Arvostelut

Valjua Doom-kopiointia Warhammerin maailmassa – arvostelussa Necromunda: Hired Gun Kommentit pois päältä artikkelissa Valjua Doom-kopiointia Warhammerin maailmassa – arvostelussa Necromunda: Hired Gun

Necromunda: Hired Gun

Necromunda: Hired Gun (PlayStation 5)

3 / 10

Games Workshopin kanssa ollaan jo totuttu siihen, että lisenssin saa käyttöönsä jotakuinkin kaikki jotka kehtaavat vain kysyä ja Necromunda: Hired Gun ei ole tästä poikkeus. Lisenssin ”voima” ei tälläkään kertaa näy oikein missään, vaikka paljon toivottu ensimmäisen persoonan räiskintäpeli loikin ennen julkaisuaan pientä hypeä pelityyppinsä uutuuden kanssa.

Necromunda: Hired Gun ei ole eikä sitä mainostettu minään muuna kuin indie-pelinä, joten tämä on otettu myös huomioon arvostelussa. Heti alkuun pitää myös mainita kuinka keskeneräisenä peli julkaistiin. Jo heti ensimmäistä kertaa käynnistäessä silmiin pisti versionumero alkuvalikossa, jotenkin 0.5 -alkuinen versionumero ei tuonut kovin hyvää mielikuvaa pelin valmiudesta ja nuo ennakkoluulot olivat oikeat. Peli kaatuili, hahmot jäivät jumiin ja vihollisia ilmestyi tyhjästä jne. monta pienempää ongelmaa. Muutaman viikon jälkeen peliin ilmestyi iso päivityspaketti ja pelikin sai versioonsa ykkösen eteen. Täten pelasin reiluuden nimissä pelin läpi molemmilla versioilla ja tämä arvostelu pohjautuukin nykyiseen uusimpaan versioon, jossa korjattiin useita arvosteluversion lapsuksia. Itse peliin ja sen rakenteellisiin ongelmiin päivitys ei auttanut.

Mainitsin jo alkuun että kyseessä on lopulta kuitenkin indie-peli, ja tämä näkyy monessa asiassa. Tietysti myös indie-peleiltä voi odottaa tiettyä viimeistelyä, ja osa ongelmista menee suoraan hutiloidun tuntuisen tekemisen piikkiin. Se onkin yksi pääasioista mikä tuntuu peliä pelatessa. ”Mitä tässä on haettu?”. Äänimaailma on toteutettu hutiloiden, välillä dialogia ei kuule, välillä kaikkia ääniä ei kuule ollenkaan. Mitään ei jää mieleen, musiikki on pääasiassa viiden pennin hevirenkutusta, joka on kerätty yhteen Doomin soundtrackin roskakorista. Unohdettavaa kaikkineen. Tasosuunnittelu on tylsää, juonesta en voi edes kahden läpipeluukerran jälkeen sanoa mitään järkevää mikä olisi jäänyt mieleen jne. Ongelmia on kaikessa toteutuksessa. Tekoälyyn ja peräkkäin juoksemiseen en edes jaksa tässä arvostelussa paneutua lauseen verran enempää.

Entä itse peli? Doomin mainitsin jo pariin kertaan, ihan syystäkin. Necromundan taisteluun on selvästi haettu Doomin vauhdintunnetta vihollisten lopetusliikkeineen. Lopetusliikkeet tulevatkin käyttöön, koska monesti joukon vihollisia helpoin voittamistyyli olikin vain naputella neliöä vihollisten tullessa kiltisti jonossa lopetettavaksi. Loogisesti PS:n neliönäppäimestä myös tehdään aseen lataaminen, lopetusliikkeet ja muu toiminta. Eli hahmo yksinkertaisesti alkoi vain ladata asetta kun tähtäys oli sentin vinossa lopetusliikkeeseen.

Pelissä on 13 päätehtävää ja pieniä hanttihommia. Tosin hanttihommiin ei rohkaise oikein mikään, koska itse pelaaminen ei ole hauskaa. Löytyy päähubia jossa voi tuunata aseitaan, itseään jne. Mitään järjellistä syytä en löytänyt päähubin olemassaololle, jossa myös valitaan tehtävät valitaan. Tuntuu että näin on nyt päätetty ja se on pistetty peliin. Erikoiskykyjä on useita, mutta noin 99 prosenttia näistä ovat todella unohdettavia ja hankalasti käytettäviä. Vai miltä kuulostaa nopeatempoisessa taistelussa, samalla kun käytät liikkumakoukkua ja ammut useita vihollisia, r1-napin valitseminen ja ylös osoittaminen saadaksesi jonkun kyvyn käyttöön. Mukana myös kulkee pelaajia nuoleskellen koira-apuri, jonka tärkein anti on vihollisten paikallaanpitäminen.

