Ruotsalainen Chronicon on laatuhuumetta Diablon-nälkäisille Kommentit pois päältä artikkelissa Ruotsalainen Chronicon on laatuhuumetta Diablon-nälkäisille

8.5 / 10
Hyvää Hervottomasti ihanaa loottia. Huonoa Helppo. Yleisesti Älä anna ulkoasun hämätä. Chronicon on tämän hetken parhaita toimintaroolipelejä, josta kukaan ei ole kuullut. Kiireisen pelaajan vaihtoehto.

Vuonna 2012 maailma lähes syöksyi pimeyteen, kun ilmestyi ja alitti kaikki odotukset. Pahimmalta vältyttiin vain, koska ja -pelien kaltaiset nousukkaat täyttivät toimintaroolipelien tyhjiön. Niissä on riittänyt pelattavaa vuosiksi, mikä on siunaus ja kirous. Varsinkin vaatii luopumista maallisesta elämästä ja joogin kykyä vaipua transsiin päiväkausiksi. Nyt näyttämölle astuu ruotsalaisen Daniel Stigsjöön kehittämä , joka tekee kaiken saman kuin isoveljensä, mutta kompaktisti. Se ei vaadi avioliittoa ja on avoin jopa yhden illan jutuille.

Pahuus on karkotettu maasta, demonit voitettu, ja kuningaskunnassa vallitsee rauha. Puhe on nyt Ruotsin lisäksi Chroniconin fantasiamaailmasta. Mitä virkaa sankareilla enää on täydellisessä yhteiskunnassa? Metsän keskellä kohoaa temppeli, jossa he pääsevät elämään katkelmia muinaisten urhojen geenimuistoista. Se tarinasta. Tässä pelissä tapetaan hirviöitä.

 

Vihollismassojen niittäminen ja loputon lootin kilinä vievät hypnoosiin. Chronicon lypsää aivoista dopamiinia niin tehokkaasti, että luokittelisin pelin miedoksi huumeeksi. Säihkyviä aarteita sataa niskaan kuin Esterin holvista, ja varusteissa on vaihtelua. Koskaan ei tiedä, milloin putoaa jokin odottamattoman hyvä palkinto, joka voi muuttaa pelityylin. Ainoa päämäärä on ikuinen voimistuminen, ja peli ehdollistaa jatkamaan oravanpyörää. Riippuvuuden aiheuttaminen psykologisilla tempuilla on kuolemansynti silloin, kun halutaan myydä maksullista tilpehööriä. Chronicon ei rahasta, vaan käyttää samoja jippoja hauskuuden luomiseen. Kun psykologi B. F. Skinner laittoi rotan laatikkoon, hän tuskin arvasi, millaisia pelejä hänen kokeensa tulisi poikimaan.

Kuvassa Chronicon kiteytettynä.
(Lähde: Wikipedia)

Perunasta puolijumalaksi

Chroniconista piti tulla vaatimaton rogue-lite, mutta mopo karkasi käsistä. Jättiprojektiksi paisunut peli vietti viisi vuotta Early Accessissa, ja versio 1.0. julkaistiin juuri. On vaikuttavaa, että yhden ihmisen tekemä peli tarjoaa kaiken saman, kuin isolla rahalla kehitetyt esikuvansa. Chronicon lainaa sisältönsä naapureilta kuin Den Svenska Krönikan konsanaan, mutta tekee sen rakkaudella.

Valittavana on neljä hahmoluokkaa, joista jokaisella on neljä taitopuuta. Hahmo kehittyy tasolle 100, mikä riittää noin yhden puun maksimointiin, tai lempitaitojen poimintaan kahdesta. Ritari ja berserker ovat puolustukseen ja hyökkäykseen painottuvia lähitaistelijoita. Riistanvartija ja velho ampuvat kaukaa. Taitopuut tarjoavat riittävästi palikoita, joita yhdistelemällä hahmosta voi rakentaa eri kokoonpanoja. Esimerkiksi ritarista voi kehittää perinteisen paladinin keskittymällä parannus- ja pyhyystaitoihin, ja berserkeristä voi muokata vaikka lohikäärmesieluisen tulimörssin tai jääviikingin. Hahmo kuin hahmo on lopussa uskomaton tuhon kylväjä, joka yhdellä iskulla aktivoi efektien ryyppään ja putsaa ruudun hirviöistä ilotulitusten saattelemana.

