Toimintaelokuvien legenda: Top 3 Walter Hill -elokuvaa Kommentit pois päältä artikkelissa Toimintaelokuvien legenda: Top 3 Walter Hill -elokuvaa

Walter Hill

Yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja, tuottaja ja käsikirjoittaja Walter Hill tunnetaan räjähtävistä testosteronia pulppuavista toimintaelokuvista, joista löytyy paljon myös veijarimaisia hahmoja sekä nokkelaa dialogia. Tästä syystä häntä on pidetty ohjaajalegenda Sam Peckinpahin manttelinperijänä. Hill aloitti ohjaamalla televisiosarjoja, kuten Gunsmoke, Wild Wild West ja Bonanza, jatkaen myöhemmin apulaisohjaajana muun muassa elokuvissa Thomas Crown Affair (1968) ja Bullitt (1968). Ensimmäisen kokoillan elokuvansa Hard Times Hill ohjasi vuonna 1975, joka kertoo kulkuri Chaneystä (Charles Bronson) ja keikarimaisesta huijari Speedistä (James Coburn) , jotka koittavat onneaan paljain käsin nyrkkeilyn parissa, 1930-luvun New Orleansissa. Hillin seuraava ohjaustyö pakoautonkuljettaja Cowboysta (Ryan O’Neil) kertova elokuva Keikkakuski (The Driver) muistetaan sen sisältämistä näyttävistä kaahailukohtauksista. Elokuvan kohtaukseen, jossa keikkakuski esittelee taitojaan häntä palkkaaville pankkirosvoille, viitataan Ubisoft Reflectionsin kehittämän videopelin surullisen kuuluisassa ja vaikeassa johdannossa. Siinä pelaaja joutuu esittelemään stuntteja, päästäkseen sisälle rikollispiireihin. Lisäksi Hill tuotti Ridley Scottin tieteiskauhuelokuvan Alien – Kahdeksas matkustaja (1979).

Tuotteliaimmillaan Walter Hill oli 1980 ja 1990-luvuilla, jolloin hän teki useita klassikoiksi muodostuneita elokuvia, kuten 48 tuntia, Liekehtivät kadut (Street of Fire), Geronimo – An American Legend, Raivoisa ajojahti (Southern Comfort) sekä Red Heat. Hill on ollut etulinjassa myös lännenelokuvagenren elvyttämisessä, ohjaten muutamia uudenaikaisia länkkäreitä, kuten Lainsuojattomat (1980), Villi Bill (1995) ja Geronimo (1993) aikana, jolloin genre ei ollut muodissa. Hän onkin kertonut kaikkien elokuviensa olevan eräänlaisia“westernejä”, jonka arvomaailma ja asetelmat ovat usein siirretty nykypäivään. 2000-luvulla ohjaajan tahti on hiljentynyt, ja hän on keskittynyt suurilta osin televisiotöihin. Hän on ohjannut western-minisarjan Broken Trail (2007) sekä tuottanut HBO:n sarjan Deadwood, joiden lisäksi elokuvia on ilmestynyt väljään tahtiin. Esitelläkseni legendaarisen toimintaohjaajan tuotantoa, olen valinnut kolme parasta kokopitkää elokuvaa Hillin pitkän uran varrelta.

3. Last Man Standing (1996)

Elokuva Last Man Standing on oivallinen esimerkki ohjaajan 1990-luvun tuotannosta, jonka toiminta hidastuksineen nousee ennennäkemättömiin sfääreihin. Tämä 1930-luvun laman aikaan sijoittunut gangsterielokuva kertoo salaperäisestä gangsterista nimeltä John Smith (Bruce Willis), joka pakenee lainvalvojia Chicagosta Eteläiseen Teksasin, missä kohtalo ajaa hänet tomuiseen pikkukaupunkiin nimeltä Jericho. Kaupunkia hallitsee kaksi kilpailevaa jengiä: italialaiset Strozzit ja irlantilaiset Doylet, jotka taistelevat kaupungin ja pimeän pirtubisneksen herruudesta. Ensimmäisenä irlantilaisgangsterit romuttavat Smithin auton, mikä ei liipasinherkkää miestä miellytä. Smith pyrkii rahastamaan molempien tahojen kustannukselle, liukumalla eri osapuolten välillä. Last Man Standing on sovitus japanilaisen Akira Kurosawan samuraielokuvasta Onnensoturi (Yojimbo), mikä inspiroi myös Clint Eastwoodin Sergio Leonen italo western-klassikkoa Kourallinen dollareita (1964). Hill vie molempien elokuvien kovaotteisen toiminnan entistä pitemmälle, Hong Kong -elokuvia muistuttavilla hidastetuilla kuolemilla, joissa ruutia palaa ja raadot lentävät näyttävässä kaaressa. Yksi elokuvan muistettavimpia kohtauksia on elokuvan alussa, jossa Smith kaivaa laukustaan kaksi Colt M1911-pistoolia, ja tokaisee tyynesti: “Menen vähän juttelemaan niille miehille, jotka romuttivat autoni”. Lopputuloksen voi arvata.

