White Lines vetää viivansa tarpeeksi hyvin, osittain ysärinostalgian vuoksiKommentit pois päältä artikkelissa White Lines vetää viivansa tarpeeksi hyvin, osittain ysärinostalgian vuoksi
HyvääNostalgia, yksikään hahmo ei ole vailla vikoja ja parhaimmillaan hyvin intensiivinen kulkuHuonoaVälillä valuu melko valjuksi hedonismiksi. Narsistisia ääliöitä on raskas katsoa.YleisestiWhite Lines pääsee hyvälle puolelle, vaikka iso osa siitä on oman sukupolven nostalgiaa.
Álex Pina tunnetaan koronakevään hittipenkkariasun, eli Dali-maskin ja punaisten haalarien, julkituoneesta La Casa de Papel -sarjasta. Hänellä myös markkinoidaan uutta, bilesaari Ibizalle sijoittuvaa draamasarjaa nimeltään White Lines. Juoni menee kutakuinkin niin, että neljääkymmentä lähestyvä Zoe kutsutaan katsomaan espanjan erämaalla sateen paljastamaa muumiota, jonka tatuointi on samanlainen kuin naisen 24 vuotta sitten kadonneella veljellä.
Veljen viimeiseksi olinpaikaksi tiedetään Ibiza, joten Zoe menee sinne selvittämään mitä oikein tapahtui. Selvittäessä toki tapahtuu vaikka ja mitä, ja naiselle myös selviää vaikka ja mitä. Sarjaa on moitittu feikin kuuloisesta Manchesterin murteesta ja joidenkin hahmojen kehnosta kohtelusta, joka varmasti pitää paikkansa. Melodraamaa, romantiikkaa ja melko vanhojen ihmisten totaalista dekadenssia on välillä vähän raskas seurata, varsinkin kun on itse samalla tavalla melko vanha.
White Linesissa on jotain samaa kuin Breaking Badissa ja Better Call Saulissa, ja sanoiksi puettuna se on todella uskottavaksi ja samaistuttavaksi tehdyt, todella huonot valinnat. Tosin, se on myös helppo niellä, koska sarjan päähahmoista varsin merkittävä osa ovat olleet jossain aivan muualla kun järkeä jaettiin. Etenkin päähahmo Zoe on, kuten eräs minulle hyvin läheinen ihminen sanoisi, ’saatanan typerys’. Huonoja valintoja ei kuitenkaan ole vaikea niellä. Ne tehdään usein intohimosta tai paniikissa, mutta niihin päätyminen taas johtuu puhtaasti hölmöilystä.
Toinen vahvuus on nostalgia. Olen sitä ikäluokkaa, joilla ei ole mitään jumalan käryä siitä kuka on Hannah Montana, mutta joka tietää varsin hyvin keitä Cory ja Topanga ovat. Sarjan soundtrackin houset ja trancet soivat oman sukupolven teini-iän päihdekokeilujen taustalla. Vaikka neljänkympin kynnyksellä olevat hahmot vetävätkin överiksi, alkaa sarjan estetiikka väistämättä aiheuttaa pientä menojalan vipatusta, joka on ajoituksen puolesta vähän sääli tämän koronapaskan keskellä.
Wall Street tykkäsi siitä, että Netflix päätti vetää liinat kiinni Warner Bros. Discoveryn ostoaikeissa. Yhtiön osake pomppasi jälkipörssissä lähes 10 prosenttia yli 92 dollariin (noin 85 euroon), kun päätös olla korottamatta tarjousta tuli julki. Päivän päätöskurssi oli vielä 84,59 dollaria.
Taustalla on tarjouskilpailu, jossa Warner Bros. Discovery hallitus ilmoitti pitävänsä Paramount Skydancen uutta tarjousta parempana. Netflix oli joulukuussa ehtinyt napata diilin studiosta ja suoratoimintabisneksestä 27,75 dollarin (noin 26 euron) osakehintaan, mutta tällä viikolla Paramount Skydance nosti koko yhtiötä koskevan tarjouksensa 31 dollariin osakkeelta. Netflix ei lähtenyt huutokauppaan mukaan.
Warner Bros. Discoveryn paketti ei ole ihan pieni: mukana ovat muun muassa DC-supersankarit, Harry Potter -oikeudet sekä HBO-brändi. Silti sijoittajat ovat suhtautuneet epäillen siihen, oliko Netflixin järkevää laajentaa tontille, joka sisältää esimerkiksi elokuvateatterilevitystä – aluetta, joka ei ole ollut yhtiön ydinosaamista. Netflixin osake olikin laskenut reippaasti alkuperäisen kauppauutisen jälkeen.
Yhtiön toimitusjohtajat Ted Sarandos ja Greg Peters kommentoivat yhteislausunnossaan, että kauppa olisi ollut “kiva lisä oikeaan hintaan”, mutta ei “pakko saada hinnalla millä hyvänsä”. Toisin sanoen: järki voitti tunteen. Pörssin reaktiosta päätellen moni sijoittaja huokaisi helpotuksesta samaan aikaan.
