Arvostelut

Ruotsalainen Chronicon on laatuhuumetta Diablon-nälkäisille Kommentit pois päältä artikkelissa Ruotsalainen Chronicon on laatuhuumetta Diablon-nälkäisille

8.5 / 10
Hyvää Hervottomasti ihanaa loottia. Huonoa Helppo. Yleisesti Älä anna ulkoasun hämätä. Chronicon on tämän hetken parhaita toimintaroolipelejä, josta kukaan ei ole kuullut. Kiireisen pelaajan vaihtoehto.

Vuonna 2012 maailma lähes syöksyi pimeyteen, kun Diablo III ilmestyi ja alitti kaikki odotukset. Pahimmalta vältyttiin vain, koska Grim Dawn ja Path of Exile -pelien kaltaiset nousukkaat täyttivät toimintaroolipelien tyhjiön. Niissä on riittänyt pelattavaa vuosiksi, mikä on siunaus ja kirous. Varsinkin Path of Exile vaatii luopumista maallisesta elämästä ja joogin kykyä vaipua transsiin päiväkausiksi. Nyt näyttämölle astuu ruotsalaisen Daniel Stigsjöön kehittämä Chronicon, joka tekee kaiken saman kuin isoveljensä, mutta kompaktisti. Se ei vaadi avioliittoa ja on avoin jopa yhden illan jutuille.

Pahuus on karkotettu maasta, demonit voitettu, ja kuningaskunnassa vallitsee rauha. Puhe on nyt Ruotsin lisäksi Chroniconin fantasiamaailmasta. Mitä virkaa sankareilla enää on täydellisessä yhteiskunnassa? Metsän keskellä kohoaa temppeli, jossa he pääsevät elämään katkelmia muinaisten urhojen geenimuistoista. Se tarinasta. Tässä pelissä tapetaan hirviöitä.

 

Vihollismassojen niittäminen ja loputon lootin kilinä vievät hypnoosiin. Chronicon lypsää aivoista dopamiinia niin tehokkaasti, että luokittelisin pelin miedoksi huumeeksi. Säihkyviä aarteita sataa niskaan kuin Esterin holvista, ja varusteissa on vaihtelua. Koskaan ei tiedä, milloin putoaa jokin odottamattoman hyvä palkinto, joka voi muuttaa pelityylin. Ainoa päämäärä on ikuinen voimistuminen, ja peli ehdollistaa jatkamaan oravanpyörää. Riippuvuuden aiheuttaminen psykologisilla tempuilla on kuolemansynti silloin, kun halutaan myydä maksullista tilpehööriä. Chronicon ei rahasta, vaan käyttää samoja jippoja hauskuuden luomiseen. Kun psykologi B. F. Skinner laittoi rotan laatikkoon, hän tuskin arvasi, millaisia pelejä hänen kokeensa tulisi poikimaan.

Kuvassa Chronicon kiteytettynä.
(Lähde: Wikipedia)

Perunasta puolijumalaksi

Chroniconista piti tulla vaatimaton rogue-lite, mutta mopo karkasi käsistä. Jättiprojektiksi paisunut peli vietti viisi vuotta Early Accessissa, ja versio 1.0. julkaistiin juuri. On vaikuttavaa, että yhden ihmisen tekemä peli tarjoaa kaiken saman, kuin isolla rahalla kehitetyt esikuvansa. Chronicon lainaa sisältönsä naapureilta kuin Den Svenska Krönikan konsanaan, mutta tekee sen rakkaudella.

