Amerikkalainen elokuvaohjaaja William Friedkin (s. 1935) on yksi keskeisimpiä 1970-luvun uuden Hollywoodin liikkeen tekijöitä. Itseoppinut Friedkin päätyi 1960-luvulla televisiokanavan WGN-TV postihuoneesta TV-ohjelmien ja dokumenttien ohjaajaksi, edeten elokuva-alalle. Hän debytoi pop-duo Sonny & Cherin tähdittämällä musiikkipitoisella western-komedialla Hyvin menee (Good Times, 1967). Ohjaaja nousi laajempaan tietoisuuteen toiminnallisella poliisielokuvalla Kovaotteiset miehet (The French Connection, 1971), jossa kovanyrkkinen etsivä Jimmy ”Popeye” Doyle (Gene Hackman) jäljittää ranskalaissyntyisen Alan Charnierin johtamaa heroiinirinkiä. Chicagon kaduille sijoittuva auton ja junan välinen takaa-ajo on yksi elokuvahistorian vaikuttavia kaahailujaksoja, mikä on vaikuttanut merkittävästi niin elokuviin kuin myös videopeleihin.
Friedkingin tunnetuin elokuva lienee hyytävä kauhuklassikko Manaaja (The Excorcist, 1973), mitä on parodioitu useaan otteeseen niin Leslie Nielsenin kuin Scary Movie -sarjan toimesta. Lisäksi hänen vuoden 1977 uudelleenfilmatisointi elokuvasta Pelon palkka (Le salaire de la peur, ohjannut Henri-Georges Clonzout, 1953) nimeltä Sorcerer, tunnetaan erityisesti saksalaisen elektronisen musiikin pioneeriyhtye Tangerine Dreamin jännittävästä syntikkamusiikista. Ohjaajan pitkä elokuvaura ulottuu aktiivisena jopa viidelle vuosikymmenelle. Olen listannut kolme elokuvaa, jotka edutavat ohjaajan tuotannon parasta antia.
3. Killer Joe (2011)
Killer Joe on yön mustan huumorin höystämä rikoselokuva, jossa punaniskainen huumediileri Chris Smith (Emile Hirch) on velkaantunut dallasilaiselle gangsteripomo Digger Soamesille (Marc Macaulay). Selviytäkseen kuolemaa pahemmalta kohtalolta hän päättää palkata poliisietsivä Joe Cooperin (Matthew McConaughey) surmaamaan äitinsä puolen miljoonan dollarin henkivakuutusta vastaan. Kuten arvata saattaa, kaikki ei mene suunnitelman mukaan. Elokuvassa parasta antia ovat niin elävät näyttelysuoritukset, värikkäät hahmot, naseva dialogi ja todella kieroitunut huumori. Erityisesti McConaughey loistaa kylmähermoisena ammattitappajana. Roolisuorituksella hän on viimeistään karistanut romanttisten komedioiden ensirakastajan maineen. Elokuvassa musta huumori tasoittaa myös elokuvan piinaavaa, mutta mukaansa tempaavaa tunnelmaa. Lisäksi elokuvan Teksasin miljöö asuntovaunuineen ja ”köyhän roskasakin” edustajineen tuo leffaan omaleimaisen säväyksen tavanomaisten Pohjoisen suurkaupungien sijaan. Friedkingin viimeisin kokopitkä elokuva on hänen parhaimpia töitä.
2. Yön kuningas (Cruising, 1980)
1980-luku oli ohjaajan kulta-aikaa, jolloin ilmestyi lukuisat hänen parhaista leffoistaan. Yksi näistä oli ristiriitainen New Yorkin urbaaniin miljööseen sijoittuva Yön kuningas. Elokuvassa Al Pacinon esittämä rivipoliisi saa erikoistehtäväkseen soluttautua salaiseen homoseksuaalien S&M -yhteisöön, jäljittäekseen yhteisön parissa rieuhuvan sarjamurhaajan. Yön kuningas kuvaa elävästi sitä, miten jokaöinen homobaareissa hengailu vaikuttaa hänen psyykkeeseensä. Leffa pohjautuu New York Timesin toimittaja Gerald Walkerin samannimiseen kirjaan, joka tarkastelee oikeita 1970-luvun homopiirejä ravisuttaneisiin henkirikoksiin. Elokuva on sekä shokeeraava että lumoava kokemus, jonka parasta antia ovat sähköiset näyttelijäsuoritukset, kutkuttava jännitys sekä rockia, punkkia ja soulia sisältävä mieleenpainuva soundtrack.
Kohtauksessa, jossa soluttautunut poliisi tanssii baarissa Willie De villen biisin Heat of the Moment tahtiin, nahkahousuisten bailaajien ympäröimänä saa katsojan sydämmen pamppailemaan. Lisäksi ohjaajalle ominainen kiero huumori kukkii muun muassa tositapahtumiin perustuvassa kuulustelukohtauksessa, jossa pelkkään alasuojaan ja cowboy-hattuun sonnustautunut musta poliisi jakelee litsareita sekä soluttautujalle että epäilylle.
Vaikka nykyään samansukupuolisten sosiaalielämää esitellään avoimesti aina Salkkareista Star Trekiin, Yön kuningas oli rohkeiden kohtausten vuoksi uskallettu 1980-luvun alussa, jonka vuoksi se sai osakseen pahennusta. Sen esitystapa on ehkä heiman vanhentunut, mutta sen rokkaava tyyli tekee siitä ohittamattoman klassikon.
1. Elää ja kuolla L.A:ssä (To Live and Die in L.A., 1985)
Toiminallinen rikoselokuva Elää ja kuolla L.A:ssä on yksi 1980-luvun ikonisimpia leffoja, mikä pitää ehdotomasti listani ykkössijaa. Tämä kasarille päivetty versio edellisen vuosikymmenen poliisileffoista kertoo kovaotteisesta Yhdysvaltainen salaisen palvelun agentista Richard Chance (William Petersen), joka vihreän kumppaninsa John Vukovichin (John Paukow) kanssa jahtaa rahanvääräjä Eric ”Rick” Mastersia (William Dafoe), joka tapatti Chancen entisen parin. Chance on päättänyt napata Mastersin keinoja kaihtamatta: Hän muun muassa ryöstää gangsteri Thomas Lingin kuriirin, saadakseen kokoon rahat väärennettyjen taalojen ostoon, mistä seuraa yksi kaikkien aikojen tiukimmista kaahailujaksoista. Los Angelsin joen kanavassa osittain kuvatussa jaksossa Petersen ajoi itse suurimman osan stunteistaan, ja vastanäyttelijän kauhunomaiset reaktiot olivat aitoja.
Tämä hyvällä tavalla 80-lukulainen elokuva sisältää räjähtävää toimintaa, tyylikästä dialogia, odottamattomia käänteitä ja loistavia suorituksia aikakauden valovoimaisilta tähdiltä. Kaiken kruunaa pop-yhtye Wang Chungin syntikoiden kyllästämä soundtrack. Lisäksi leffa on vaikuttanut suuresti muun muassa videopeli Grand Theft Auto: Vice Cityyn (2002), jonka fonttityyli on kuin suoraan Friedkingin leffan alkuteksteistä. Wang Chungin leffassa kuultava hitti Dance Hall Days soi radiokanavalla Flash Fm sekä juppiklubilla Malibu Club. Tämä kulttuurisesti vaikuttava toimintaelokuva on todellinen elämys hyvän toiminnan ja nostalgisen kasarin ystäville.