Tehtävä: Mahdollinen, kiitos Netflixin – Arvioitavana kaikki Mission: Impossible -leffat Kommentit pois päältä artikkelissa Tehtävä: Mahdollinen, kiitos Netflixin – Arvioitavana kaikki Mission: Impossible -leffat

Mission: Impossible eli 90-luvun kotoisasti “Mahdoton tehtävä” oli tuolloin 90-luvun alussa älyttömän siisti juttu. En muista siitä oikeasti juuri mitään paitsi tiimityön, teknovempaimet, tyypin joka käytti aina maskia ja – tietysti – yhden kaikkien aikojen tunnistettavimmista tunnusmusiikeista. Tuota tunnaria sitten kuuli siellä sun täällä parodioissa ja korostamassa sitä, että nyt suoritetaan huippusalaista, jännittävää ja äärimmäisen stealthya tehtävää.

Sitten tuli Tom Cruise. Kaksi ensimmäistä leffaa aikanaan katsoin ja niin hirveästi petyin, että jätin leffat sikseen vuosiksi. Kunnes tänä vuonna päätin paikata aukon sivistyksessä, katsoa ne kaikki ja tarjota teille kuuman ottoni niiden parhausjärjestyksestä. Sinun tehtäväsi, arvoisa lukija, mikäli otat sen vastaan, on pitää lähtökohtani mielessä ja muistella sitä, jos mielipiteitäni on vaikea sulattaa. Tämä kirjoitus loppuu kuuden kohdan ja yhteenvedon päästä.

Onnea matkaan, ja mikäli kiinnostus herää, jokainen näistä löytyy kirjoitushetkellä Netflixistä.

6. Mission: Impossible III

Kolmannessa osassa unohdetaan autuaasti kaikki edellisissä osissa tapahtunut, kuten näissä elokuvissa on tapana. J.J. Abrams tuntuu unohtavan suurin piirtein kaiken muunkin, kun käsivarakameran vakautta mitataan Richterin asteikolla ja leikkauksia tulee tyypillisesti noin sekunnin välein. Tarina on melko tyypillistä Abramsia, jossa tärkeintä ei niinkään ole sisäinen logiikka tai uskottavuus, vaan käsikirjoittajan hinku yllättää katsoja pohjustamattomilla käänteillä. Elokuva yliviljelee aikarajoja ja vieläpä hyvin keinotekoisesti vetämällä aikoja täysin hatusta. Pahinta lienee kuitenkin Philip Seymour Hoffmanin täydellinen haaskaus, kun erinomaiselle näyttelijälle annetaan rooliksi “sadistinen pahis”. Hahmoja ylipäänsä on vaikea kutsua edes yksiulotteiseksi; enemmänkin ne tuntuvat lapsen ensimmäisiltä yrityksiltä hahmottaa, mitä ulottuvuus edes tarkoittaa. Pahis on sadistinen, tyttöystävä söpö. Symppaan eniten aivan alussa olevaa juhlavierasta, joka pitää Ethan Huntia (siis Tom Cruisea) puistattavan tylsänä ihmisenä. Kaikessa on mahdottoman väkinäinen ja teennäinen maku.

Tässä MI3:n keskeinen jengi. Kuulemma. Taisivat pyyhkiytyä itsestään muististani viidessä sekunnissa elokuvan jälkeen.

Noin puolen välin paikkeilla leffa kuitenkin vähän piristyy. Kaikesta nihkeydestäni huolimatta sydämeni alkoi hakata, mikä on vastaansanomaton merkki siitä, että jotakin on tehty oikein. Ei se hyvä elokuva ole, ja jotakin kertoo sekin että kaikista pisin yksittäinen otto, arviolta kymmenen sekuntia, on sivukuvaa Tom Cruisesta juoksemassa pitkin katua. Ilman esteitä, ilman vaaroja. Ihan vaan Tomppa juoksemassa.

Kai siinäkin joku aikaraja oli.

5. Mission: Impossible

Joku voisi sanoa tätä klassikoksi, mutta näin tämän teatterissa ja lähdin silloinkin sieltä pahalla tuulella. Juoni on tv-sarjan fanille haiseva isku päin pläsiä ja merkillisen yksinkertainen. Kai tämän jotenkin hyväksyy sillä, että Mission: Impossible -franchise on nykyään yhtä kuin Ethan Hunt, mutta silti Jim Phelpsin rooli on tässä rikollisen huono.

