Necromunda: Hired Gun (PlayStation 5)
Games Workshopin kanssa ollaan jo totuttu siihen, että lisenssin saa käyttöönsä jotakuinkin kaikki jotka kehtaavat vain kysyä ja Necromunda: Hired Gun ei ole tästä poikkeus. Lisenssin ”voima” ei tälläkään kertaa näy oikein missään, vaikka paljon toivottu ensimmäisen persoonan räiskintäpeli loikin ennen julkaisuaan pientä hypeä pelityyppinsä uutuuden kanssa.
Necromunda: Hired Gun ei ole eikä sitä mainostettu minään muuna kuin indie-pelinä, joten tämä on otettu myös huomioon arvostelussa. Heti alkuun pitää myös mainita kuinka keskeneräisenä peli julkaistiin. Jo heti ensimmäistä kertaa käynnistäessä silmiin pisti versionumero alkuvalikossa, jotenkin 0.5 -alkuinen versionumero ei tuonut kovin hyvää mielikuvaa pelin valmiudesta ja nuo ennakkoluulot olivat oikeat. Peli kaatuili, hahmot jäivät jumiin ja vihollisia ilmestyi tyhjästä jne. monta pienempää ongelmaa. Muutaman viikon jälkeen peliin ilmestyi iso päivityspaketti ja pelikin sai versioonsa ykkösen eteen. Täten pelasin reiluuden nimissä pelin läpi molemmilla versioilla ja tämä arvostelu pohjautuukin nykyiseen uusimpaan versioon, jossa korjattiin useita arvosteluversion lapsuksia. Itse peliin ja sen rakenteellisiin ongelmiin päivitys ei auttanut.
Mainitsin jo alkuun että kyseessä on lopulta kuitenkin indie-peli, ja tämä näkyy monessa asiassa. Tietysti myös indie-peleiltä voi odottaa tiettyä viimeistelyä, ja osa ongelmista menee suoraan hutiloidun tuntuisen tekemisen piikkiin. Se onkin yksi pääasioista mikä tuntuu peliä pelatessa. ”Mitä tässä on haettu?”. Äänimaailma on toteutettu hutiloiden, välillä dialogia ei kuule, välillä kaikkia ääniä ei kuule ollenkaan. Mitään ei jää mieleen, musiikki on pääasiassa viiden pennin hevirenkutusta, joka on kerätty yhteen Doomin soundtrackin roskakorista. Unohdettavaa kaikkineen. Tasosuunnittelu on tylsää, juonesta en voi edes kahden läpipeluukerran jälkeen sanoa mitään järkevää mikä olisi jäänyt mieleen jne. Ongelmia on kaikessa toteutuksessa. Tekoälyyn ja peräkkäin juoksemiseen en edes jaksa tässä arvostelussa paneutua lauseen verran enempää.
Entä itse peli? Doomin mainitsin jo pariin kertaan, ihan syystäkin. Necromundan taisteluun on selvästi haettu Doomin vauhdintunnetta vihollisten lopetusliikkeineen. Lopetusliikkeet tulevatkin käyttöön, koska monesti joukon vihollisia helpoin voittamistyyli olikin vain naputella neliöä vihollisten tullessa kiltisti jonossa lopetettavaksi. Loogisesti PS:n neliönäppäimestä myös tehdään aseen lataaminen, lopetusliikkeet ja muu toiminta. Eli hahmo yksinkertaisesti alkoi vain ladata asetta kun tähtäys oli sentin vinossa lopetusliikkeeseen.
Pelissä on 13 päätehtävää ja pieniä hanttihommia. Tosin hanttihommiin ei rohkaise oikein mikään, koska itse pelaaminen ei ole hauskaa. Löytyy päähubia jossa voi tuunata aseitaan, itseään jne. Mitään järjellistä syytä en löytänyt päähubin olemassaololle, jossa myös valitaan tehtävät valitaan. Tuntuu että näin on nyt päätetty ja se on pistetty peliin. Erikoiskykyjä on useita, mutta noin 99 prosenttia näistä ovat todella unohdettavia ja hankalasti käytettäviä. Vai miltä kuulostaa nopeatempoisessa taistelussa, samalla kun käytät liikkumakoukkua ja ammut useita vihollisia, r1-napin valitseminen ja ylös osoittaminen saadaksesi jonkun kyvyn käyttöön. Mukana myös kulkee pelaajia nuoleskellen koira-apuri, jonka tärkein anti on vihollisten paikallaanpitäminen.
Parhaimmillaan Necromundan pelaaminen on hauskaa ja vauhdikasta. Nämä hetket vaan liian usein katkaisee pelintekijöiden aivopieru tai muu logiikaton idea, että käteen jää vain harmitus. Pienellä lisäpanostuksella ja loppuunasti miettimisellä pelistä olisi saatu kulttiklassikko, jota olisi mietitty tulevaisuudessa hiomattomana timanttina. Nyt jää käteen vain Warhammerin lämmintä sitä itseään.