Kovassa vedossa olevan Bruce Willisin ohella nimekkäät näyttelijät, kuten Bruce Dern, Christopher Walken ja David Patrick Kelly antavat parastaan. Willisin vaitelias ja raaka hahmo tuo mieleen italo westernien karut antisankarit, kuten Sergio Leonen Dollari-trilogiassa esiintynyt Eastwoodin esittämä Mies vailla nimeä. Walken on jälleen omiaan Doylen pyssymies Hickeynä, mikä on elokuvan värikkään hahmogallerian kermaa. Nokkelaa dialogia ei myöskään pidä unohtaa, mikä tuo kovaotteiseen toimintaelokuvaan myös aimo annoksen huumoria. Lisäksi vanhanaikaisen näköinen, seepian sävyinen yleisilme ja lauluntekijä-kitaristi Ry Cooderin säröisen slide-kitaran hallitsema musiikki antavat elokuvaan oman lisävärinsä. Last Man Standing on yksi 1990-luvun tyylikkäimpiä ja aliarvosteuimpia action-leffoja.

2. Lainsuojattomat (The Long Riders, 1980)

1970-luvulla lännenelokuvien suosio alkoi hiipua, mutta genre tavoitti aallonpohjan 1980-luvulla. Tosielämän lainsuojattomasta Jesse Jamesistä, hänen veljestään Frankistä ja heidän jengistään kertovaa elokuvaa Lainsuojaton pidetään yhtenä harvoista oikeasti hyvistä 1980-luvun westerneistä. Tämä hieman romantisoitu ja toiminnantäyteinen länkkäri keskittyy Jamesien ja Youngerien veljesten muodostaman jengin viimeisiin vaiheisiin, aina hurjista junaryöstöistä epäonniseen Northfieldien ryöstöön ja Jessen salamurhaan Robert Fordin toimesta. Elokuvan vahvuuksia ovat lisäksi erityisesti pääosan esittäjien hienot roolisuoritukset, jotka esittävät oikeat veljekset: James Keach Stacy, David Keach ja Robert Carradie, Dennis ja Randy Quaid sekä Nicholas ja Christopher Quest. Elokuva sisältää useita ikimuistoisia kohtauksia, kuten Cole Youngerin (David Carradine) ja Sam Starrin (James Remarr) välinen puukkotappelu teksasilaisessa saluunassa ja näyttävien hidastuksilla ja veriroiskeilla koreileva Minnesotan Northfieldin kaupungin epäonninen pankkiryöstö . Tosielämässä Kaupungin asukkaat, jotka osasivat odottaa Jamesin veljeksiä, järjestivät väijytyksen, jossa sai surmansa kaksi jengiläistä ja useat haavoittuivat.

Kirsikkana kakun päällä toimii Hillin luottosäveltäjä Ry Cooderin tekemä akustinen, amerikkalaisten perinnemusiikkia muistuttava musiikki, jossa kuullaan niin viuluja, mandoliinia kuin myös irlantilaisperäistä kielisoitin dulcimeria. Lisäksi Cooderin lännenelokuvien suurista orkesteriteemoista poikkeava alkuperäismusiikki voitti Los Angeles Film Critics Association Awardsin parhaimman soundtrackin palkinnon.

