Arvostelut

Ruotsalainen Chronicon on laatuhuumetta Diablon-nälkäisille Kommentit pois päältä artikkelissa Ruotsalainen Chronicon on laatuhuumetta Diablon-nälkäisille

8.5 / 10
Hyvää Hervottomasti ihanaa loottia. Huonoa Helppo. Yleisesti Älä anna ulkoasun hämätä. Chronicon on tämän hetken parhaita toimintaroolipelejä, josta kukaan ei ole kuullut. Kiireisen pelaajan vaihtoehto.

Vuonna 2012 maailma lähes syöksyi pimeyteen, kun Diablo III ilmestyi ja alitti kaikki odotukset. Pahimmalta vältyttiin vain, koska Grim Dawn ja Path of Exile -pelien kaltaiset nousukkaat täyttivät toimintaroolipelien tyhjiön. Niissä on riittänyt pelattavaa vuosiksi, mikä on siunaus ja kirous. Varsinkin Path of Exile vaatii luopumista maallisesta elämästä ja joogin kykyä vaipua transsiin päiväkausiksi. Nyt näyttämölle astuu ruotsalaisen Daniel Stigsjöön kehittämä Chronicon, joka tekee kaiken saman kuin isoveljensä, mutta kompaktisti. Se ei vaadi avioliittoa ja on avoin jopa yhden illan jutuille.

Pahuus on karkotettu maasta, demonit voitettu, ja kuningaskunnassa vallitsee rauha. Puhe on nyt Ruotsin lisäksi Chroniconin fantasiamaailmasta. Mitä virkaa sankareilla enää on täydellisessä yhteiskunnassa? Metsän keskellä kohoaa temppeli, jossa he pääsevät elämään katkelmia muinaisten urhojen geenimuistoista. Se tarinasta. Tässä pelissä tapetaan hirviöitä.

 

Vihollismassojen niittäminen ja loputon lootin kilinä vievät hypnoosiin. Chronicon lypsää aivoista dopamiinia niin tehokkaasti, että luokittelisin pelin miedoksi huumeeksi. Säihkyviä aarteita sataa niskaan kuin Esterin holvista, ja varusteissa on vaihtelua. Koskaan ei tiedä, milloin putoaa jokin odottamattoman hyvä palkinto, joka voi muuttaa pelityylin. Ainoa päämäärä on ikuinen voimistuminen, ja peli ehdollistaa jatkamaan oravanpyörää. Riippuvuuden aiheuttaminen psykologisilla tempuilla on kuolemansynti silloin, kun halutaan myydä maksullista tilpehööriä. Chronicon ei rahasta, vaan käyttää samoja jippoja hauskuuden luomiseen. Kun psykologi B. F. Skinner laittoi rotan laatikkoon, hän tuskin arvasi, millaisia pelejä hänen kokeensa tulisi poikimaan.

Kuvassa Chronicon kiteytettynä.
(Lähde: Wikipedia)

Perunasta puolijumalaksi

Chroniconista piti tulla vaatimaton rogue-lite, mutta mopo karkasi käsistä. Jättiprojektiksi paisunut peli vietti viisi vuotta Early Accessissa, ja versio 1.0. julkaistiin juuri. On vaikuttavaa, että yhden ihmisen tekemä peli tarjoaa kaiken saman, kuin isolla rahalla kehitetyt esikuvansa. Chronicon lainaa sisältönsä naapureilta kuin Den Svenska Krönikan konsanaan, mutta tekee sen rakkaudella.

Valittavana on neljä hahmoluokkaa, joista jokaisella on neljä taitopuuta. Hahmo kehittyy tasolle 100, mikä riittää noin yhden puun maksimointiin, tai lempitaitojen poimintaan kahdesta. Ritari ja berserker ovat puolustukseen ja hyökkäykseen painottuvia lähitaistelijoita. Riistanvartija ja velho ampuvat kaukaa. Taitopuut tarjoavat riittävästi palikoita, joita yhdistelemällä hahmosta voi rakentaa eri kokoonpanoja. Esimerkiksi ritarista voi kehittää perinteisen paladinin keskittymällä parannus- ja pyhyystaitoihin, ja berserkeristä voi muokata vaikka lohikäärmesieluisen tulimörssin tai jääviikingin. Hahmo kuin hahmo on lopussa uskomaton tuhon kylväjä, joka yhdellä iskulla aktivoi efektien ryyppään ja putsaa ruudun hirviöistä ilotulitusten saattelemana.