Parhaimmillaan Necromundan pelaaminen on hauskaa ja vauhdikasta. Nämä hetket vaan liian usein katkaisee pelintekijöiden aivopieru tai muu logiikaton idea, että käteen jää vain harmitus. Pienellä lisäpanostuksella ja loppuunasti miettimisellä pelistä olisi saatu kulttiklassikko, jota olisi mietitty tulevaisuudessa hiomattomana timanttina. Nyt jää käteen vain Warhammerin lämmintä sitä itseään.

Just Dance 2026 on teknisesti paras vuosiin, mutta yksi ominaisuus jätti perheenisän kylmäksi Kommentit pois päältä artikkelissa Just Dance 2026 on teknisesti paras vuosiin, mutta yksi ominaisuus jätti perheenisän kylmäksi

Just Dance 2026 Edition

Just Dance -sarja on kuin jokavuotinen jouluperinne tai sakot kameratolppaan ajaessasi. Se saapuu perille aivan varmasti, tiedät täsmälleen mitä odottaa, ja lopputulos on yleensä sekoitus riemua sekä pientä ihmetystä siitä, mihin rahat taas menivät. Tämänvuotinen painos ei tee poikkeusta säännöstä, mutta pöydässä on nyt uusi valttikortti: Nintendo Switch 2.

Otin pelin testiin yhdessä lahjomattoman lapsiraatini (sisältäen myös naapurinkin katraat) kanssa selvittääkseni, onko tässä kyseessä vain vuosittainen rahastus vai aito askel eteenpäin. Itse edustan tanssijana kategoriaa ”rautakanki”, jonka bravuuri on rytmitön pään nyökyttely, joten lasten osallistuminen oli paitsi suotavaa, myös välttämätöntä pelin uskottavan arvioinnin kannalta.

Uusi konsoli korjaa vanhat synnit

Heti alkuun on nostettava raskaat asiat pöydälle. Just Dance 2026:sta ei ole olemassa varsinaista, vain uudelle sukupolvelle tehtyä versiota, vaan peli pyörii uudella Switch 2 -konsolilla taaksepäin yhteensopivuuden turvin. Tämä saattaa paperilla kuulostaa pettymykseltä, mutta olohuoneen käytännön kokemus kertoo aivan toista.

Jokainen sarjaa aiemmin pelannut tietää, kuinka vanhan Switchin tahmaiset valikot ja tuskastuttavan pitkät latausajat ovat syöneet tunnelmaa. Uusi konsoli korjaa nämä ongelmat raa’alla voimalla. Peli käynnistyy nopeasti, kappaleet latautuvat ilman odottelua ja mikä tärkeintä, ruudunpäivitys on silminnähden sulavampaa. Kun liike toistuu ruudulla pehmeästi ilman nykimistä, jopa minun kaltaiseni kömpelö tanssija pysyy paremmin rytmissä. Käyttökokemus on vihdoin sillä tasolla, millä sen olisi pitänyt olla jo vuosia sitten.

Vapaus koittaa, mutta vain yksinäisen kelpaa

Pelisarjan pitkäaikaisin ongelma on ollut ohjaus. Kinect-kameran jäätyä historiaan olemme heilutelleet peliohjaimia tai puristaneet kalliita älypuhelimia rystyset valkoisina peläten satojen eurojen luurin lentävän seinään. Vuoden 2026 painos tarjoaa tähän ratkaisun uudella kameratilalla.

Ominaisuus toimii niin, että puhelin asetetaan hyllylle, ja sen kamera seuraa koko vartalon liikkeitä. Tämä oli testijakson suurin positiivinen yllätys. Se toimi testeissämme hämmästyttävän tarkasti ja teki pelaamisesta aidosti vapauttavaa, kun käsissä ei tarvinnut pitää mitään. Erityisesti kuntoilumielessä tämä on loistava uudistus.

Valitettavasti ilo loppui lyhyeen heti, kun lapset halusivat liittyä mukaan. Tämä mullistava ominaisuus on nimittäin lukittu vain yksinpeliin. Heti kun tanssilattialle tuli tungosta, jouduimme palaamaan vanhoihin ohjaustapoihin. Tämä on valtava hukattu mahdollisuus peliltä, jonka ydin on nimenomaan sosiaalinen hauskanpito.