1. Oikeuden puolesta (Extreme Prejudice, 1987)

Olen antanut ensimmäisen sijan toimintaelokuvalle Oikeuden puolesta, mikä on ehdottomasti yksi parhaimpia Hillin elokuvia 1980-luvulta. Tämä moderniin Etelä-Teksasin miljööseen sijoittuva toimintapläjäys kertoo kahdesta vanhasta kaveruksesta, jotka ovat vuosien saatossa ajautuneet lain eri puolille: harvapuheinen ja kovapintainen Jack Benteen (Nick Nolte) on lainvalvoja Texas Ranger, kun taas suulaampi Cash Bailey (Powers Booth) on Meksikon suurimpia huumeparoneita. Benteen yrittää saada vanhaa ystäväänsä antautumaan, mutta Bailey ei halua jättää korskeaa elämäntapaansa kartonoineen, helikoptereineen ja yksityisarmeijoineen. Miesten välistä jännitettä voimistaa entisestään kavereiden yhteinen nuoruudenrakkaus ja Benteenin vaimo Sarita (Maria Alonso Conchita), jota vanha suola on alkanut janottamaan.

Koko soppaan sotketaan vielä sekalainen joukkue USA:n armeijan erikoisjoukkojen sotilaita, jotka tavoittelevat myös Baileytä, joiden kanssa Benteen on pakotettu yhteistyöhön yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Benteenin ja miesten tie vie lopulta Baileyn haciendalle Meksikoon, missä sotilaat saavat surmansa Sam Peckinpahin Hurjalle joukolle kunniaa tekevässä verisessä ja esikuvaansa intensiivisemmässä ammuskelussa. Sekä kohtaus että koko elokuva ovat kunnianosoitus Peckinpahin Hurjalle joukolle, jonka asetelman, toiminnan ja miesten välisen kunnian Hill on onnistuneesti tuonut “nykypäivän” miljöön.

Elokuva on usein myös yhtä hyvä kuin sen musiikki, joka tässä tapauksessa on muun muassa Ramboista ja Total Recallista tunnetun maestro Jerry Goldsmithin vakaata käsialaa. Musiikki yhdistää orkesterisaundeja ajan syntetisaattoreihin, mikä tekee elokuvasta leimallisen 80-lukulaisen. Taas savuisissa tavernoissa ja seesteisessä haciendassa soivan meksikolaisen lähdemusiikin on tuottanut itse Ry Cooder. Oikeuden puolesta on itselleni hyvin helppo valinta ohjaajan parhaaksi elokuvaksi, koska siinä on sopivassa määrin toimintaa, huumoria, jännitystä, nokkelaa sanailua, hyviä näyttelijöitä sekä aavistus romanssia pehmentämään elokuvan muutoin maskuliinista tyyliä. Leffassa  yhdistyy perinteisten lännenelokuvien tenho ja modernien toimintaelokuvien särmä, mikä tarjoaa sekä vaikuttavan että viihdyttävän katselukokemuksen.

(Päivitetty 14.3.2020. Yleisiä korjauksia kieliasuun).

 

Elokuvamaailman arvoituksellinen mestari – David Lynchin ikonisimmat ohjaukset Kommentit pois päältä artikkelissa Elokuvamaailman arvoituksellinen mestari – David Lynchin ikonisimmat ohjaukset

, yksi elokuvahistorian omaperäisimmistä ja vaikutusvaltaisimmista ohjaajista, on kuollut. Lynch tunnettiin ainutlaatuisesta tyylistään, jossa yhdistyvät surrealismi, unenomaiset tunnelmat ja tummasävyinen mystiikka. Hänen elämäntyönsä jätti pysyvän jäljen sekä elokuvien että televisiosarjojen maailmaan. Lynch muistetaan erityisesti mestariteoksistaan kuten ja sekä kulttisarjasta , joka mullisti televisiokerronnan. Tässä artikkelissa tarkastelemme Lynchin merkittävimpiä teoksia ja niiden vaikutusta populaarikulttuuriin.

The Elephant Man (1980)

on koskettava elokuva, joka perustuu tositarinaan John Merrickistä (elokuvassa Joseph Merrick), pahasti epämuodostuneesta miehestä 1800-luvun Lontoossa.

Elokuva kertoo, kuinka tohtori Frederick Treves (John Hurt) löytää Merrickin (John Hurt) friikkisirkuksesta ja ottaa hänet sairaalaan hoitoonsa. Vaikka Merrick on ulkoisesti järkyttävän näköinen, paljastuu hän älykkääksi, herkäksi ja sivistyneeksi ihmiseksi.