Berserkerille on maistunut Mynthon.

Tason 100 jälkeen kehitys hidastuu, ja pisteitä voi jakaa enää hienosäätäviin Mastery-puihin. Taidot voi myös resetoida ilmaiseksi aina, kun huvittaa kokeilla uutta kokoonpanoa. Se on pelaajaystävällistä, mutta toisaalta hahmo ei enää tunnu yhtä pysyvältä ja omalta.

Muutkin tutut mekaniikat ovat mukana. Varusteita voi päivittää iskemällä jalokiviä reikiin, tai lumota niihin uusia arvottuja ominaisuuksia. Satunnaiset portaalit vievät haasteulottuvuuksiin, ja pääkampanjan jälkeenkin voi rymytä alati vaikeutuvia luolastoja. Path of Exilen kaltaista online-maailmaa ei löydy, mutta niille ketkä pitävät ihmisistä, on tarjolla 1-4 pelaajan yhteistyöpeli sohvalla tai Steamin kautta.

Täyden palvelun temppeli.

Mahti on minun

Tasot nousevat tiuhaan, ja kampanja kestää kymmenisen tuntia. Jo puolessa välissä säädin loottifiltterin näyttämään vain legendaarisimmat aarteet, ettei krääsän kuljetus myyntiin muuttuisi työlääksi. Loottihemmottelun varjopuolena hahmo voimistuu liiankin nopeasti, ja pomohirviöt kaatuvat usein parissa sekunnissa. Vaaran puuttuessa sääntöjen syvempiä vivahteita ei tarvitse opetella pääkampanjan aikana. Siinä missä helppous pilasi minulta Diablo III:n, Chroniconille se on vain lievä miinus. Molemmissa aito haaste alkaa vasta tarinan jälkeen, mutta Chronicon viihdyttää helpponakin.

Jousiampujani latoo sarjatulena nuolia, jotka osuessaan hidastavat, tainnuttavat, levittävät myrkyttäviä siemenkotia, sytyttävät maan tuleen ja räjähtävät sirpaleiksi. Sirpaleet lävistävät ympäröivät viholliset ja luovat pieniä tornadoja, jotka yhdistyvät isoksi tornadoksi, joka käy ajamaan vihollisia takaa. Siksi olen onnellinen mies.

Kotimatka täynnä kissamaista kaaosta – arvostelussa Little Kitty, Big City Kommentit pois päältä artikkelissa Kotimatka täynnä kissamaista kaaosta – arvostelussa Little Kitty, Big City

Minulla on heikko kohta peleille, joissa saa olla eläin. Vielä heikompi, jos se eläin on kissa. Kun Little Kitty, Big City lupasi seikkailun eksyneen kissan tassuissa keskellä suurkaupunkia, olin myyty. Double Dagger Studion debyyttipeli ei yritä olla iso ja mahtipontinen, vaan tekee jotain paljon vaikeampaa: se on vilpittömän sympaattinen. Tämä on peli, joka hymyilyttää jo ennen kuin ohjaimeen koskee ja usein myös sen jälkeen.

Pieni kissa, iso kaupunki

Tarina käynnistyy yksinkertaisesti ja kissamaisen realistisesti, torkahdat ikkunalaudalle ja putoat alas. Siitä alkaa matka takaisin kotiin urbaanin asfaltti sokkelon halki. Matkallasi saat oppaaksesi nokkelan variksen, joka antaa neuvoja ja ohjaa sinua eteenpäin. Vastaan tulee myös muita eläimiä, joilla on pieniä pulmia ja koska olet kissa, autat heitä tietenkin… tai ainakin harkitset sitä hetken ennen kuin kaadat jotain pöydältä.

Pelin rakenne on avoin, mutta selkeä. Päätavoite on palata kotiin, ja se onnistuu keräämällä kaloja, joilla kasvatat kissasi kestävyyttä. Kestävyys ei ole vain numero ruudulla, vaan konkreettinen osa etenemistä, sillä ilman voimaa et yksinkertaisesti jaksa kiivetä tarpeeksi korkealle. Sivutehtävät ja ympäristön tutkiminen tukevat tätä luontevasti, eikä mikään tunnu turhalta täytteeltä.