Ei sarjan ensimmäinen kyllä aivan surkea ole. Casting on ehkä leffasarjan paras ja Hunt pääsee jopa hieman hyödyntämään old school -tradecraftia eli vakoojantaitoja. Muutenkin asetelma on sarjan muihin osiin verrattuna ihastuttavan maanläheinen: vakoojatarina, jossa tärkeintä on tiedustelu, eivät pyssyt ja nopeatempoinen toiminta. Parhaat kohtaukset eli ikoniseksi muodostunut, moneen kertaan parodioitu roikkukohtaus sekä loppuhuipennus ovat yhä rautaa. Brian de Palman ohjaustyö on yleisesti ottaen kuitenkin vähän merkillistä outoine kuvakulmineen; Cruisekin vetää ehkä sarjan pahimmat skientologivirnistykset.

Bonuspisteitä ihanasta 90-luvun Hollywood-internetistä, jolla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa ikinä.

4. Mission: Impossible –

Rebecca Ferguson loistaa McQuarrien leffojen kirkkaimpana tähtenä.

Christopher McQuarrien kirjoittama ja ohjaama leffasarjan viides osa on omituisen unohdettava erityisesti verrattuna edeltäjäänsä (josta myöhemmin). Tietyt tyylitellyt kohtaukset jäävät pinnallisiksi ja tuntuvat lähinnä Rebecca Fergusonin muotojen esittelyltä. Joillekin se voi toimia, itselleni tulee kiusallinen olo ja male gaze -mittaristo huutaa punaisella. Tällaisesta kameratyöstä huolimatta Ferguson on leffan parasta antia ja varastaa intensiivisellä olemuksellaan koko show’n. Mission: Impossiblelta tämä ei oikein tunnu mitenkään päin – McQuarrielle tuntuu riittävän kasvomaski ja pari kohtausta, jossa on tehtävä on: näennäisen mahdoton. Tunnusmusiikkia käytetään harvakseltaan ja lähinnä Bond-tunnarin tavoin. Konetuliräiskettä on sitten sitäkin enemmän. Sean Harrisin esittämä konna on mitäänsanomaton ja juoni jatkaa hullu terroristi -linjalla, ja oudosti edes Simon Pegg ei ole hauska. Yksikään nelososasta tuttu hahmo ei tunnu itseltään.

Keskinkertainen, vähän tylsä ja unohdettava elokuva, josta saisi muutaman nimen ja tunnusmusiikin muuttamalla tehtyä Bondin.

3. Mission: Impossible – Fallout

Tätä sarjan kuudetta ja toistaiseksi viimeisintä leffaa näkee useasti kärkisijoilla franchisesta puhuttaessa ja on se selkeä parannus turvallisen tasapaksuun aiempaan osaan nähden: muutama kohtaus todellakin loistaa – omana suosikkinani Vanessa Kirbyn dominoima yökerhokohtaus – ja kameratyö on kaunista, jos kohta melko pinnallista. Siinä mielessä leffa tuo mieleen Skyfallin, joka kyllä näyttää hyvältä, mutta jonka estetiikalla tuntuu olevan hyvin vähän tekemistä elokuvan tarkoituksen kanssa.

Falloutin käsikirjoitus vaan kärsii laiskuudesta, mikä vesittää kokonaisuutta. Keskeiset käänteet on kirjoitettu tökerön kliseisesti, tarina tuntuu pakotetulta ja hahmojen motivaatiot tuntuvat noudattavan eivät suinkaan hahmon kehityksestä vaan käsikirjoittajan oikkuja. Eräs vaikuttava kohtaus paljastuu kuvitelmaksi! McQuarrie ilmeisesti kirjoittaa M:I:nsä hienojen stunttien ympärille ja siltä tämä valitettavasti tuntuukin. Tuliaseilla räiskitään arviolta entistä enemmän, edellisen osan puisevin hahmo tekee puisevan paluunsa ja kokonaisuus huutaa yhä kovempaan ääneen, että Christopher McQuarrie ei ole ikinä saanut tehdä Bond-elokuvaa. M:I:stä muistuttavat tutut näyttelijät ja se pakollinen naamio, jota käytetään ennalta-arvattavasti. Lopun sinänsä näyttävät stuntit menettävät tehojaan kun tarinasta ja hahmoista ei siinä vaiheessa enää hirveästi jaksa välittää.