Valittavana on neljä hahmoluokkaa, joista jokaisella on neljä taitopuuta. Hahmo kehittyy tasolle 100, mikä riittää noin yhden puun maksimointiin, tai lempitaitojen poimintaan kahdesta. Ritari ja berserker ovat puolustukseen ja hyökkäykseen painottuvia lähitaistelijoita. Riistanvartija ja velho ampuvat kaukaa. Taitopuut tarjoavat riittävästi palikoita, joita yhdistelemällä hahmosta voi rakentaa eri kokoonpanoja. Esimerkiksi ritarista voi kehittää perinteisen paladinin keskittymällä parannus- ja pyhyystaitoihin, ja berserkeristä voi muokata vaikka lohikäärmesieluisen tulimörssin tai jääviikingin. Hahmo kuin hahmo on lopussa uskomaton tuhon kylväjä, joka yhdellä iskulla aktivoi efektien ryyppään ja putsaa ruudun hirviöistä ilotulitusten saattelemana.

Berserkerille on maistunut Mynthon.

Tason 100 jälkeen kehitys hidastuu, ja pisteitä voi jakaa enää hienosäätäviin Mastery-puihin. Taidot voi myös resetoida ilmaiseksi aina, kun huvittaa kokeilla uutta kokoonpanoa. Se on pelaajaystävällistä, mutta toisaalta hahmo ei enää tunnu yhtä pysyvältä ja omalta.

Muutkin tutut mekaniikat ovat mukana. Varusteita voi päivittää iskemällä jalokiviä reikiin, tai lumota niihin uusia arvottuja ominaisuuksia. Satunnaiset portaalit vievät haasteulottuvuuksiin, ja pääkampanjan jälkeenkin voi rymytä alati vaikeutuvia luolastoja. Path of Exilen kaltaista online-maailmaa ei löydy, mutta niille ketkä pitävät ihmisistä, on tarjolla 1-4 pelaajan yhteistyöpeli sohvalla tai Steamin kautta.

Täyden palvelun temppeli.

Mahti on minun

Tasot nousevat tiuhaan, ja kampanja kestää kymmenisen tuntia. Jo puolessa välissä säädin loottifiltterin näyttämään vain legendaarisimmat aarteet, ettei krääsän kuljetus myyntiin muuttuisi työlääksi. Loottihemmottelun varjopuolena hahmo voimistuu liiankin nopeasti, ja pomohirviöt kaatuvat usein parissa sekunnissa. Vaaran puuttuessa sääntöjen syvempiä vivahteita ei tarvitse opetella pääkampanjan aikana. Siinä missä helppous pilasi minulta Diablo III:n, Chroniconille se on vain lievä miinus. Molemmissa aito haaste alkaa vasta tarinan jälkeen, mutta Chronicon viihdyttää helpponakin.

Jousiampujani latoo sarjatulena nuolia, jotka osuessaan hidastavat, tainnuttavat, levittävät myrkyttäviä siemenkotia, sytyttävät maan tuleen ja räjähtävät sirpaleiksi. Sirpaleet lävistävät ympäröivät viholliset ja luovat pieniä tornadoja, jotka yhdistyvät isoksi tornadoksi, joka käy ajamaan vihollisia takaa. Siksi olen onnellinen mies.

Tarina kissasta, joka halusi kuulua jonnekin – arvostelussa Copycat Kommentit pois päältä artikkelissa Tarina kissasta, joka halusi kuulua jonnekin – arvostelussa Copycat

On pelejä, joita pelatessa ajattelee tekniikkaa, suorituskykyä ja pelimekaniikkoja. Ja sitten on pelejä, jotka hiipivät syliin hiljaa, käpertyvät siihen ja jäävät. Tarinat, joissa eläin ei ole vain koriste tai vitsi, vaan oikeasti päähenkilö menevät pintaa syvemmälle. Sellainen, jonka tunteet iskevät suoraan kylkeen ilman varoitusta. Copycat kuuluu jälkimmäisiin, se osui tähän hermoon heti ensi minuuteilla. Eläinrakkaana pelaajana olen tottunut siihen, että peleissä eläimet ovat usein joko vitsejä tai pelkkiä symboleja. Copycat teki heti selväksi, ettei Dawn ole kumpaakaan. Hän on kissa, joka haluaa kuulua johonkin ja se tuntuu yllättävän tutulta.