Ohjattavuus ja pelaamisen tunne

Little Kitty, Big City tuntuu selvästi peliltä, joka on alun perin tehty PC:lle. Näppäimistö ja hiiri tarjoavat sulavamman ja tarkemman kokemuksen kuin ohjain, joka tuntuu ajoittain hieman kömpelöltä, erityisesti tarkkaa liikkumista vaativissa kohdissa. Toisaalta pelin matala haasteaste tekee tästä helposti anteeksiannettavaa. Tämä ei ole peli, jossa hiotaan refleksejä tai avataan monimutkaisia taitopuita. Tässä keskitytään fiilikseen, tutkimiseen ja pieneen, hyväntahtoiseen sähläykseen.

Suloista sarjakuvamaailmaa

Visuaalisesti peli nojaa vahvasti pehmeään, sarjakuvamaiseen tyyliin. Animaatiot eivät pyri realismiin, vaan korostavat kissan liikkeitä ja eleitä, ehkä juuri siksi ne toimivat niin hyvin. Kaupunki on täynnä yksityiskohtia, mutta ihmiset on jätetty tarkoituksella kasvottomiksi hahmoiksi. Ratkaisu ohjaa huomion eläimiin ja tekee maailmasta hieman satumaisen, aivan kuin kaupunki olisi olemassa ensisijaisesti nelijalkaisia varten.

Äänimaailma tukee tunnelmaa

Äänisuunnittelu on hillittyä mutta toimivaa. Taustamusiikki on rauhallista ja tunnelmallista, eikä se koskaan vie huomiota itse tekemiseltä. Ääniefektit, kuten tassujen töminä, esineiden kolahdukset ja ympäristön äänet tukevat kokonaisuutta juuri sopivasti. Monien pelaajien tavoin jäin kaipaamaan hieman enemmän musiikillista persoonallisuutta, mutta toisaalta hiljaisempi äänimaailma sopii yllättävän hyvin kissan näkökulmasta kerrottuun seikkailuun.

Yhteenveto

Little Kitty, Big City ei yritä mullistaa pelimaailmaa, eikä sen tarvitsekaan. Se tarjoaa muutaman tunnin mittaisen, lämpimän ja stressittömän kokemuksen, joka sopii erityisesti pelaajille, jotka arvostavat tunnelmaa ja eläinläheisiä tarinoita. Noin 20–25 euron hintaluokassa peli tuntuu reilulta ostokselta. Se ei ole pitkä, mutta se jättää jälkeensä hyvän mielen. Tämä on peli, jonka parissa on helppo rentoutua ja joskus juuri sitä kaipaa eniten.

Little Kitty, Big City on pieni peli isolla sydämellä. Jos eläimet ovat lähellä sydäntäsi ja ajatus kissana seikkailemisesta kaupungissa saa hymyn huulille, olet juuri oikeaa kohderyhmää.

9.5 / 10
Hyvää + Erittäin sympaattinen ja persoonallinen tunnelma. + Suloinen visuaalinen tyyli ja onnistuneet animaatiot. + Helposti lähestyttävä, stressitön pelaaminen. + Kissamainen huumori ja oivaltava kerronta. Huonoa - Ohjainohjaus tuntuu ajoittain kömpelöltä. - Vähäinen haaste voi tylsistyttää osaa pelaajista. - Äänimaailma jää hieman taustalle. Yhteenveto: Little Kitty, Big City ei yritä mullistaa pelimaailmaa, eikä sen tarvitsekaan. Se tarjoaa muutaman tunnin mittaisen, lämpimän ja stressittömän kokemuksen, joka sopii erityisesti pelaajille, jotka arvostavat tunnelmaa ja eläinläheisiä tarinoita. Noin 20–25 euron hintaluokassa peli tuntuu reilulta ostokselta. Se ei ole pitkä, mutta se jättää jälkeensä hyvän mielen. Tämä on peli, jonka parissa on helppo rentoutua ja joskus juuri sitä kaipaa eniten. Little Kitty, Big City on pieni peli isolla sydämellä. Jos eläimet ovat lähellä sydäntäsi ja ajatus kissana seikkailemisesta kaupungissa saa hymyn huulille, olet juuri oikeaa kohderyhmää.

