Toukokuussa 2005 seisoin Ylivieskan Seurojen Kuvien ovella lippu kädessäni, kädet hiukan täristen jännityksestä. Star Wars: Episode III – Revenge of the Sith oli juuri ilmestynyt myös meidän peräkylämme tarjontaan. Allekirjoittanut, vuonna 1989 syntynyt Star Wars -fanin alku, olin varttunut katsellen alkuperäistä trilogiaa VHS-kaseteilta ja elänyt esiosien lapsenomaisen nousun teini-ikäni huumassa. Nyt edessäni oli lupaus: se kaunis hetki, jolloin kaikki odottamani palaset loksahtaisi paikalleen. Se hetki, jolloin Anakin Skywalkerista tulisi vihdoin itse pääperkele – Darth Vader.
Jo kuukausia ennen ensi-iltaa tunnelma oli sähköinen. Elokuvan traileri oli jo yksinään päräyttävä kokemus, siinä hetkessä, kun Vaderin tuttu, kylmä hengitys kajahti trailerin lopussa, nousivat nuoren painijapojan paksut niskakarvat pystyyn. Se ääni lupasi, että nyt, vihdoin, saisimme nähdä sen, mitä olimme odottaneet lapsuudesta asti: Darth Vaderin synnyn.
Mutta se ei ollut ainoa syy, miksi traileria katsottiin uudestaan ja uudestaan. Siinä vilahtivat myös muita alkuperäisestä trilogiasta tuttuja olentoja. Lapsuuden legendat ja kuiskitut tarinat olivat tulossa todeksi silmien edessä. Jokainen nopea leikkaus ja jokainen ikoninen kasvo nosti odotukset pilviin. Tämä on oleva vihdoin se mitä on odotettu!
Revenge of the Sith ei ollut vain mikä tahansa elokuva. Se oli pikemminkin kaltaiselleni nuorelle miehelle eräänlainen kulminaatio. Se oli vuosien odotuksen, lelukauppojen hyllyjen tuijottelun, spekulaatioiden ja unelmien täyttymys. Nyt viimein, valkokankaalla, Darth Vader oli syntyvä, ei myyttinä tai legendana, vaan verisenä, traagisena, todellisena. Pääperkele lavalla! Omaa, sarkastista huumoriani lainaten:
”Kun Darth Vader syntyi, oli kuin poikuus olisi mennyt…”
Ja mitä tulee itse elokuvaan…
Sehän oli siihen aikaan melkoinen spektaakkeli. Visuaalinen, tunnepitoinen, valtava myrsky, joka pyyhkäisi teatterin yli. Valomiekkataistelut olivat nopeampia ja kiihkeämpiä kuin koskaan ennen. Obi-Wanin ja Anakinin kaksintaistelu Mustafarin tulimeressä tuntui maailman suurimmalta ja tärkeimmältä taistelulta. Yoda ja Palpatine ottivat miehestä mittaa galaksin kohtalon puolesta, ja sekin tuntui isolta, myyttiseltä ja pysäyttävältä hetkeltä.
Kaikki oli silloin vähintäänkin päräyttevää. Todella siistiä. Ei siinä hetkessä mietitty elokuvan dialogin kömpelyyttä tai digiefektien yltäkylläisyyttä, jokainen uusi käänne, jokainen visuaalinen paukku oli pelkkää puhdasta sähköä. Ja kun Anakin viimein paloi poroksi Mustafarin laavalla ja Darth Vader syntyi, peräkammarin poikakin oli ihan hiilenä. Vaderin ensimmäinen hengenveto kypärän takaa oli kylmäävä ja hieno hetki. Eikä nyt kieltämättä niille ”NOOOOO” -huudoillekaan silloin mitään nauraa osannut.
Totta kai, aikuisen silmin osa efektipursutuksesta näyttää nykyään muoviselta, suurin osa dialogista on kömpelöä ja kohtauksia, kuten tuota edellä mainittua huutoakin, on helppo jälkikäteen hymyillen kritisoida. Mutta mikään näistä ei riitä viemään elokuvalta sen sydäntä ja painoarvoa.
Revenge of the Sith onnistuu siinä, missä monet muut Star Wars -elokuvat myöhemmin kompuroivat: se tuntuu oikeasti suurelta, kohtalokkaalta ja merkitykselliseltä. Se uskaltaa olla traaginen, synkkä ja peruuttamaton. Se kertoo tarinan sankarista, joka epäonnistuu – ja koko galaksi, joutuu maksamaan siitä hinnan.
Kaikista puutteistaan huolimatta, tai ehkä juuri niiden ansiosta, Revenge of the Sithissa on aitoa tunnetta. Se ei ole kyyninen tuote tai laskelmoitu fanipalvelu. Se on vilpitön yritys kertoa tarina, jolla on oikeasti painoarvoa.
Ja rehellisesti sanottuna, kyllä elokuva pesee mennen tullen Disneyn uuden Skywalker-trilogian, joka eksyi oman identiteettinsä etsimiseen ja unohti sen tärkeimmän: tunteen, myytin ja tarinan suuruuden.
Revenge of the Sith pyörii 20-vuotisen taipaleensa kunniaksi nyt elokuvateattereissa, joten mennäänhän porukalla katsomaan! Harmi vain, että tämä alkuun mainitsemani Seurojen Kuvat on nykyään AT-AT:n tuhoama kasa tiiltä….