Tarina, joka ei silittele vastakarvaan

Spoonful of Wonderin kehittämä Copycat on kerronnallinen indie-peli PC:lle, jossa pelaat Dawnina, löytöeläintalon kissana. Iäkäs ja sairaalloinen Olive adoptoi sinut täyttämään tyhjän paikan sydämessään. Alku on lämmin ja turvallinen, mutta jo varhain käy ilmi, ettei tämä ole tarina onnellisesta loppuelämästä sohvalla.

Copycatin tarina ottaa rohkean ja kivuliaan suunnan, kun Oliven kadonnut alkuperäinen kissa, myös nimeltään Dawn palaa kotiin. Yhtäkkiä et ole enää perheenjäsen, vaan ylimääräinen. Hylätty. Tarina kertoo yhteenkuuluvuudesta, menetyksestä ja identiteetistä tavalla, joka tuntuu aidolta juuri siksi, että se kerrotaan kissan näkökulmasta.

Pelin vahvuus on sen tapa kertoa tarinaa kissan näkökulmasta. Sisäinen monologi ja luontodokumentaarinen kerrontatyyli tuovat mukaan etäisyyttä, mutta samalla ne tekevät kokemuksesta jopa raaemman. Pelaaja ei saa kaikkea selitettynä, vaan joutuu itse tuntemaan ja tulkitsemaan maailmaa, joka tekee kokemuksesta poikkeuksellisen henkilökohtaisen. Copycat saaa kiitosta sen kyvystä käsitellä vaikeita teemoja ilman melodramaattisuutta, tämä ei ole kyynelten kalastelua, vaan hiljaista surua. Copycat ei ole peli, jonka jälkeen tekee mieli siirtyä suoraan seuraavaan tehtävälistaan.

Pelaaminen kissana – yksinkertaista mutta toimivaa

Pelillisesti Copycat on yksinkertainen, mutta tarkoituksella. Tutkit maailmaa kissana, joka on joutunut ulos turvallisesta kodista ja kohtaa pelkoja, joihin se ei ole valmis. Mukana on kevyitä skill check -hetkiä, päätöksiä ja valintoja, jotka vaikuttavat tarinan suuntaan ja lopulliseen lopputulokseen. Useat eri loput lisäävät uudelleenpeluuarvoa, mikä on tällaiselle tarinavetoiselle kokemukselle iso plussa.

Kontrollit toimivat hyvin sekä näppäimistöllä että ohjaimella, eikä pelaaminen tunnu kankealta. Teknisesti peli on varsin vakaa. Pieniä bugeja esiintyy toisinaan kun Dawn saattaa hypätessä lipsahtaa objektien läpi, mutta nämä ovat harvinaisia eivätkä riko kokemusta. Teknisesti peli on yllättävän viimeistelty indie-teokseksi.

Hiljainen kauneus kantaa pitkälle

Visuaalisesti Copycat kallistuu enemmän realismiin kuin cartoony-tyyliin, vaikkei se pyri fotorealismiin. Animaatiot ovat ajoittain jäykkiä, mutta kokonaisuus tukee tarinan vakavaa sävyä hyvin. Maailma tuntuu ajoittain jopa uhkaavalta juuri niin kuin sen kuuluukin tuntua, kun kissa joutuu ulos tutusta ja turvallisesta ympäristöstään.

Äänimaailma ansaitsee erityismaininnan. Musiikki on melankolista, hillittyä ja juuri oikeissa kohdissa läsnä. Se ei pakota tunteita esiin, vaan antaa niiden hiipiä mukaan huomaamatta. Ambient-äänet ja hiljaisuus tekevät maailmasta uskottavan. Copycat uskaltaa olla hiljaa, ja se tekee siitä entistä vaikuttavamman. Tämä on asia joka antaisee erityismaininnan, peli luottaa tunnelmaan enemmän kuin jatkuvaan ärsyketulvaan.

