Kun Shenmue julkistettiin Dreamcastille, olin innoissani. Vuonna 1999 peli lupaili niin paljon uusia asioita ja ennennäkemätöntä tarinankerrontaa ja realismia, että sitä oli vaikea pelaajan edes käsittää. Itse peli oli graafisesti upea, muttei kovin tapahtumarikas. Silloin uudet quick time eventit olivat jännittävä lisä, ja seikkailupelaamiseen lisätyt taistelupelielementit toivat mielenkiintoisen minipelin. Peli tuntui pitkältä, mutta pääosin siksi, että suuri osa peliaikaa kului asioiden odotteluun. Kuitenkin aika kului hyvin ihan vain kuljeskelussa ja paikkojen tutkimisessa, sillä peli oli graafisesti niin näyttävä.

Pelasin pelin vain kerran läpi, enkä toiseen osaan koskenut. Peli on siis maannut muistojeni ullakolla keräten ylleen kultaista pölyä. Olen pitkään ajatellut, että hankin vielä joskus uudelleen Dreamcastin ja pelaan Shenmueta taas.

Monet asiat mitä odottaa tai kuvittelee, ei koskaan tapahdu. Eihän Dreamcastin ja Shenmuen hankkiminen mitenkään mahdoton tehtävä ole ollut, mutta pelin uudelleen eläminen on jäänyt tekemättä. Ehkä jotkut pelit ovat vain parempia muistoissa, kuin oikeasti. Tähän ehkä tiedostettuun kieltäytymiseen tuli kuitenkin häiritsevä tekijä, pelin uudelleenjulkaisu moderneille alustoille – ja vieläpä sopuhintaan! Enkä ollut kakkosta koskaan pelannut, mikä oli samaan pakettiin sovitettu. Pelin hankin heti. Sanottakoon, etten ole vieläkään kakkososaa pelannut. Kaikki alla oleva kertoo siis ensimmäisestä Shenmuesta Xbox Onen läpi suodatettuna.

Graafisesti ilman modernia HD-siloitteluakin peli on edelleen vaikuttava kun pitää mielessä alkuperäisen julkaisuvuoden. Maailmassa on paljon yksityiskohtia. Ihmishahmot ovat melko tönkköjä, mutta varsinkin kaupungin kadut ovat täynnä pieniä yksityiskohtia. Pelin alussa aikaa kuluu miellyttävästi ihan vain kuljeskeluun ja asioiden tutkimiseen. Kaikille ihmisille voi puhua, mutta sanojasi et voi valita. Joillain on enemmän asiaa, joillain vähemmän. Hirvittävän karmeaan ääninäyttelyyn ja suhisevaan äänityksen laatuun pitää tottua, sillä pelissä joutuu puhumaan hirvittävän paljon. Ja kun suurin osa juttelusta ei johda mihinkään, se käy hyvin, hyvin tylsäksi liian nopeasti. Harvalla on mielenkiintoista sanottavaa, keskustelu on kankeaa, repliikkien välissä on taukoja, yksinkertaista asiaa jauhetaan turhan kauan jopa silloin kun mitään varsinaista asiaa ei edes ole.

Itse pelin juoni on yksinkertainen. Pitää löytää isän murhaaja. Tätä etsitään vihjeiden kautta. Suurin osa vihjeistä on puhua oikealle henkilölle. Ne, jotka eivät tiedä mitään joko vihjailevat ja ehdottelevat pelaajaa oikeaan suuntaan, tai sitten eivät oikeasti tiedä mitään ja vievät vain aikaa louskuttamalla leukojaan. Suurin osa pelistä on ympäri kaupunkia juoksentelua ja eri ihmisille puhumista. Joskus saat tietää oikean henkilön, mutta hän on paikalla tiettyyn aikaan päivästä. Silloin pitää odotella. Nukkumaankaan ei pääse kelloa jouduttamaan vasta kuin illalla, eikä mikään muu aktiviteetti kelloa nopeuta yhtään. Kolikkopelit on nopeasti pelattu tylsistymiseen asti ja koska kenelläkään ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa, aika käy todella pitkäksi. Ja vaikka maailma onkin täynnä yksityiskohtia, niin ylimääräistä tutkittavaa ei oikeasti juurikaan ole.