Kaaosta olohuoneeseen ja Bluey pelastajana

Vaikka kameratila tuotti porukalla pelatessa pettymyksen, uusi Party Mode paikkasi tilannetta. Se on selkeästi suunniteltu illanistujaisiin, joissa taito ei ole pääasia. Pelitila heittää tanssijoiden eteen satunnaisia haasteita kesken biisin: ruutu voi sumentua tai peli voi muuttua hetkeksi leikiksi, jossa pitää pysähtyä tai taputtaa oikealla hetkellä. Tämä kaoottisuus tasoitti pelikenttää huomattavasti, sillä pelkkä tanssitaito ei enää taannut voittoa. Se teki pelistä aidosti hauskan myös meille vanhemmille, jotka emme pysy perässä nykytanssien koreografioissa.

Sisällöllisesti Ubisoft on onnistunut tänä vuonna erinomaisesti. Neljänkymmenen uuden kappaleen joukossa on hittejä Dua Lipalta ja nostalgiaa Smash Mouthilta, mutta lapsiperheissä ostopäätöksen saattaa ratkaista yksi ainoa kappale: Bluey Medley. Kun näin lasten riemun heidän suosikkihahmonsa tahdissa, noin viidenkymmenen euron hintalappu alkoi tuntua hieman kohtuullisemmalta. On kuitenkin hyvä muistaa, että ilman erillistä kuukausimaksullista tilausta biisivalikoima jää lopulta siihen neljäänkymmeneen raitaan.

Tuomio

Kokonaisuutena Just Dance 2026 on ristiriitainen paketti. Teknisesti se on sujuvin versio vuosiin ja kameratila on loistava uudistus yksin treenaavalle aikuiselle. Samaan aikaan verkkopeliominaisuuksien suppeus ja kameratilan rajaaminen vain yhdelle pelaajalle harmittavat.

Jos etsit vakavaa kilpailua, tämä tanssiparketti ei ole sinua varten, rakas lukijani. Mutta jos etsit peliä, jota aikuinenkin junttura jaksaa pelata lasten kanssa ilman teeskentelyä ja joka saa hien pintaan sadepäivänä, tämä on vahva suositus. Meillä tämä ei jää hyllynkoristeeksi, vaan menee (kuulemma) jatkoon.

Just Dance 2026 Edition (Nintendo Switch 2)

7 / 10
Hyvää +Tekninen sujuvuus +Kameratila (yksinpelissä) +Sisältö: Kappalelista on onnistunut sekoitus uutta ja vanhaa. Erityisesti Bluey-sarjan musiikki on lapsiperheille valtava myyntivaltti. +Party Mode: Uusi pelimuoto on aidosti hauska lisä illanistujaisiin Huonoa -Kameratilan rajoitukset -Verkkopeliominaisuuksien suppeus -Vanha pohja: Peli ei ole aito uuden sukupolven julkaisu, vaan ehostettu versio vanhasta, mikä näkyy grafiikassa -Hinta Yhteenveto Kokonaisuutena Just Dance 2026 on ristiriitainen paketti. Teknisesti se on sujuvin versio vuosiin ja kameratila on loistava uudistus yksin treenaavalle aikuiselle. Samaan aikaan verkkopeliominaisuuksien karsiminen ja kameratilan rajaaminen vain yhdelle pelaajalle harmittavat. Jos etsit vakavaa kilpailua, tämä ei ole sinua varten, rakas lukijani. Mutta jos etsit peliä, jota aikuinenkin junttura jaksaa pelata lasten kanssa ilman teeskentelyä ja joka saa hien pintaan sadepäivänä, tämä on vahva suositus. Meillä tämä ei jää hyllynkoristeeksi, vaan menee jatkoon.

Ja sitten hän heräsi – Arvostelussa Little Nightmares 3 Kommentit pois päältä artikkelissa Ja sitten hän heräsi – Arvostelussa Little Nightmares 3

Little Nightmares III

Little Nightmares 3 jatkaa sarjan synkkää ja sadunomaista perintöä, joka on lumonnut pelaajia jo vuosia. Tällä kertaa ohjaimissa ei ole sarjan alkuperäinen Tarsier Studios, vaan kauhun mestareina tunnettu Supermassive Games ja sen kyllä huomaa. Uusi osa näyttää upealta, mutta samalla tuntuu kuin joku olisi laittanut painajaisessa valot päälle. Tunnelma on tallella, mutta jännityksen sähkö on hiukan laimentunut.

Peli sukeltaa jälleen painajaismaiseen maailmaan, jossa lapsen hauraus ja pimeyden voimat käyvät jatkuvaa kamppailua. Pelin pääosassa seikkailevat kaksi pientä hahmoa, Low ja Alone, jotka yrittävät paeta surrealistisesta maailmasta nimeltä The Spiral, joka on täynnä vinksahtaneita ympäristöjä, salaperäisiä olentoja ja hiljaisia tarinoita epätoivosta.