Yhteenveto

Copycat ei ole pitkä peli, eikä se ole täynnä toimintaa. Noin 15–20 euron hintaluokassa se tuntuu silti täysin hintansa arvoiselta, etenkin jos pitää indie-peleistä, jotka uskaltavat käsitellä vaikeita aiheita ilman ironista etäisyyttä. Tämä on peli pelaajalle, joka arvostaa tarinaa enemmän kuin haastetta ja joka ei säikähdä vaikeita tunteita. Copycat ei tarjoa helppoa lohtua, mutta se tarjoaa ymmärrystä ja joskus se riittää.

Tämä on peli, joka jää mieleen ja vähän sydämeenkin.

9 / 10
Hyvää: + Erittäin koskettava ja rohkea tarina + Onnistunut kerronta kissan näkökulmasta. + Dokumentaarinen kertoja/ohjeistus on hauska lisä. + Tunnelmallinen musiikki ja äänimaailma. + Useat loput lisäävät uudelleenpeluuarvoa. Huonoa: - Pieniä teknisiä kömmähdyksiä. - Teemat voivat olla liikaa herkimmille pelaajille Yhteenveto: Copycat ei ole pitkä peli, eikä se ole täynnä toimintaa. Noin 15–20 euron hintaluokassa se tuntuu silti täysin hintansa arvoiselta, etenkin jos pitää indie-peleistä, jotka uskaltavat käsitellä vaikeita aiheita ilman ironista etäisyyttä. Tämä on peli pelaajalle, joka arvostaa tarinaa enemmän kuin haastetta ja joka ei säikähdä vaikeita tunteita. Copycat ei tarjoa helppoa lohtua, mutta se tarjoaa ymmärrystä ja joskus se riittää. Tämä on peli, joka jää mieleen ja vähän sydämeenkin.

Kotimatka täynnä kissamaista kaaosta – arvostelussa Little Kitty, Big City Kommentit pois päältä artikkelissa Kotimatka täynnä kissamaista kaaosta – arvostelussa Little Kitty, Big City

Minulla on heikko kohta peleille, joissa saa olla eläin. Vielä heikompi, jos se eläin on kissa. Kun Little Kitty, Big City lupasi seikkailun eksyneen kissan tassuissa keskellä suurkaupunkia, olin myyty. Double Dagger Studion debyyttipeli ei yritä olla iso ja mahtipontinen, vaan tekee jotain paljon vaikeampaa: se on vilpittömän sympaattinen. Tämä on peli, joka hymyilyttää jo ennen kuin ohjaimeen koskee ja usein myös sen jälkeen.

Pieni kissa, iso kaupunki

Tarina käynnistyy yksinkertaisesti ja kissamaisen realistisesti, torkahdat ikkunalaudalle ja putoat alas. Siitä alkaa matka takaisin kotiin urbaanin asfaltti sokkelon halki. Matkallasi saat oppaaksesi nokkelan variksen, joka antaa neuvoja ja ohjaa sinua eteenpäin. Vastaan tulee myös muita eläimiä, joilla on pieniä pulmia ja koska olet kissa, autat heitä tietenkin… tai ainakin harkitset sitä hetken ennen kuin kaadat jotain pöydältä.

Pelin rakenne on avoin, mutta selkeä. Päätavoite on palata kotiin, ja se onnistuu keräämällä kaloja, joilla kasvatat kissasi kestävyyttä. Kestävyys ei ole vain numero ruudulla, vaan konkreettinen osa etenemistä, sillä ilman voimaa et yksinkertaisesti jaksa kiivetä tarpeeksi korkealle. Sivutehtävät ja ympäristön tutkiminen tukevat tätä luontevasti, eikä mikään tunnu turhalta täytteeltä.