Joskus pääsee käyttämään esineitä ja ratkaisemaan pieniä pulmia, mutta ne ovat hyvin harvassa. Todella mukavaa vaihtelua ja harmittaakin, miksi niitä ei käytetty enemmän. Tietysti pelissä on pieniä sivutehtäviäkin, mutta välillä niiden löytäminen on ihan vain tuurista kiinni – pitää olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Nekään eivät hirveästi sisältöä tai tekemistä lisää.

Pelin taistelukohtaukset ovat kevyt versio Virtua Fighteristä. Liikkeitä opitaan uusia, ja niitä hakataan ohjaimella kuten taistelupelissä. Taisteluita on silloin tällöin, ja ne ovat mukava lisä. Mitenkään kauhean syvällinen taistelusysteemi ei ole, mutta ihan kohtalaisen toimiva. Joskus kolmiulotteinen kenttä ja varsinkin usea vihollinen aiheuttaa ongelmia, kun pitää taisteluliikkeeseen painaa tiettyä suuntaa. Onko se ohjaimesta eteenpäin vaiko vihollista kohti eteenpäin? Mitä jos vihollinen ei ole suoraan edessä, niin silloin on hankalahko saada haluamansa hyökkäys kunnolla onnistumaan. Jotkin taistelut vaativat oikeasti osaamista, joten pelkästään nappeja hakkaamalla ei peliä läpäise. Onneksi taistelua saa treenata pelissä, joten ihan yrityksen ja erheen sopaksi se ei äidy.

Myöhemmin peleissä ehkä liikaakin käytetty quick time event -systeemi oli Shenmuen itse pelaamisessa se paras, jännittävin, hauskin ja mielenkiintoisin osa. Vaikka sitä onkin peleissä käytetty aivan liikaa ja ihan väärin (esimerkiksi välianimaatioissa), Shenmuessa se oli pelin suola. Ne sopivat hyvin peliin ja olivat täynnä toimintaa ja jännitystä. Usein taisteluja tai takaa-ajoja. Erittäin toimiva ja mukava systeemi, mikä loppujen lopuksi on vain oikean napin painamista oikeaan aikaan. Ja jos tarpeeksi useasti pieleen menee, niin jo ulkoa opettelua.

Jos pelaisit Shenmueta nyt ensimmäisen kerran ikinä, pettyisit todella paljon. Peli on kömpelö ja pitkäveteinen. Keskusteluvetoisena siinä ei ole keskusteluvaihtoehtoja. Et saa itse vaikuttaa hahmoon juurikaan. Jos kuitenkin pelaat Shenmueta nostalgisista syistä, niin uskon, että pelikokemus on sama kuin miltä se silloin tuntui. Vaikka minäkin huomaan, miten huono peli loppujen lopuksi on nykystandardeilla, ja tajuan sen kömpelyyden jo omana aikanaan, en voi olla peliä rakastamatta!

Shenmue 2 pelasin muutaman tunnin. Se ei ole juurikaan korjannut mitään. Keskustelut ovat elävämpiä ja hahmoilla on enemmän interaktiota. Grafiikka ei ole kehittynyt ja uusi kaupunki näytti ainakin alkupuolelta rumemmalta ja yksityiskohdattomalta kuin vanha. Pelin pahin ongelma on rahan tienaaminen, mikä on pakollista. Ja uskomattoman aikaavievää ja tylsää. Ehkä tämä kertoo siitä, että Shenmue 2 on hirveää paskaa koska en ole sitä pelannut ”silloin joskus”. Minulla ei siis ole nostalgialaseja silmillä sitä pelatessani, joten näen pelin todellisen luonteen. Sen, mitä en ykkösessä näe.