Matka kulkee läpi synkkien, vinksahtaneiden ympäristöjen, joissa kaikki tuntuu olevan vinossa, seinät, huonekalut ja jopa todellisuuden säännöt. Peli näyttää upealta: valaistus ja äänimaailma rakentavat yhtä aikaa kauniin ja kammottavan kokonaisuuden, joka saa jokaisen nurkan tuntumaan elävältä (tai ainakin siltä, että se haluaa napata sinut).

Ensivaikutelma vaikuttaa jo siis lupaavalta, peli näyttää upealta ja tunnelma on kohdillaan.

Tällä kertaa peli panostaa erityisesti yhteistyöhön. Toista hahmoa ohjaa joko tekoäly tai oikea pelaaja, mikä tuo mukavaa vaihtelua sarjan perinteiseen yksinäiseen hiipimiseen. Vaikka Little Nightmares 3 tarjoaa mahdollisuuden pelata ystävän kanssa Friend Pass -toiminnon kautta (vain toisen tarvitessa pelin), sen verkkoyhteydet takkuavat pahasti. Monilla pelaajilla pelaajilla yhdistäminen on ollut turhauttavaa jatkuvien yhteys ongelmien takia, joihin ei ole löytynyt ratkaisuja. Yksin pelatessa tekoälyn ohjaama hahmo on liian tietoinen pelin tapahtumista ja se iski oiekin pahasti pakoon juostavissa kohdissa esiin, kun tekoäly kanssa pelaajasi ottaa varaslöhdön ennenkuin itse kerkeät tajuta, että tässä tuleekin jahtauskohta. Sama pätee piilottelu tilanteisiin eli tekoäly toverisi menee piiloihin ja jää kyykkimään ennen kun tilanne on edes alkanut, joten itse ei oikeastaan tarvitse tehdä mitään ja voit vain katsoa mitä tekoäly toverisi tekee.

Kun yhteys pätkii ja peli jumittaa, kauhu vaihtuu ärsytykseen – ehkä sekin on eräänlaista psykologista pelisuunnittelua.

Ohjattavuus PlayStation 5:llä on pääosin sulavaa, mutta pikkutarkat liikkeet, kuten esineisiin tarttuminen – voivat olla turhauttavia. Kameran kääntely nopeutta täytyi säätää heti alkuun, jotta pelaaminen ei tuntuisi tahmealta. Graafisesti peli on erinomainen: valaistus, varjot ja groteskit ympäristöt tukevat täydellisesti sarjan ahdistavaa estetiikkaa. Myös äänimaailma on vahva, ympäristön kolahdukset ja vihollisten äänet onnistuvat nostamaan pulssia, vaikka musiikki jääkin hieman mitäänsanomattomaksi.

Kokonaisuutena Little Nightmares 3 on kaunis, painostava ja visuaalisesti taidokas, mutta sen kauhu jää yllättävän pintapuoliseksi. Pelin 5–7 tunnin pituus ja noin 40 euron hinta tuntuvat kovilta, kun uudelleenpeluuarvo on lähes olematon. Ainoat todelliset pelon hetket syntyvät vihollisten karmivista äänistä ja tiukoista pakojaksoista, joita kuitenkin toistetaan hieman liikaa.

Little Nightmares 3 on kuin taideteos, jota tekee mieli ihailla, mutta ei välttämättä kokea kahdesti. Se sopii sarjan faneille ja niille, jotka arvostavat synkkää tunnelmaa ja visuaalista ilotulitusta, mutta todellista painajaista siitä ei valitettavasti synny.

Arvostelu: Mallu Millie & Nova Kallio

5 / 10
Hyvää: + Upeasti toteutettu visuaalinen tyyli + Ahdistava äänimaailma ja vahva tunnelma + Yhteistyötila ystävän kanssa on hyvä idea Huonoa: - Friend Pass -yhteydet takkuavat pahasti - Liiallista kädestä pitoa ja heikko tekoäly - Lyhyt ja vähäarvoinen uudelleenpelattavuus - Hinta laatuun nähden korkea Yhteenveto: Little Nightmares 3 on upean synkkä ja visuaalisesti vaikuttava selviytymiskauhu, joka kärsii liiallisesta turvallisuudentunteesta. Yhteistyöidea on hyvä, mutta Friendpass takkuaa ja tekoäly vie liikaa tilaa pelaajalta. Pelin äänimaailma ja maailma ovat upeita, mutta noin 40 euron hinnalla 5–7 tunnin mittainen kokemus jää sisällöllisesti ohueksi. Kaunis painajainen, josta herää vähän liian aikaisin.