David Lynch ohjasi elokuvan mustavalkoisena, mikä luo siihen vaikuttavan viktoriaanisen tunnelman. Elokuva käsittelee syvällisesti ihmisarvoa, yhteiskunnan suhtautumista erilaisuuteen ja sitä, mikä todella tekee ihmisestä ihmisen.

Elokuva oli sekä kriittinen että kaupallinen menestys, ja se sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta, mukaan lukien parhaan elokuvan ja parhaan ohjaajan ehdokkuudet. Se osoitti, että Lynch pystyi tekemään myös perinteisempää elokuvaa säilyttäen silti oman taiteellisen näkemyksensä.

Twin Peaks (1990-1991) (2017)

Twin Peaks on kulttimaineeseen noussut televisiosarja, joka mullisti TV:n tekemisen 1990-luvun alussa. Sarja sijoittuu fiktiiviseen Twin Peaksin pikkukaupunkiin Washingtonin osavaltiossa.

Tarina käynnistyy, kun lukiolainen Laura Palmer löydetään murhattuna. FBI:n agentti Dale Cooper (Kyle MacLachlan) saapuu tutkimaan tapausta ja uppoutuu vähitellen kaupungin outoihin salaisuuksiin. Cooperin hahmo on mieleenpainuva sekoitus äärimmäistä ammattimaisuutta ja omintakeista persoonallisuutta – hän on yhtä innostunut täydellisestä kahvikupposesta kuin murhamysteerien ratkaisemisesta.

Lynch ja sarjan toinen luoja Mark Frost yhdistivät ainutlaatuisella tavalla saippuaoopperaa, rikosmysteeriä, yliluonnollisia elementtejä ja absurdia huumoria. Sarja on tunnettu erityisesti painajaismaisista kohtauksistaan, Angelo Badalamentin hypnoottisesta musiikista ja ”Red Room” -kohtauksista, jotka ovat jääneet television historiaan.

Twin Peaks rikkoi television perinteisiä kerrontatapoja ja vaikutti merkittävästi myöhempiin TV-sarjoihin. Se näytti, että televisiosarja voi olla yhtä kunnianhimoista ja taiteellista kuin elokuvakin.

Vaikka sarjan toinen kausi ei saanut yhtä hyvää vastaanottoa kuin ensimmäinen, Twin Peaks on säilyttänyt asemansa yhtenä kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimmista TV-sarjoista.

Sarja sai kolmannen kauden Twin Peaks: The Return vuonna 2017. Sarja jatkoi alkuperäistä Twin Peaks -sarjaa. Se yhdisti psykologisen trillerin, kauhun ja outouden elementtejä. Sarja seurasi useita juonenkäänteitä ja hahmoja, mukaan lukien FBI-agentti Dale Cooperin paluuta.

Mulholland Drive (2001)

Mulholland Drive on David Lynchin surrealistinen mestariteos, joka tutkii Hollywoodin pimeää puolta ja unelmien murenemista Los Angelesissa.

Elokuvan keskiössä on Betty Elms (Naomi Watts), toiveikas näyttelijäalku, joka ystävystyy salamaperäisen Rita-nimisen (Laura Harring) naisen kanssa. Rita on menettänyt muistinsa auto-onnettomuudessa Mulholland Drivella ja kantaa mukanaan laukkua täynnä rahaa sekä sinistä avainta.

Elokuvan ensimmäinen puolisko seuraa heidän yrityksiään selvittää Ritan todellista henkilöllisyyttä, mutta puolivälissä kerronta muuttuu radikaalisti. Todellisuus alkaa vääristyä, identiteetit sekoittuvat, ja elokuva sukeltaa syvemmälle painajaismaiseen maailmaan, jossa mikään ei ole sitä miltä aluksi näytti.

Mulholland Drive on tunnettu monikerroksisesta tarinastaan, hypnoottisesta tunnelmastaan ja tavastaan käsitellä identiteettiä, unelmia ja pettymyksiä. Se voitti parhaan ohjauksen palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla ja on noussut yhdeksi 2000-luvun arvostetuimmista elokuvista.

Elokuva oli alun perin suunniteltu TV-sarjaksi, mutta muutettiin kokopitkäksi elokuvaksi, mikä osaltaan selittää sen monimutkaista rakennetta. Se on elokuva, joka vaatii useita katselukertoja ja kannustaa katsojaa tekemään omia tulkintojaan.