Berserkerille on maistunut Mynthon.

Tason 100 jälkeen kehitys hidastuu, ja pisteitä voi jakaa enää hienosäätäviin Mastery-puihin. Taidot voi myös resetoida ilmaiseksi aina, kun huvittaa kokeilla uutta kokoonpanoa. Se on pelaajaystävällistä, mutta toisaalta hahmo ei enää tunnu yhtä pysyvältä ja omalta.

Muutkin tutut mekaniikat ovat mukana. Varusteita voi päivittää iskemällä jalokiviä reikiin, tai lumota niihin uusia arvottuja ominaisuuksia. Satunnaiset portaalit vievät haasteulottuvuuksiin, ja pääkampanjan jälkeenkin voi rymytä alati vaikeutuvia luolastoja. Path of Exilen kaltaista online-maailmaa ei löydy, mutta niille ketkä pitävät ihmisistä, on tarjolla 1-4 pelaajan yhteistyöpeli sohvalla tai Steamin kautta.

Täyden palvelun temppeli.

Mahti on minun

Tasot nousevat tiuhaan, ja kampanja kestää kymmenisen tuntia. Jo puolessa välissä säädin loottifiltterin näyttämään vain legendaarisimmat aarteet, ettei krääsän kuljetus myyntiin muuttuisi työlääksi. Loottihemmottelun varjopuolena hahmo voimistuu liiankin nopeasti, ja pomohirviöt kaatuvat usein parissa sekunnissa. Vaaran puuttuessa sääntöjen syvempiä vivahteita ei tarvitse opetella pääkampanjan aikana. Siinä missä helppous pilasi minulta Diablo III:n, Chroniconille se on vain lievä miinus. Molemmissa aito haaste alkaa vasta tarinan jälkeen, mutta Chronicon viihdyttää helpponakin.

Jousiampujani latoo sarjatulena nuolia, jotka osuessaan hidastavat, tainnuttavat, levittävät myrkyttäviä siemenkotia, sytyttävät maan tuleen ja räjähtävät sirpaleiksi. Sirpaleet lävistävät ympäröivät viholliset ja luovat pieniä tornadoja, jotka yhdistyvät isoksi tornadoksi, joka käy ajamaan vihollisia takaa. Siksi olen onnellinen mies.

Kommentoi

Maailma kuuluu ihmiselle – Arvostelussa Horizon: Zero Dawn PC:lle Kommentit pois päältä artikkelissa Maailma kuuluu ihmiselle – Arvostelussa Horizon: Zero Dawn PC:lle

Horizon Zero Dawn

Horizon: Zero Dawn (PC/Steam)

9.8 / 10
Hyvää Mukaansatempaava tarina, todentuntuinen pelattavuus ja PC:n suorituskyvyn hienosti käyttävä optimointi tekevät tästä pakkohankinnan kolmiulotteisten seikkailupelien ystäville. Huonoa RTX olisi ollut kiva. Yleisesti Peli on huippuunsa hiottu kolmannen persoonan seikkailupeli ja yksi PS4:n syystäkin tärkeimmistä peleistä ja julkaisuvuotensa parhaista, joka on odotettu myös PC-laitteille.