Roland Emmerichin vuonna 1994 ohjaama scifi-seikkailuelokuva Stargate oli tarkoitettu ensimmäiseksi osaksi suunniteltua trilogiaa. Independence Day -elokuvan ohjaaja kirjoitti käsikirjoituksen yhdessä usein yhteistyökumppaninaan toimineen Dean Devlinin kanssa toivoen käynnistävänsä scifi-franchisen, joka ammentaisi voimakkaasti mytologiasta. Vaikka Stargate rikkoi ennätyksiä lipputuloissa, kriitikot eivät ottaneet sitä kovin lämpimästi vastaan sen kliseisen avaruusolentojen hyökkäys -tarinan ja melodraaman liiallisen käytön vuoksi. Emmerichin suunnittelemia elokuvien jatko-osia ei koskaan tuotettu, ilmeisesti siksi, että MGM sitoutui sen sijaan sarjan Televisio-laajennuksiin. Ne alkoivat vuonna 1997 Stargate SG-1:llä, joka hyödynsi loistavasti toimintapitoista viikoittaista seikkailumuotoa 10 kauden ajan; ja jotka kaikki ovat nyt katsottavissa Netflixissä.
SG-1:n viehätysvoima tulee siitä, miten se täytti 2000-luvun scifi-televisiomaisemassa olleen aukon. Star Trekin kaltaiset massiiviset genre-franchisingit alkoivat osoittaa väsymyksen merkkejä vuosituhannen vaihteen jälkeen, eikä uudistettu Battlestar Galactica syntynyt lisäämään kiinnostusta scifi-televisioon ennen vuotta 2004. SG-1 saapui scifi-television hiljaiseen kauteen ja hyödynsi intohimoista online-fandom-kulttuuria samalla kun se hyötyi Emmerichin perustavanlaatuisen elokuvan kestävistä menestyksistä.
Emmerichin Stargate alkaa Gizassa, jossa löydetään nimikkokohteen mukainen rengasmainen laite, joka osoittautuu hieroglyfeillä peitetyksi kaarevaksi portiksi. Kun amerikkalainen sotilasprojekti löytää Stargaten todellisen toiminnan, se luo madonreikiä välittömään matkustamiseen kaukaisiin planeettoihin, kielitieteilijä Daniel Jackson (James Spader) ja eversti Jack O’Neil (Kurt Russell) lähtevät vaaralliselle tehtävälle selvittääkseen Stargaten tarkoituksen.
Yksisuuntainen matka karuun aavikkoon Abydos-planeetalla asettaa karhean O’Neilin ja nerokkaan Jacksonin vastakkain tappavan muukalaisjumalan kanssa, jonka voittaminen tuo ihmiskunnalle uuden aikakauden. Stargate SG-1 alkaa vuosi näiden tapahtumien jälkeen, ja siinä esiintyvät erilaiset versiot O’Neilista (nykyisin ”O’Neill”, näyttelijä Richard Dean Anderson) ja Jacksonista (Michael Shanks), jotka työskentelevät Stargate Command -nimisen sotilastukikohdan alaisena.
O’Neill ja Jackson ovat sarjan aikana kehittyneet merkittävästi hahmoina. Sarjan luojat Brad Wright ja Jonathan Glassner kulkevat herkällä rajalla kunnioittaen hahmojen alkuperäisiä versioita ja sallien samalla uusien persoonallisuuden puolien kehittymisen. Esimerkiksi Kurt Russellin tulkinta O’Neilista vaikuttaa syvästi kyyniseltä, vaikka hän taisteleekin oikeuden puolesta, kun taas Andersonin O’Neill käyttää kuivaa huumoria välttääkseen hankalat tilanteet ja tuodakseen rentoa keveyttä tiimin dynamiikkaan. Kaikki muut miehistön jäsenet, mukaan lukien vaikuttavan kykenevä ilmavoimien upseeri Samantha Carter (Amanda Tapping) ja erittäin lojaali geneettisesti muunneltu ihminen Teal’c (Christopher Judge), on suunniteltu vetämään fanit puoleensa, vaikka sarjan tempo ja maailmanrakennus menisivätkin epävakaiksi.
SG-1 oli niin suosittu, että siitä tehtiin useita arvokkaita jatko-osia. Stargate Atlantis lanseerattiin vuonna 2004 SG-1:n seitsemännen kauden lopussa spin-off-jatko-osana, ja se omaksui viehättävän, kliseitä täynnä olevan sävyn, joka hemmotteli scifi-fanifiktiota kiinnostavimmillaan. Sen sijaan vuoden 2009 Stargate Universe on kypsempi ja synkempi, mikä avaa tien filosofisiin pulmiin juurtuneelle, älyllisemmälle tarinalle. Stargate sai palkinnon faneiden vakaasta uskollisuudesta, kun sekä SG-1 että Atlantis esitettiin syfy Channelilla, jolloin scifi-fanit pääsivät leikkimään futuristisessa hiekkalaatikossa, jossa mahdollisuudet olivat rajattomat.
Amazon MGM hyväksyi viime vuonna Stargate-sarjan uudistamisen, mikä herätti toivoa siitä, että sarja voisi syntyä uudelleen päivitetyllä muodolla, joka sopii 2020-luvun scifi-maisemaan. Riippumatta siitä, miten tämä lopulta toteutuu, nykyinen scifi-televisio on suuressa velassa Stargate SG-1 -sarjalle, joka osoitti, että pulp-tyylinen scifi voi luoda monimutkaisia ulkoisia maailmoja ja syvästi mieleenpainuvia hahmoja.
