Stranger Things (Netflix)
80-luku on pääosin hieno juttu. Silloin musiikki oli pääosin hyvää ja aloitti nykyajan suuria marginaalimusiikista valtavirtaan siirtyneitä suuntauksia kuten ison osan elektronisen musiikin genreistä, modernin metallimusiikin ja hip hopin. 80-lukua leimaa myös eräänlainen sokerikuorrutetun, brändeillä, muodilla, leluilla ja kuluttajaelektroniikalla kyllästetyn kulutusyhteiskunnan katku. Tuntuu, että suuri osa asioista mitä meidän kuuluu muistaa kyseiseltä vuosikymmeneltä ovat tavaroita mitä olemme omistaneet.
Stranger Things tietää sen. Vuonna 1985 julkaistu, yhdeksi suurimmista tuoteflopeista kutsuttu Coca-Colan New Coke palaa markkinoille Stranger Thingsin avustuksella. Se avustus ei mitään pientä ole. Kokistölkit paistavat läpi kuin pastakastike valkoisessa paidassa kohtauksissa, jotka olisi pitänyt jättää vain hahmoille. Tuotesijoittelu on niin näkyvää, että se häiritsee sarjan katsomista. Jopa niin häiritsevää, että välillä miettii onko se tehty piruuttaan.
Sitten itse sarjaan. Kolmas kausi on kelvollisesti kirjoitettu ja esittelee tuntemattoman uhkaa samalla tehokkuudella kuin se on aina tehnyt. Tosin se ottaa keskittäessään teemaansa Hawkinsin uuteen ostoskeskukseen kantaa hyvin oudolla tavalla yhteiskunnallisiin asioihin – se toisaalta kritisoi ketjuliikkeiden vaikutusta pikkukaupungin teollisuuteen, mutta samalla myös juhlii niitä pitämällä brändit ja tyylit näkyvissä.
Sarjassa on paljon tuttua, uusia pelottavia asioita ylösalaisesta ja myös vanhojen tuttujen hahmojen uusia tuulia, josta mainittavinta on keskiössä olevien lasten kasvaminen teineiksi. Vieraan vallan läsnäolo tuo myös sarjaan uuden voiman, jota vastaan saadaan sarjan ensemble castin jäseniä osan keskittyessä kauhujen torjuntaan.
Englanninkielinen termi franchise fatigue on ilmiö joka koskee varsinkin tietyn teeman ympärille rakennettuja sarjoja, joiden erityispiirteet muuttuvat lähinnä ärsyttäviksi. Franchise fatigue iskee Stranger Thingsiin erityisen kipeästi varsinkin aikana kun yksi Spielbergin huonoimmista elokuvista, Ready Player One, osoitti miten tyhjää ja keinotekoista iso osa sekä modernista kasarinostalgiasta että pop-kulttuurifanituksesta on. Nostalgia ei ole ainoa ongelma. Yhdestä sarjan tunteikkaammasta hetkestä irrotettu korulause on kuin moderni ”hold the door”, joka on olemassa vain meemejä varten.
Siksi Stranger Thingsin suurin ongelma on siinä, miten suuren huomion se antaa vuosikymmenensä kulutusyhteiskunnalle. Samaan aikaan kun massat pohtivat populaarikulttuurin lähinnä huomiota häiritseväksi voimaksi niihin asioihin, tiloihin ja ihmisiin, jotka ovat menneisyydessämme, häiritsee myös Stranger Thingsin populaarimedian juhlinta sen sisällään pitämää tunnetta ja vuorovaikutusta. Sillä pohjimmiltaanhan Stranger Things on ihan kelpo sarja, mutta vain ihan kelpo.