Blue Velvet (1986)

Blue Velvet on psykologinen neo-noir trilleri, joka paljastaa amerikkalaisen pikkukaupungin idyllin alta löytyvän pimeän puolen.

Tarina alkaa, kun nuori Jeffrey Beaumont (Kyle MacLachlan) löytää ruohikosta ihmisen korvan ja alkaa tutkia asiaa. Hän tutustuu poliisipäällikön tyttäreen Sandyyn (Laura Dern), ja yhdessä he sotkeutuvat mysteeriin, joka johtaa heidät laulaja Dorothy Vallensin (Isabella Rossellini) ja psykopaattisen rikollisen Frank Boothin (Dennis Hopper) maailmaan.

Lynch kuvaa elokuvassa kahta rinnakkaista todellisuutta: päällä näkyvää keskiluokkaista idylliä valkoisine aitoineen ja punaisine ruusuineen, sekä sen alla piilevää väkivallan, seksuaalisuuden ja hulluuden maailmaa. Elokuvan nimi viittaa Bobby Vintonin klassikkokappaleeseen, joka soi elokuvassa luoden karmivaa kontrastia tapahtumiin.

Dennis Hopperin esittämä Frank Booth on yksi elokuvahistorian mieleenpainuvimmista roistoista, ja Rossellinin Dorothy on syvästi traaginen hahmo. Elokuvan visuaalinen tyyli yhdistää 1950-luvun amerikkalaista nostalgiaa film noir -elementteihin ja Lynchille tyypilliseen surrealistiseen kuvakieleen.

Blue Velvet järkytti aikanaan monia katsojia rohkeudellaan, mutta on sittemmin tunnustettu modernin amerikkalaisen elokuvan klassikoksi. Se näytti Lynchin kyvyn yhdistää valtavirtaelokuvan elementtejä kokeellisempaan kerrontaan.

Eraserhead (1977)

on David Lynchin ensimmäinen pitkä elokuva, kokeellinen kauhuelokuva, joka vakiinnutti hänen asemansa underground-elokuvan merkkihahmona.

Elokuva kertoo Henrystä (Jack Nance), joka elää teollisessa kaupunkimaisemassa ja saa tietää tulleensa isäksi. Hänen kumppaninsa Mary synnyttää epämuodostuneen vauvan, joka ei muistuta lainkaan normaalia ihmislasta. Henryn täytyy hoitaa tätä outoa olentoa yksin, kun Mary ei kestä tilannetta vaan lähtee.

Eraserhead on kuvattu mustavalkoisena, ja sen äänimaisema on yhtä tärkeässä roolissa kuin visuaalinen ilme. Elokuva on täynnä teollisia ääniä, kohinaa ja painajaismaista musiikkia, jotka luovat ahdistavan tunnelman.

Lynch työsti elokuvaa viisi vuotta, ja se kuvattiin öisin American Film Instituten tiloissa. Monet elokuvan kohtauksista ovat jääneet elokuvahistoriaan, kuten surrealistiset ”Man in the Planet” -kohtaukset ja ”Lady in the Radiator” -laulukohtaus.

Eraserhead on äärimmäisen henkilökohtainen teos, jonka merkityksestä Lynch on kieltäytynyt puhumasta. Se käsittelee isyyden pelkoa, teollistumista, seksuaalisuutta ja vieraantumista tavalla, joka on vaikuttanut moniin myöhempiin elokuvantekijöihin. Elokuvasta tuli nopeasti kulttisuosikki keskiyönäytöksissä, ja se osoitti Lynchin ainutlaatuisen kyvyn luoda unenomaisia, häiritseviä elokuvamaailmoja.

Lost Highway (1997)

on David Lynchin ohjaama psykologinen trilleri vuodelta 1997, joka tunnetaan hämmentävästä kerronnastaan ja surrealistisesta tunnelmastaan. Elokuva yhdistää neo-noir-tyyliä ja unenomaisia elementtejä tarjoten katsojalle monitasoisen ja avoimen tarinan.