Viimeinen kohtaus on pohjanoteeraus, Doctor Whon messiaanisimpia (lue: korneimpia) hetkiä muistuttava Ethan Huntin ylistysvirsi ja täysin vastakkainen franchisen parhaimman osan vastaavalle. Ja hemmetti, siinä väitetään, että Huntin elämässä olisi ollut vain kaksi tärkeätä naista ja unohdetaan täysin sarjan toiseksi paras osa!

2. Mission: Impossible II

Moni lukija epäilemättä epäilee tässä vaiheessa arvostelukykyäni, kun monesti sarjan kehnoimmaksi osaksi tituleerattu – ja minun itsenikin teatterissa vihaama – toinen osa paistattelee parhausjärjestyksessä kakkossijalla. Eikä käy kiistäminen, että paikoin kakkososa on aika kamala: musiikki on hirveätä (ainakin meikäläiselle, joka vihaa nu metalia) ja ohjaaja John Woon dramatiikantajun siirappisuus on niin sakeata, että se voitaneen luokitella hermomyrkyksi. Muutama lähikuva ja hidastus on sen verran korni, että Yhdysvaltain Keskilännen maissinviljelijät epäilemättä soittelivat ja pyysivät satoaan takaisin.

Mutta on leffassa muutakin. Ihan rehellisyyden nimissä on sanottava, että Thandie Newton on ihana. (Kyllä, minulla on heikko kohta.) Eihän leffan romanssi mikään kuolematon rakkaustarina ole, mutta hemmetti, Thandie Newton! Roolihahmonsa Nyahin ja Huntin suhde tuntuu riittävän aidolta, jotta tarinassa on laajemman uhan lisäksi henkilökohtaiset emotionaaliset panokset. Siihen kun lisätään Dougray Scottin näyttelemä Sean Ambrose sarjan kirkkaasti parhaana ja ainoana ihmisen tuntuisena pahiksena, kakkososan jännitysmomentti tuntuu hyvin ainutlaatuiselta. Onhan se melodramaattinen ja John Woo viljelee tykittelee kaksin käsin kaikki woomaisuutensa, mutta minusta se vaan lisää leffan viihdyttävyyttä. Ja hitto vie: leffan isoin tulitaistelu esitetään traagisena tapahtumana, kun vaikkapa McQuarrielle ne ovat jo aika geneeristä räiskettä.

John Woo ei olisi John Woo ilman kyyhkysiä.

Väitän vakavissani, että tämä on tullut vain paremmaksi ajan myötä. Tyylirikot voi katsoa saman hassun nostalgialinssin läpi kuin Tom Cruisen hiustyylin ja niiden alta paljastuu aliarvostettu leffa. Ei nyt ehkä ihan helmi, mutta kenties sen viihdyttävyys tuleekin sen peittelemättömän melodramaattisesta tyylistä, joka ei löyhkää eltaantuneimmalta Hollywoodilta. Välillä se on oikeasti viihdyttävä, välillä tahattoman hauska, mutta tylsäksi ja värittömäksi tätä on vaikea kutsua! Se on häpeilemättä itsensä näköinen elokuva.

Mutta onko se Mission: Impossible? Eipä oikein.

1. Mission: Impossible – Ghost Protocol

Harvemmin sitä leffasta tulee välittömästi hyvälle tuulelle, mutta J. J. Abramsista toivuttuani Brad Birdin ohjaama Ghost Protocol iski kuin miljoona hyväntuulista volttia suoraan sydämeen! Animaatiohommissa kunnostautuneen Birdin ensimmäinen live action -ohjaustyö on täynnä ihmeellisen virtaviivaista kuvakerrontaa.