Ālōẏa on Bengalin kieltä ja tarkoittaa sitä joka on valossa. Albanian kielellä Aloi tarkoittaa matkaa. Horizon: Zero Dawnin päähenkilö Aloy on hädin tuskin kahtakymmentä oleva punatukkainen, vakavailmeinen nainen, joka on vähintään yhtä kyvykäs ellei kyvykkäämpi kuin kaksilahkeiset verrokkinsa. Tämän polku on myös tavalla tai toisella kautta pelin tapahtumien valaistu, vaikka esteitä se on täynnä jo alkumetreistä asti. Peli alkaa samalla tavalla kuin My Summer Car, pelaajahahmon syntymästä. Vauvassa on jotain erikoista joka on nähtävissä jo siitä että se synnyttää näkijästä riippuen joko ihastusta tai pelkoa. Aloy annetaankin heimon hylkiöksi joutuneen isällisen Rostin kasvatettavaksi, jonka opetukset toimivat eräänlaisena prologina pelille.

Horizon: Zero Dawnin jylhänkaunista maailmaa asuttavat eläimen kaltaiset koneet, jotka vaeltavat pitkin ruohikkoja ja savanneja. Nämä koneet ovat myös muiden, pahantahtoisempien ihmisten ohella pelin vihollisia. Kuten avoimen maailman peleihin kuuluu, näiden peltilehmien ruhoista voi kerätä arvokkaita osia aseisiin, päivityksiin ja panssareihin. Luonnon piilottamat rauniot ja niissä lojuvat muumiot kertovat maailmasta, joka joskus oli, mutta ei ole enää ja joka sitoo Aloyta tahtomattaan vankasti itseensä. Ihmiset ovat palanneet jonkinlaiseen uuteen haudattua modernia kierrättävään pronssikauteen. Kaksi maailmaa on rakennettu huolellisesti ja niiden välinen vuoropuhelu on kiehtovaa katsottavaa.

Sen lisäksi, että tarina vetää mukaansa, on Horizon: Zero Dawn myös hyvin kaunista katsottavaa ja kuunneltavaa. Matalaääninen jyrinä ja pauke kone-eläinten rynnätessä täyttä höyryä kohti saattaisi hirvittää tottumatonta – niin todenmukaisesti koneet on saatu pyrskähtelemään, pyristelemään ja vääntelehtimään. Jokaisessa Aloyn liikkeessä on inhimillinen hitaus ja kömpelyys joka ei kuitenkaan haittaa pelaamista, koska raskaatkin liikkeet tuntuvat luonnollisilta. Siksi jokainen napakymppi koneen herkkään osaan tuntuu erityisen suurelta voitolta. Tunnelmaan, liikkeeseen, ääneen, kuvaan ja ohjattavuuteen on saatu todellinen mestarin kädenjälki ja sen vuoksi se tuntuu parhaimmillaan voimaannuttavalta pelata.

Vaikka pelissä on avoin maailma, se ei tunnu tyhjältä tai itseään toistavalta kuten monen avoimen maailman pelin kohdalla joutuu valitettavasti sanomaan. Siinä on miltei samanlaista löytämisen riemua kuin Bethesdan tai Rockstarin peleissä parhaimmillaan. Vaikka Bethesdaa kuinka kritisoisi, ja aiheestakin, pelimaailmat he ovat aina osanneet rakentaa. Jo pelin alussa, Aloyn eksyessä vanhaan luolastoon joka on ollut menneen maailman ajan tukikohta, nähdään se, miten huolella yksityiskohdat on rakennettu ja miten paljon pelissä on tutkimisen iloa. Pelin valokuvamoodi, joka tuntuu olevan nykyään jonkinlainen standardi jota aikanaan ihmettelin, on mainio lisä hetken kaappaamiseen pelistä halusi sitä kukaan nähdä tai ei. Arvostelun artikkelikuva on otettu pelin valokuvamoodissa.


