle. Eräänä päivänä tekoäly mystisesti vain sammui. Robotit pysähtyivät, tähtiportit lakkasivat toimimasta, ja ihmiset jäivät avuttomiksi. Aurinkokuntien Imperiumi pirstaloitui eristäytyneiksi maailmoiksi. Lain ja järjestyksen korvasi sota ja kaaos. Tietoverkon kaaduttua kukaan ei edes tiedä, miten muissa maailmoissa pärjätään, tai onko Imperiumia enää olemassakaan. Maailmanlopun meininki on niin vahva, että auringotkin itkevät.
Pelaaja ohjaa tähtilaivaa kloonatun amiraalin saappaissa. Matka alkaa galaksin pimeältä reunalta, ja tavoitteena on matkustaa keskukseen selvittämään, mitä Imperiumille on tapahtunut, ja miksi tekoäly sammui. Jokainen tutkittu aurinkokunta paljastaa uusia kauheita salaisuuksia. Kuoleman jälkeen matka alkaa alusta uudella kloonilla, mutta tarina ei resetoidu. Uudelleen tavatut hahmot muistavat edellisten kloonien edesottamukset.
Crying Suns päätyi kirjastooni hienon ulkoasun vuoksi, mutta pelinäkään se ei pettänyt. Pelilooppi on lainattu suoraan roguelite-klassikosta FTL: Faster Than Light. Crying Suns on vain hidastempoisempi, koska se sisältää pitkät pätkät luettavaa tekstiä. Mekaniikat toimivat, mutta eivät räjäytä tajuntaa erinomaisuudellaan FTL:n tapaan. Koukku piilee grafiikoissa, tarinassa ja tunnelmassa.
Scifin ystäville Crying Suns on tyylikäs ja mieleenpainuva matka. Koko peli on kuvattu komentosillan ikkunasta, josta käskytetään hävittäjäaluksia ja tuijotetaan ikuiseen yöhön. Avaruusmaisemat näyttävät 2d-piirroksilta, mutta laivan liikkuessa huomaa, että monet elementit onkin tehty polygoneista. Vähävärinen pikselitaide tunnelmoi avaruuden yksinäisyyttä niin masentavasti, ettei voi muuta kuin hymyillä.