Pahis on tällä kertaa ihan ok, sillä vaikka hänen suunnitelmansa onkin tympeän kliseinen ydintuho, Michael Nyqvist kuitenkin elävöittää yksiulotteisen hahmonsa hienolla presenssillään ja onnistuu pahikseksi olemaan jopa fiksu. Samuli Edelmann hänen apurinaan on kenties leffan heikoin lenkki tai sitten en vain ole päässyt yli 90-luvulla syntyneistä ennakkoluuloistani. Näistä huolimatta tarinan panokset tuntuvat kunnollisilta ja vaarat aidoilta. Käsikirjoitus on hauska ja vivahteikas – ja vaikkei tästä krediittiä saanutkaan, McQuarrien viimeistelemä.

Paljolti tarinan toimivuudessa toki auttaa Birdin ohjaustyö. Käsikirjoitus voi kuvailla vaikka mitä, mutta ilman kunnon ohjaustyötä homma jää latteaksi. Ghost Protocolin parhaat kohtaukset kuitenkin ovat hiuksianostattavan jännittäviä ja huvipuistomaisen huikeita, ja meikäläisen korkeanpaikankammoa kutkuteltiin täydellisen viihdyttävästi. En muista, milloin olisin aiemmin päästänyt näin spontaaneja kiljahduksia leffan parissa!

Hauskinta vieläpä on se, että leffan kaksi ensimmäistä näytöstä menevät kuljettaessa huikeasta kohtauksesta toiseen ja jokainen niistä eroaa toisistaan. En yleensä pidä kuluneista kielikuvista, mutta jos kirjaimellisesti haukoin henkeäni odotellessani mitä leffa seuraavaksi keksii, niin paha siinä on sanoa muuta kuin että haukoin henkeäni odotellessaani mitä leffa seuraavaksi keksii. Kolmosnäytöksen alussa tahti hieman hidastuu, kuten yleensä tapana on, ja jos jotakin pitää moittia, niin tämä suvantovaihe tuntui vähän laahaavan.

Voittajan on lupa vähän pokkuroida.

Noin muuten sarjan neljäs osa on kyllä nappisuoritus. Hunt pääsee tekemään työtä loistavan tiimin kanssa, Jeremy Renner rysäytti kertoheitolla häntä kohtaan tuntemani ennakkoluulot 50. kerroksen ikkunasta pihalle, Pegg on hulvaton ja leffa huokuu jokaisesta solustaan halua tehdä oikeutta legendaariselle tunnarille, franchisen nimelle ja huippuluokan vakoojaviihteelle. Tehtävä: Mahdoton vaatii tiimin, vakoojameininkiä, hauskoja vempaimia ja jännittävän fiiliksen – ja kerrankin se onnistui!

Kirkkaasti genrensä kärkikastia ja yksi viihdyttävimmistä elokuvista, joita olen aikuisiällä nähnyt.

Lopuksi

Merkillisen ailahteleva on siis Ethan Huntin matka. Ethan Hunt ja Ving Rhamesin rikollisen vähälle käytölle jäävä Luther ovat ainoat kaikkia osia yhdistävät tekijät. Kolmososasta lähtien sarja siirtyy Bad Robotin haltuun ja tuo mukaan Simon Peggin ja tiettyä muuta jatkuvuutta. Tietyllä tapaa sarjan hyve on sama kuin Alien-elokuvissakin eli se, että jokainen ohjaaja voi tehdä asiat omalla tavallaan. Mutta kyllähän siinä vähän surku tulee kun poikkeuksellisen hyvän Ghost Protocolin jälkeen törmää unohdettavaan Rogue Nationiin.

Ilman M:I-nimeen liittyviä odotuksia McQuarrien kaksi osaa, ja Fallout, ovat epäilemättä merkittävästi viihdyttävämpiä. Omalta osaltani niissä tökkivät kaavamainen tuliaseräiskintä, joka nykypäivänä lähes poikkeuksetta ärsyttää, sekä käsikirjoitukset joille tuntui olevan tärkeämpää siirtyä nokkelasti stuntista toiseen kuin kertoa millään muotoa merkityksellistä tarinaa. Niiden ehdoton kohokohta meikäläiselle on Rebecca Ferguson, jonka luvataan palaavan myös sarjan seitsemänteen osaan, jota luotsaa jälleen McQuarrie. Kyllä kiitos, koska Ferguson on lupaavin toimintatähti pitkään aikaan.

