Immortals: Fenyx Rising (Nintendo Switch)
Ensikosketukseni Immortals: Fenyx Risingiin ei välttämättä ollut silkkinen, myönnän, mutta osasin odottaa oleellisen voittavan ennen pitkää. Ubisoftin avoimen maailman pelejä kutsutaan ubipeleiksi ei-niin-mairittelevaan sävyyn sen vuoksi, koska niissä nähdään toistavia ei-niin-innostavia elementtejä toistuvan vuodesta toiseen jo kohta kolmannella vuosikymmenellään. Ilmaannut jonkin konfliktin kautta pelimaailmaan. Joudut todennäköisesti tappamaan koiria tehdäksesi niiden nahoista uuden kukkaron. Joudut kiipeämään torneihin avataksesi karttaa ja valtaamaan tukikohtia saadaksesi jatkuvat vihollisten ilmestymiset pois tutkimusmatkailusi tieltä. Tutkimusmatkailusi joka paljastaa todennäköisesti viheliäisiä minipelejä, arkkuja joista saa kolme kultarahaa ja tarvitset kolmetuhatta. Sulkia, kirjoja, mitä ikinä joita pitää kerätä kolme sataa, että saa jonkin saavutuksen. Niin paljon joutavaa ja joskus vastenmielistäkin (koirien tappaminen, yök) tekemistä että pelit muistuttavat Kummelin tamppaaja-sketsiä joutavan toiminnan skaalassaan.
Immortals: Fenyx Rising ei saa Ubipeli-bingosta kovin helposti täyttä riviä. Arkut ovat jonkinlaisten puzzlejen takana, joiden ratkominen on välillä jopa ihan kivaa. Tukikohdat on korvattu Tartaros-porteilla, joista pääsee joka kerta mielenkiintoiseen ja hyvin suunniteltuun pelialueeseen ja tehtävät ovat ihan hupia. Elämme ajassa jolloin videopelien pelaaminen ei ole enää erityisen kivaa. Pelaaminen tänä päivänä muistuttaa erään vain melko huonon 2000-luvun Adam Sandler-komedian, nimeltään Klik, kaukosäädintä jossa ihminen pystyi ohittamaan tiettyjä elämänvaiheita, mutta hintana oli se että sen teki eräänlaisella ”autopilotilla”. Tarkoitus on tuhota sitä kallisarvoista aikaa aikaa ja soutaa kohti kuolemaa pudottamatta koukkua veteen kalastaakseen. Toinen hirvitys on sitten se ’carpe diem’ -elämäntapa. Se, että aina pitäisi olla inspiroitumassa. Jos on koko ajan liekeissä palaa väistämättä ennen pitkää loppuun. Pienessä puuhastelussa taas ei ole mitään vikaa. Sen täytyy vain olla edes jotenkin mielekästä. Kalmiston lailla hengittävän kartan kahlaaminen on yhtä joutavaa kuin jauhojen kaataminen maahan vain korjatakseen ne harjalla ja kihvelillä takaisin jauhopussiin ja toiminnon toistaminen. Ironisesti pahis Vaas Montenegro hoki Far Cry kolmosessa hulluuden määritelmää – teet toistuvasti samaa asiaa ja odotat eri lopputulosta.
Aloitetaan ensimmäisestä asiasta minkä Fenyx Rising tekee oikein. Tekemistä on, mutta se on mielekästä. Usein siinä on myös tarina, jota megaärsyttävät Zeus ja Prometheus resitoivat ääneen pelaajan puuhastellessa. Mennään siitä myös ensimmäiseen hutiin, joka on kirjoittaminen. Kirjoittaja voi olla etevä henkilö, jonka edessä on ollut mahdoton tehtävä. Ensinnäkin komedia on genreistä haastavin ja toisekseen ne raamit, joita videopelikirjoittajan täytyy seurata voivat olla yhtä hankalat. Halutaan roisia huumoria joka käy kaikille, ei ota kantaa mihinkään eikä myöskään oikein uskalla nauraa itselleen koska korporaatio korporatisoi sitä korporatismia mitä korporaatio korporatisoi. Valitettavasti huumori ilman konfliktia ei ole huumoria. En tarkoita sitä, että jonkin ukkelin pitäisi voida solvata rahasta lavalla heikompiosaisia ja sen pitäminen mänttinä olisi jotankin haram, vaan sitä että huumori nousee usein arjen vaikeuksista ja epäsuhdasta. Tässä on selvästi tehty niin että on naurettu jollekin tuhansia vuosia sitten ilmeisesti uskontona pidetylle ja tehty sen ajan jumalista vajavaisia – jonka näiden jumaltarustojen aikalaiset osasivat tehdä ihan tarpeeksi hyvin.
Silloin kun pelin riisuu pelkiksi mekaniikoiksi, siitä tulee lopulta melko syvä ja mielenkiintoinen. Tämä ei ole mikään kovin pieni vahvuus, vaan se nostaa pelin korkeimpaan pelitalonsa sarjaan. Pomotaistelut ovat tarpeeksi hyviä tuodakseen mielenkiintoa peliin vaikka usein hyökkäyksien määrä näillä on kovin pieni. Pelin toiminnoista saadaan runsaasti varianssia jokaisella akselilla liikkumiseen ja hyökkäyksien suunnitteluun ja pelihahmon tasojen kehittämiseen. Vahvuuden jälkeen toinen suurempi heikkous. Visuaalinen anti. Pelin ympäristöt sisältävät paljon mielenkiintoista, mutta jos tätä mielenkiintoista ei tulisi kertojahahmojen selostamana, se olisi pelkkää toisteista höttöä. Estetiikka yrittää olla Zeldaa, mutta päätyy olemaan eräänlainen mieleen jäämätön jokapeli. Alueet ovat ruskeita, vihreitä ja kerran jopa lumisia.
Puntarissa kuitenkin painaa mekaniikka ja pelin tehtäväsuunnittelu sen verran paljon, että alkaa olla aika samantekevää vaikka peli olisi miten kirjoitettu tai näyttäisi miltä. Tärkeintä on se, että pelaaminen on kivaa. Ja se näkyy myös arvosanassa.
