White Lines vetää viivansa tarpeeksi hyvin, osittain ysärinostalgian vuoksi Kommentit pois päältä artikkelissa White Lines vetää viivansa tarpeeksi hyvin, osittain ysärinostalgian vuoksi

White Linesin Axel Collins osoittaa taivaalle

White Lines (Netflix)

6 / 10
Hyvää Nostalgia, yksikään hahmo ei ole vailla vikoja ja parhaimmillaan hyvin intensiivinen kulku Huonoa Välillä valuu melko valjuksi hedonismiksi. Narsistisia ääliöitä on raskas katsoa. Yleisesti White Lines pääsee hyvälle puolelle, vaikka iso osa siitä on oman sukupolven nostalgiaa.

Álex Pina tunnetaan koronakevään hittipenkkariasun, eli Dali-maskin ja punaisten haalarien, julkituoneesta La Casa de Papel -sarjasta. Hänellä myös markkinoidaan uutta, bilesaari Ibizalle sijoittuvaa draamasarjaa nimeltään White Lines. Juoni menee kutakuinkin niin, että neljääkymmentä lähestyvä Zoe kutsutaan katsomaan espanjan erämaalla sateen paljastamaa muumiota, jonka tatuointi on samanlainen kuin naisen 24 vuotta sitten kadonneella veljellä.

Veljen viimeiseksi olinpaikaksi tiedetään Ibiza, joten Zoe menee sinne selvittämään mitä oikein tapahtui. Selvittäessä toki tapahtuu vaikka ja mitä, ja naiselle myös selviää vaikka ja mitä. Sarjaa on moitittu feikin kuuloisesta Manchesterin murteesta ja joidenkin hahmojen kehnosta kohtelusta, joka varmasti pitää paikkansa. Melodraamaa, romantiikkaa ja melko vanhojen ihmisten totaalista dekadenssia on välillä vähän raskas seurata, varsinkin kun on itse samalla tavalla melko vanha.

White Linesissa on jotain samaa kuin Breaking Badissa ja Better Call Saulissa, ja sanoiksi puettuna se on todella uskottavaksi ja samaistuttavaksi tehdyt, todella huonot valinnat. Tosin, se on myös helppo niellä, koska sarjan päähahmoista varsin merkittävä osa ovat olleet jossain aivan muualla kun järkeä jaettiin. Etenkin päähahmo Zoe on, kuten eräs minulle hyvin läheinen ihminen sanoisi, ’saatanan typerys’. Huonoja valintoja ei kuitenkaan ole vaikea niellä. Ne tehdään usein intohimosta tai paniikissa, mutta niihin päätyminen taas johtuu puhtaasti hölmöilystä.

Toinen vahvuus on nostalgia. Olen sitä ikäluokkaa, joilla ei ole mitään jumalan käryä siitä kuka on Hannah Montana, mutta joka tietää varsin hyvin keitä Cory ja Topanga ovat. Sarjan soundtrackin houset ja trancet soivat oman sukupolven teini-iän päihdekokeilujen taustalla. Vaikka neljänkympin kynnyksellä olevat hahmot vetävätkin överiksi, alkaa sarjan estetiikka väistämättä aiheuttaa pientä menojalan vipatusta, joka on ajoituksen puolesta vähän sääli tämän koronapaskan keskellä.

Netflixin Splinter Cell: Deathwatch on virallista pelicanonia Kommentit pois päältä artikkelissa Netflixin Splinter Cell: Deathwatch on virallista pelicanonia

Netflixin uusi animaatiosarja Splinter Cell: Deathwatch liittyy virallisesti pelisarjan tarinaan. Sarjan tapahtumat seuraavat päähenkilö Sam Fisherin jalanjälkiä ja sijoittuvat pelien luomaan maailmaan, vaikka jotkut yksityiskohdat on sovitettu televisiomuotoon.

Sarjassa nähdään jo eläkkeelle jäänyt, mutta edelleen taitava Sam, jonka avainasemassa oleva liittolainen Anna Grímsdóttir eli Grim on ottanut vastuuta Fourth Echelonista. Tapahtumat käynnistyvät vuosia Samin vetäytymisen jälkeen, ja menneisyyden liittolaiset ja viholliset palaavat mukaan kuvioihin. Myös Chaos Theory -pelin merkittävä hahmo Douglas Shetland on mukana, vaikka hän onkin kuollut vuosikymmeniä aiemmin.

Showrunner Derek Kolstad, tunnettu muun muassa John Wick -elokuvista, lupaa, että sarja on uskollinen pelien henkeen. Vanhojen tapahtumien kulku voi hieman poiketa alkuperäisestä, mutta lopputulos pysyy uskollisena peleille, jotta pitkäaikaiset fanit eivät pety.

Vaikka sarja seuraa pelien canonia, sen katsominen ei edellytä, että katsoja olisi pelannut pelejä viimeisen vuosikymmenen aikana. Silti tutut elementit, kuten ikoniset yövision kolmilinssilasit, tuovat pelimaailman tunnelmaa myös uusille katsojille.

Splinter Cell: Deathwatch julkaistaan Netflixissä 14. lokakuuta, ja se tarjoaa vanhoille ja uusille faneille yhdistelmän tuttuja elementtejä ja uusia käänteitä Sam Fisherin seikkailuista.

Witcher-kirjailija Sapkowski harmittelee videopelien luomaa ”kouluhypeä” Kommentit pois päältä artikkelissa Witcher-kirjailija Sapkowski harmittelee videopelien luomaa ”kouluhypeä”

The Witcher -kirjasarjan luoja Andrzej Sapkowski on myöntänyt, että yksi hänen kirjoissaan mainitsemistaan “noituri-kouluista” oli täysin turha lisäys. Lyhyt viittaus Wolf Schooliin The Last Wish -kertomuskokoelmassa on sittemmin saanut videopeliversion tekijät CD Projektin kehittämään koko järjestelmän, johon kuuluu nyt seitsemän koulua, kuten Cat, Griffin, Bear ja Viper.

Sapkowskin mukaan alkuperäinen lause oli epämerkityksellinen ja jopa haitallinen juonen kannalta, eikä hän olisi halunnut sen kehittyvän näin isoksi osaksi sarjan lorea.

En koskaan enää viitannut mihin tahansa Witcher Gryffindoriin tai Slytheriniin. – Kirjailija kirjoitti Redditin Q&A:ssa.

Videopeliversion fanit sen sijaan ovat ottaneet koulut omakseen, ja niistä on muodostunut olennainen osa Witcher-maailmaa. CD Projektin ensimmäinen teaser The Witcher 4:stä sai fanit spekuloimaan uuden koulun, School of the Lynxin, medallionin merkitystä.

Sapkowski pohtii nyt, pitäisikö viittaus poistaa tulevista painoksista vai selventää sitä tulevissa kirjoissa, esimerkiksi noiturien medallioneiden merkityksen kautta. Uusi Witcher-kirja Crossroads of Ravens, joka esittelee nuoren Geraltin alkuvaiheita Kaer Morhenissä, julkaistaan nyt englanniksi lähes vuoden myöhässä Puolasta.

Samalla Netflixin The Witcher -sarjan neljäs kausi saa ensi-iltansa 30. lokakuuta. Sapkowskin kommentit muistuttavat, että kirjailijan visio ja videopelien laajennettu lore eivät aina kulje käsi kädessä, vaikka fanit nauttivatkin kouluhypestä.