Talvinen pesänrakentelu parhaimmillaan – arvostelussa Winter Burrow Kommentit pois päältä artikkelissa Talvinen pesänrakentelu parhaimmillaan – arvostelussa Winter Burrow

Olen viettänyt vuosia selviytymispelejä pelaten, kaatanut valtavia puita, rakentanut linnoituksia ja taistellut zombeja vastaan, mutta harvoin mikään on saanut minut tuntemaan samanlaista lempeää rauhaa kuin Winter Burrow. Ensikosketukseni tähän indiehelmeen PC:llä oli kuin astuisi vanhaan, rakkaaseen satukirjaan: hiiri palaa lapsuutensa kotiin, joka on nyt rapistunut ja kylmän talven vaivaama. Pine Creek Gamesin kehittämä ja Noodlecake Studiosin julkaisema Winter Burrow on marraskuun puolivälissä PC:lle, Xbox:ille ja Nintendo Switchille tupsahtanut selviytymisseikkailu, joka saa paatuneimmankin selviytymispelien veteraanin pehmenemään tai ainakin hamuamaan lämpimämpää neulepaitaa.

Ensituntuma – Söpöyttä ja pientä selkäpiin karmintaa

Pelin avaaminen tuntui heti kotoisalta. Kontrolleri tai näppäimistö pelaa hyvin, ja ensimmäiset minuutit kuluivat lumisia polkuja tutkien ja materiaaleja keräten. Heti kättelyssä huomasin, että selviytymismekaniikka on toteutettu harvinaisen pelaajaystävällisesti. Rakennusprojektien seuraaminen on tehty helpoksi: voit suoraan nähdä, mitä tarvikkeita seuraavaan projektiin tarvitaan. Se on kuin Ikean ohje, mutta ilman niitä ylimääräisiä ruuveja, jotka jäävät aina pöydälle pyörimään. Vaikka pieniä kauhuviittauksia löytyy, ne eivät häiritse rauhallista tunnelmaa, vaan lisäävät pienen jännityksen ripauksen, näitä ovat jatkuva yksinäisyys ja ankarat selviytymiselementit, kuten nälkä, kylmyys ja ötökät. Kaikki tuntuu toimivan juuri niin kuin pitääkin, eikä bugien kanssa tarvinnut tapella.

Sisältö ja pelattavuus – Tassut kylminä ja vatsa kurnien

Tarina kuljettaa sinua vanhempiesi menehtymisestä lapsuuden kodin entisöintiin. Pelin ydin on hiiren arjen selviytymisen seuraamisessa: keräät resursseja, neulot lämpimiä vaatteita, kokkaat ja tapaat metsän eläimiä. Peli ei kuitenkaan ole vain pelkkää piirakan leivontaa ja neulomista, vaikka niitäkin riittää. Pelaajana joutuu jatkuvasti silmäilemään nälkä- ja kylmyysmittareita. Jos viivyt lumituiskussa liian pitkään ilman kunnon neulepaitaa, alkaa terveys hupenemaan nopeammin kuin juusto hiirijuhlissa. Onneksi erilaiset kokkaukset antavat tehosteita ja neulominen tarjoaa suojaa, joten kyse on enemmänkin lempeästä sopeutumisesta kuin stressaavasta taistelusta kelloa vastaan, vaikka luminen maailma olisi ankara. Paikallisten tapaaminen ja resurssien hamstraaminen pelissä on meditatiivista puuhaa, joka imee mukanaan tuntikausiksi.

Grafiikat – Kuin kuvituskirjan sivulta

Visuaalisesti Winter Burrow on puhdasta sielun ravintoa. Pehmeät, käsinpiirretyt kuvat ja pyöreät muodot tuovat mieleen satukirjan kuvituksen. Talvinen metsä näyttää kutsuvalta, yksityiskohtaiselta ja elävältä. Lumimaiset maisemat ja puiden varjot lisäävät tunnelmaa, mutta eivät tee maailmasta uhkaavaa. Kaikki sopii täydellisesti pelin lempeään ja nostalgiseen tunnelmaan. On hienoa nähdä, että joku on jaksanut panostaa jopa siihen, miten pikkuruiset jäljet jäävät lumeen kulkiessasi. Se on pieni yksityiskohta, mutta juuri ne tekevät tästä maailmasta niin uskottavan.