Horizon: Zero Dawn kuuluu siihen kategoriaan, jonka pitäisi viimeistään osoittaa että pelit eivät ole tyhjänpäiväistä massaviihdettä, vaan ne ovat monipuolinen ja parhaimmillaan hyvin korkeatasoinen media joka vaatii kokijaltaan paljon muutakin kuin sorminäppäryyttä ja yksinkertaista päättelykykyä. Se on lukuisten kertomusten, henkilöiden ja tapahtumien maailma, jonka ytimessä pelaajan avatar, Aloy, on.

En ole ollut ikinä semmoinen joka näkee itsensä pelin päähahmona, mutta seitsemänvuotias tyttäreni ihmetteli Super Mario Odysseyn prinsessan pelastamista. Hän mainitsi erikseen, että prinsessaa pitää välillä myös kantaa. Jahka lapsi kasvaa ikäsuositukseen asti, saa hän kulkea saman matkan Aloyn, jota ei kenenkään tarvitse kantaa, kanssa.

Kommentoi

Salapoliisina Frederik – Arvostelussa Disco Elysium Kommentit pois päältä artikkelissa Salapoliisina Frederik – Arvostelussa Disco Elysium

Disco Elysium

10 / 10
Hyvää Miltei kaikki mitä peliltä voi odottaa Huonoa Joskus vihjeet menevät aivan ohi Yleisesti Disco Elysium oli ehdottomasti yksi vuoden 2019 parhaista peleistä, ellei paras. Peli on harmoninen kokonaisuus, jonka läpi pelaaja kulkee omaa virtaansa seuraten. Jokainen pelikerta eroaa toisesta ja pelissä on runsaasti uudelleenpeluuarvoa. 

Mikä yhdistää kommunismin, juopottelun ja diskomusiikin? Onko Frederikin railakkaista nuoruusvuosista vihdoin tehty videopeli? Onneksi ei, vaan kyseessä on hätkähdyttävä ja monisävyinen roolipelien suunnannäyttäjä Disco Elysium.

Peli on Viron lahja pelaajille, jotka tahtovat nauttia muutakin kuin Viru Valgea ja hyvää olutmakkaraa. Pelin luoja, karjalais-virolainen Robert Kurvitz, on muusikko ja kokenut Dungeons and Dragons pelaaja. Ja sen kyllä huomaa pelin teemoista ja roolipelin syvyydestä. Viimeisinä muutamina vuosina markkinoille on ilmestynyt useita klassisia roolipelejä, jotka kantavat vanhojen roolipelien muistoa tekemättä isoja uudistuksia tai uniikkeja ratkaisuja. Disco Elysium kuitenkin tekee mitä haluaa ja antaa pelaajalle aivan uudenlaisen roolipelikokemuksen.

Peli alkaa, kun etsivä herää alkoholin runtelemasta kehosta ilman mitään muistikuvaa itsestään tai tapahtuneesta. Päässä myllertävät aistit, jotka jo ihmisen esiasteella ohjasivat käytöksen syvää aallokkoa. Jokin muinainen ja alkukantainen repii ylös unesta ja saa palaamaan takaisin babylonin kierteeseen ilman viinan nirvanaa. On vedetty enemmän ja rankemmin kiisseliä kuin Tauski tai Nykänen. Viina on virrannut ja joika raikunut, olet ollut oman elämäsi discoprinssi, superstar le magnifique.

Edessä on pitkä matka, jossa superetsivän pitää oppia itsestään kaikki, kipeimmät ja pimeimmäkin asiat. Takapihalla riippuu puusta alaston mädäntynyt mies. Mitä muuta olet viikon ajan tehnyt, kuin ryypännyt tässä pikkukaupungissa? Pidätkö pääsi puhtaana ja vietät nenänvalkaisuviikkoa, vai annatko periksi viinan ja huumeiden himoille? Miksi koko kaupunki on pysähtynyt satamalakon myötä? Onko murha ay-liikkeen juonima vallankaappaus? Oletko sinä kapitalistin alkoholisti sylikoira tai kommunistin suurin ajattelija? Kaikki riippuu sinusta.