Harmittaahan se vanhaa fania, että Mission: Impossible on nykyään lähinnä Tom Cruise + vähän soheloiden käytetty tunnari. Mutta ennakkoluuloni voitettuani löysin kuuden leffan joukosta yhden todellisen helmen, yhden ihastuttavan persoonallisen ja aliarvostetun toimintaleffan, pari mukiinmenevää rymistelyviihdettä ja yhden eltaantuneen klassikon. Ja jopa Abramsin ryökäle antoi pumpulle töitä.

Hyvää viihdettä, Jim.

Kommentoi

Yrjöpussit esiin: Kyseenalainen roolipeli Death Trash lurpsahti Early Accessiin Kommentit pois päältä artikkelissa Yrjöpussit esiin: Kyseenalainen roolipeli Death Trash lurpsahti Early Accessiin

Viime vuonna ihastelimme keskeneräisen pelin pikselitaidetta, mutta nyt pääsee konkreettisesti työntämään kourat mönjään. Stephan Hövelbrinksin Death Trash julkaistiin juuri Early Access -versiona, ja siitä löytyy myös pelattava demo.

Viihdettä koko perheelle.

Rappeutuneella planeetalla kosmiset kauhut kohtaavat haulikkoa heiluttavat punkkarit, DNA on epävakaata ja laatta lentää. Peli yhdistää Fallout-tyylisen avoimen maailman reaaliaikaiseen toimintaan, eikä kainostele ällötyksen määrässä. Musta huumori kuitenkin pehmentää rujoa rankkuutta. Pelissä voi edetä taistellen, hiipien, nikkaroiden tai neuvotellen. Valinnanvapaus näkyy siinä, että pelaaja voi halutessaan tappaa jokaisen NPC:n, tai olla tappamatta ketään.

Ainakin tiedotus on avointa.

Death Trash on ollut kehitteillä 6 vuotta. Kehittäjän mukaan Early Access -versiossa on sisältöä ”muutamaksi tunniksi”, ja valmista peliä saa odottaa ainakin vuoden. Hän suosittelee EA-versiota niille, jotka haluavat tukea pelin kehitystä, mutta eivät vielä odota saavansa massiivisesti sisältöä.

Kommentoi

Pikseliperjantai: Fallout -peleistä ammentava Death Trash -toimintaroolipeli Kommentit pois päältä artikkelissa Pikseliperjantai: Fallout -peleistä ammentava Death Trash -toimintaroolipeli

Retrotyylinen pikseligrafiikka on klassisen kuvataiteen jaloin muoto. Mihin suuruuteen Da Vinci olisi voinutkaan yltää, jos hän olisi keksinyt neliön muotoisen pensselin? Tässä juttusarjassa esittelen joka viikko yhden pelin, jonka pikselitaide on kiinnittänyt huomioni. Peli voi olla hyvä tai huono, uusi tai vanha, tai vasta suunnittelupöydällä. Nyt keskitytään vain ulkoasuun.

Sarjan aloittaa Death Trash, vanhoista Fallout -peleistä ammentava toimintaroolipeli. Post-apokalyptisella Nexuksen planeetalla vieras organismi kaipaa ihmisyyttä ja yhdistyy koneisiin, mistä voimme olettaa seuraavan kommelluksia. Peli lupaa karua tappelua, hiiviskelyä, mustaa huumoria, haarautuvaa dialogia, eksistentiaalista kauhua, kosmista lihaa, pervoilua ja kiroilua. Siis kaikki hyvän viikonlopun ainekset.

Ohjelmoinnista ja taiteesta vastaa saksalainen Stephan Hövelbrinks. Pelin kehitys alkoi vuonna 2015, ja sen oli tarkoitus saapua Early Accessiin jo kuluvan vuoden alussa. Ei ole yllättävää, että kunnianhimoiset indiepelit viivästyvät. Odotellessa pelin voi lisätä toivelistalle Steamissa ja ammentaa painajaisia Hövelbrinksin taiteesta. Miten kaunista rumuus voikaan olla.

 

Kommentoi