Tämä arvostelu on omistettu Afganistanin urheille Mujahideen-sotureille.
Rambo-elokuvasarjan ensimmäinen osa on erinomainen toimintaelokuva sotaveteraanista, jota vastaan yhteiskunta kääntyy. Myöhäisemmät osat eivät ole ihan yhtä hyviä ja vaihtelevat naurettavasta (Rambo III [1988]) erittäin mukiinmenevään (Rambo [2008]). Jos kuvitteli, että sarjan kolmasosa josta naurettavan nopeasti päiväysvanhaksi muuttunut arvion aloittavan lauseen inspiroinut lainaus on, oli pohjakosketus, voi luoja miten väärässä sitä olikaan.
Rambo: Last Blood on pelkkää kosto- ja väkivaltapornoa jota kestää kymmenen minuuttia ja johon elokuvan jokainen muu minuutti on katsojaa manipuloivaa pohjustusta. Se on yksi niistä elokuvista jonka katsomisen jälkeen on hieman huonompi ihminen kuin ennen sen aloittamista. Elokuvan parhaat minuutit alkavat kun sen lopputekstit pyörivät ja tietää sen olevan ohi, ennen kuin huono omatunto nimen päähahmoa kohtaan tunnetusta sympatiasta hiipii vieraaksi. Elokuva on kuin moderni Birth of a Nation (1915) ja sen pohjasanoma rohkaisee rakentamaan muurin Meksikon rajalle. Se elokuva joka löytyy jokaisesta äärioikeistolaisjengin kerhotilasta ei ole loistava Todd Phillipsin Joker, vaan viides Rambo, joka on yksi sekä vuoden että vuosikymmenen huonoimmista elokuvista.
Sylvester Stallonella näyttää olevan yhtä kova kiire tuhota uransa kuin John Travoltalla, joka on ollut osana yhtä kaikki vuosikymmenen huonoimpia elokuvia. Jos joku haluaa elokuvan ihmiskaappauksesta ja väkivallasta, kannattaa unohtaa tämän elokuvan, joka pilasi allekirjoittaneelle myös aikaisemmat Rambo-elokuvat, olemassaolo ja tarttua esimerkiksi Denis Villeneuven mainioon Prisonersiin. En halua laittaa minkään muun mainitsemani elokuvan (paitsi sen yhden yli sata vuotta vanhan) nimiä tämän arvostelun hakusanoihin, että niitä ei yhdistettäisi tähän kamalaan kasaan tautisia myyrän jätöksiä.