Ohjattavuus ja pelaamisen tunne

Little Kitty, Big City tuntuu selvästi peliltä, joka on alun perin tehty PC:lle. Näppäimistö ja hiiri tarjoavat sulavamman ja tarkemman kokemuksen kuin ohjain, joka tuntuu ajoittain hieman kömpelöltä, erityisesti tarkkaa liikkumista vaativissa kohdissa. Toisaalta pelin matala haasteaste tekee tästä helposti anteeksiannettavaa. Tämä ei ole peli, jossa hiotaan refleksejä tai avataan monimutkaisia taitopuita. Tässä keskitytään fiilikseen, tutkimiseen ja pieneen, hyväntahtoiseen sähläykseen.

Suloista sarjakuvamaailmaa

Visuaalisesti peli nojaa vahvasti pehmeään, sarjakuvamaiseen tyyliin. Animaatiot eivät pyri realismiin, vaan korostavat kissan liikkeitä ja eleitä, ehkä juuri siksi ne toimivat niin hyvin. Kaupunki on täynnä yksityiskohtia, mutta ihmiset on jätetty tarkoituksella kasvottomiksi hahmoiksi. Ratkaisu ohjaa huomion eläimiin ja tekee maailmasta hieman satumaisen, aivan kuin kaupunki olisi olemassa ensisijaisesti nelijalkaisia varten.

Äänimaailma tukee tunnelmaa

Äänisuunnittelu on hillittyä mutta toimivaa. Taustamusiikki on rauhallista ja tunnelmallista, eikä se koskaan vie huomiota itse tekemiseltä. Ääniefektit, kuten tassujen töminä, esineiden kolahdukset ja ympäristön äänet tukevat kokonaisuutta juuri sopivasti. Monien pelaajien tavoin jäin kaipaamaan hieman enemmän musiikillista persoonallisuutta, mutta toisaalta hiljaisempi äänimaailma sopii yllättävän hyvin kissan näkökulmasta kerrottuun seikkailuun.

Yhteenveto

Little Kitty, Big City ei yritä mullistaa pelimaailmaa, eikä sen tarvitsekaan. Se tarjoaa muutaman tunnin mittaisen, lämpimän ja stressittömän kokemuksen, joka sopii erityisesti pelaajille, jotka arvostavat tunnelmaa ja eläinläheisiä tarinoita. Noin 20–25 euron hintaluokassa peli tuntuu reilulta ostokselta. Se ei ole pitkä, mutta se jättää jälkeensä hyvän mielen. Tämä on peli, jonka parissa on helppo rentoutua ja joskus juuri sitä kaipaa eniten.

Little Kitty, Big City on pieni peli isolla sydämellä. Jos eläimet ovat lähellä sydäntäsi ja ajatus kissana seikkailemisesta kaupungissa saa hymyn huulille, olet juuri oikeaa kohderyhmää.

9.5 / 10
Hyvää + Erittäin sympaattinen ja persoonallinen tunnelma. + Suloinen visuaalinen tyyli ja onnistuneet animaatiot. + Helposti lähestyttävä, stressitön pelaaminen. + Kissamainen huumori ja oivaltava kerronta. Huonoa - Ohjainohjaus tuntuu ajoittain kömpelöltä. - Vähäinen haaste voi tylsistyttää osaa pelaajista. - Äänimaailma jää hieman taustalle. Yhteenveto: Little Kitty, Big City ei yritä mullistaa pelimaailmaa, eikä sen tarvitsekaan. Se tarjoaa muutaman tunnin mittaisen, lämpimän ja stressittömän kokemuksen, joka sopii erityisesti pelaajille, jotka arvostavat tunnelmaa ja eläinläheisiä tarinoita. Noin 20–25 euron hintaluokassa peli tuntuu reilulta ostokselta. Se ei ole pitkä, mutta se jättää jälkeensä hyvän mielen. Tämä on peli, jonka parissa on helppo rentoutua ja joskus juuri sitä kaipaa eniten. Little Kitty, Big City on pieni peli isolla sydämellä. Jos eläimet ovat lähellä sydäntäsi ja ajatus kissana seikkailemisesta kaupungissa saa hymyn huulille, olet juuri oikeaa kohderyhmää.