Henkilöllisyys rakennetaan 24 eri attribuutista. Ne ovat jaettu älyn, psyyken, fysiikan ja motorisen puuhun. Melkein jokaisessa dialogissa voi pelaaja itse käyttää ainakin yhtä näistä attribuuteista. Skill checkin onnistuttua lähtee dialogi rullaamaan eteenpäin. Kyseinen onnistuminen antaa lisää tietoa ja tuottaa mahdollisia kokemuspisteitä. Keskusteluissa on myös passiivisia skill checkejä, jotka menevät automaattisesti läpi mikäli olet kartuttanut tarpeeksi pisteitä tiettyyn taitoon. Taidot auttavat löytämään tavaraa ja johtolankoja myös liikkuessa maastossa. Amnesiakytällä on myös mietekaappi, minne jemmataan erilaisia mietekokonaisuuksia. Ne avautuvat, kun keskustelee hahmojen kanssa tietyllä tavalla. Näitä mietekokonaisuuskia on tuhottomasti ja niiden avaaminen on suuri mysteeri.

Peli ei sovellu niille, jotka pyyhältävät pelien läpi, uppoutumatta tekstiin ja juoneen. Tämä mestariteos nojaa täysin dialogiin, jossa tapahtuukin kaikki mitä pelissä tehdään. Jokainen keskustelu voi aueta moneen suuntaan riippuen pelaajan tekemistä valinnoista. Dialogin avulla ei vain puhuta muille, tutkita paikkoja ja taistella, vaan käydään myös omaa sisäistä monologia sisäisten aivoalueiden ja tunnemekanismien kanssa. Tunteet ja aivojen alueet kertovat dialogissa miltä esimerkiksi haastateltava vaikuttaa tai miltä hän tuoksuu. Ne puhuvat pelaajalle kuin olisivat tunteiden ruumiillistumia tai skitsofreenikon toisia henkilöllisyyksiä.

Graafisesti Disco Elysium on silmiä hivelevän kaunis. Sosialismin ja kansannousun runtelema betonihelvetti upottaa pelaajan rantakaupungin miljööhön ja sen historiaan täydellisesti. Rekkaletkat sekä hökkelikylät tuovat historian lähelle ja toimivat erinomaisina lavasteina tälle murhanäytelmälle. Värimaailma on pelkistetyn harmaa, mutta siellä täällä tulee väriläiskiä, jotka leviävät vesivärien tavoin. Tekstuurit uppoavat ympäristöön saumattomasti, ja siksi epähuomiossa jotain tärkeää voi mennä ohi. Esimerkiksi pelatessa kannattaa pitää tab-näppäintä pohjassa uusilla alueilla, koska silloin näkee kaikki tavarat, joita voi tutkia ääriviivoitettuna. Nurkissa on paljon tavaraa piilossa ja näistä saa kerättyä huomattavan määrän rahaa. 

Pelin parasta antia on kuitenkin tarina.. Se koukuttaa hauskuudellaan ja omituisuudellaan. Amnesian kautta tutkitaan päähenkilön historiaa. Surullisen ihmisraunion vuodatus menneistä ajoista raastaa sydäntä. Esimerkiksi karaoksen laulaminen kannattaa jättää pelin loppuun, kun menneisyys on suurilta tullut jo tutkituksi. Tarinaa ja tekstiä on niin runsaasti, että pitkinä sessioina runsaus alkaa puuduttaa. Siksi peli on varmasti oivallinen Switch-versiona. Kahden tunnin rykäisy pitää mielenkiinnon päällä ilman, että päätöksistä tulisi samantekeviä.

Disco Elysium oli ehdottomasti yksi vuoden 2019 parhaista peleistä, ellei paras. Peli on harmoninen kokonaisuus, jonka läpi pelaaja kulkee omaa virtaansa seuraten. Jokainen pelikerta eroaa toisesta ja pelissä on runsaasti uudelleenpeluuarvoa. 

Kommentoi