Ääni – Korvia hivelevää hiljaisuutta

Äänimaailma Winter Burrown suuri valtti, se on meditatiivinen ja rauhoittava. Musiikki ei hypi silmille, koskaan häiritse tai peitä muita ääniä alleen. Lumen narske tassujen alla, oksien rasahtelu ja hiiren pienet äännähdykset kuulostavat luonnollisilta ja tekevät maailmasta elävän. Taustalla humiseva tuuli ja lumen vaimea suhina luovat turvallisen hiljaisuuden, joka täydentää pelin rauhallista tempoa. Äänet tukevat täydellisesti sitä tunnetta, että selviytyminen on lempeää sopeutumista kylmään maailmaan, ei stressaavaa taistelua.

Kartaton hiiri ja rajalliset taskut

Kaikki ei kuitenkaan ole pelkkää auringonpaistetta ja auringonkukansiemeniä. Suurin turhautumiseni iski navigoinnissa, sillä pelissä ei ole karttaa, ei edes minimappia. Löysin itseni useammin kuin kerran pyörimästä saman kuusen ympärillä miettien, mihin suuntaan se koti oikein jäi.

Myös tavaraluettelon eli inventoryn rajallisuus aiheuttaa harmaita hapsia. Resursseja olisi kerättäväksi vaikka kuinka, mutta taskuihin mahtuu vain murto-osa. Tämä johtaa jatkuvaan edestakaiseen ravaamiseen, mikä alkaa loppupuolella hieman puuduttaa. Lisäksi peli on suhteellisen lyhyt n. 10 tuntia, eikä se tarjoa juurikaan syitä pelata tarinaa uudestaan läpi, kun koti on kerran saatu kuntoon.

Yhteenveto

Winter Burrow on peli, johon uppoutuu helposti useammaksi tunniksi. Se tarjoaa rauhallisen, ohjaavan ja lempeän pelikokemuksen, joka tuntuu sekä palkitsevalta että lohdulliselta. Se on edullinen (19€) ja tunnelmallinen paketti, joka sopii täydellisesti pimeisiin talvi-iltoihin, varsinkin kun voit ottaa ystävän mukaan paikalliseen co-opiin. Jos hämähäkit ahdistavat, pelistä löytyy kiitettävästi araknefobia-tila, jolla voit korvata kahdeksanjalkaiset häiriköt vähemmän pelottavilla (kuten kovakuoriaisilla) tai poistaa ne kokonaan. Lyhyydestään, rajallisesta varastotilasta ja navigointihaasteistaan huolimatta se ei merkittävästi heikennä nautintoa, vaan on sydämellinen kokemus, joka muistuttaa meitä kodin tärkeydestä.

9 / 10
Hyvää: + Suloinen ja satumainen graafinen tyyli. + Todella rentouttava ja meditatiivinen äänimaailma. + Pelaajaystävällinen rakennusjärjestelmä. + Helppokäyttöiset kontrollit + Local co-op mahdollisuus. + Edullinen hinta. Huonoa: - Kartan puuttuminen hankaloittaa navigointia. - Tavaratila on aivan liian pieni suhteessa resurssien määrään. - Pelissä ei uudelleen pelattavuus arvoa. Yhteenveto: Winter Burrow on peli, johon uppoutuu helposti useammaksi tunniksi. Se tarjoaa rauhallisen, ohjaavan ja lempeän pelikokemuksen, joka tuntuu sekä palkitsevalta että lohdulliselta. Se on edullinen (19€) ja tunnelmallinen paketti, joka sopii täydellisesti pimeisiin talvi-iltoihin, varsinkin kun voit ottaa ystävän mukaan paikalliseen co-opiin. Jos hämähäkit ahdistavat, pelistä löytyy kiitettävästi araknefobia-tila, jolla voit korvata kahdeksanjalkaiset häiriköt vähemmän pelottavilla (kuten kovakuoriaisilla) tai poistaa ne kokonaan. Lyhyydestään, rajallisesta varastotilasta ja navigointihaasteistaan huolimatta se ei merkittävästi heikennä nautintoa, vaan on sydämellinen kokemus, joka muistuttaa meitä kodin tärkeydestä.