Elokuvan pääosissa nähdään Bill Pullman, Patricia Arquette ja Robert Blake. Juoni seuraa jazz-muusikko Fred Madisonia (Pullman), joka saa mystisiä videonauhoja kotiinsa ja joutuu kohtaamaan oman todellisuutensa hämärtyvät rajat. Tarina mutkistuu entisestään, kun Fredin hahmo ikään kuin muuttuu toisen henkilön, nuoren mekaanikko Pete Daytonin (Balthazar Getty), elämäksi.

Elokuva käsittelee identiteetin, syyllisyyden ja todellisuuden teemoja sekä hyödyntää Lynchin tunnusomaista kerrontaa, jossa logiikka taipuu unen ja painajaisen estetiikalle. Angelo Badalamentin ja Trent Reznorin musiikki täydentää elokuvan synkkää ja hypnoottista tunnelmaa.

Lost Highway jakoi ilmestyessään mielipiteitä, mutta on sittemmin saavuttanut kulttimaineen mestarillisena esimerkkinä Lynchin ainutlaatuisesta elokuvakerronnasta.

Dune (1984)

David Lynchin ohjaama Dune (1984) on kunnianhimoinen sovitus Frank Herbertin rakastetusta tieteisromaanista, joka tunnetaan monimutkaisesta juonestaan ja filosofisista teemoistaan. Elokuva sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen, missä aavikkoplaneetta Arrakis, joka tunnetaan myös nimellä Dune, on universumin tärkein paikka sen sisältämän kallisarvoisen mausteen, Melangen, vuoksi.

Tarina seuraa Paul Atreidesia (Kyle MacLachlan), nuorta aatelista, jonka perhe joutuu keskelle poliittisia juonitteluja, petoksia ja vallankumousta, kun heidät määrätään hallitsemaan Arrakista. Lynchin elokuva tunnetaan surrealistisesta visuaalisesta tyylistään, omaperäisistä hahmoistaan ja synkästä tunnelmastaan, mutta sen monimutkainen tarina ja tuotanto-ongelmat jakoivat katsojia ja kriitikoita.

Vaikka Dune ei saavuttanut kaupallista tai kriittistä menestystä ilmestyessään, sen vaikuttavat lavasteet, musiikki ja erikoinen tunnelma ovat sittemmin tehneet siitä kulttiklassikon ja kiehtovan osan Lynchin elokuvallista uraa.

Trump nimitti Stallonen, Gibsonin ja Voightin Hollywoodin ”erityislähettiläiksi” Kommentit pois päältä artikkelissa Trump nimitti Stallonen, Gibsonin ja Voightin Hollywoodin ”erityislähettiläiksi”

Yhdysvaltain tuleva presidentti on nimittänyt näyttelijät Sylvester Stallonen, Mel Gibsonin ja Jon Voightin Hollywoodin ”erityislähettiläiksi”. Nimityksen tavoitteena on Trumpin mukaan palauttaa elokuvateollisuuden ”ulkomaille menetetty liiketoiminta”.

Trump julkisti nimitykset Truth Social -palvelussa torstaina:

”Minulla on kunnia nimittää Jon Voight, ja erityislähettiläiksi Hollywoodiin, Kaliforniaan. He toimivat erityisedustajinani tarkoituksenaan palauttaa Hollywood, joka on menettänyt paljon liiketoimintaa ulkomaille viimeisen neljän vuoden aikana, takaisin – suuremmaksi, paremmaksi ja vahvemmaksi kuin koskaan.”

Gibson kommentoi nimitystä Varietylle kertoen saaneensa tiedon samaan aikaan kuin muutkin:

”Sain tiedon twiitistä samaan aikaan kuin kaikki muutkin ja olin yhtä yllättynyt. Siitä huolimatta vastaan kutsuun. Velvollisuuteni kansalaisena on tarjota apua ja näkemystä parhaan kykyni mukaan.”

Nimitykset tulevat ajankohtana, jolloin Hollywood kohtaa merkittäviä haasteita:

  • Etelä-Los Angelesissa maastopalojen aiheuttamat tuhot, joiden kustannusarvio on noin 250 miljardia dollaria
  • Elokuvateollisuuden lipputulot laskivat vuonna 2024 3,3% edellisvuodesta
  • Vuoden 2023 näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakot vaikuttivat merkittävästi elokuvien julkaisuaikatauluihin

Kaikki kolme nimettyä näyttelijää ovat tunnettuja Trumpin tukijoita: