Immortals: Fenyx Rising on yllättävän nautittava avoimen maailman ubisoft-seikkailu Switchille Kommentit pois päältä artikkelissa Immortals: Fenyx Rising on yllättävän nautittava avoimen maailman ubisoft-seikkailu Switchille

Immortals Fenyx Rising

Immortals: Fenyx Rising (Nintendo Switch)

8.7 / 10
Hyvää Pelaaminen on pitkästä aikaa kivaa. Peli tarjoaa mielekästä tekemistä ja viimeisen päälle hiotut mekaniikat. Huonoa Käsikirjoitus ja dialogi ovat oppikirjaesimerkki huonosta komediakirjoittamisesta. Visuaalisesti peli on tylsä. Yleisesti Se vuoden 2020 Ubisoft-julkaisu, joka kannattaa poimia hyllystä kotiin.

Ensikosketukseni Immortals: Fenyx Risingiin ei välttämättä ollut silkkinen, myönnän, mutta osasin odottaa oleellisen voittavan ennen pitkää. Ubisoftin avoimen maailman pelejä kutsutaan ubipeleiksi ei-niin-mairittelevaan sävyyn sen vuoksi, koska niissä nähdään toistavia ei-niin-innostavia elementtejä toistuvan vuodesta toiseen jo kohta kolmannella vuosikymmenellään. Ilmaannut jonkin konfliktin kautta pelimaailmaan. Joudut todennäköisesti tappamaan koiria tehdäksesi niiden nahoista uuden kukkaron. Joudut kiipeämään torneihin avataksesi karttaa ja valtaamaan tukikohtia saadaksesi jatkuvat vihollisten ilmestymiset pois tutkimusmatkailusi tieltä. Tutkimusmatkailusi joka paljastaa todennäköisesti viheliäisiä minipelejä, arkkuja joista saa kolme kultarahaa ja tarvitset kolmetuhatta. Sulkia, kirjoja, mitä ikinä joita pitää kerätä kolme sataa, että saa jonkin saavutuksen. Niin paljon joutavaa ja joskus vastenmielistäkin (koirien tappaminen, yök) tekemistä että pelit muistuttavat Kummelin tamppaaja-sketsiä joutavan toiminnan skaalassaan.

Immortals: Fenyx Rising ei saa Ubipeli-bingosta kovin helposti täyttä riviä. Arkut ovat jonkinlaisten puzzlejen takana, joiden ratkominen on välillä jopa ihan kivaa. Tukikohdat on korvattu Tartaros-porteilla, joista pääsee joka kerta mielenkiintoiseen ja hyvin suunniteltuun pelialueeseen ja tehtävät ovat ihan hupia. Elämme ajassa jolloin videopelien pelaaminen ei ole enää erityisen kivaa. Pelaaminen tänä päivänä muistuttaa erään vain melko huonon 2000-luvun Adam Sandler-komedian, nimeltään Klik, kaukosäädintä jossa ihminen pystyi ohittamaan tiettyjä elämänvaiheita, mutta hintana oli se että sen teki eräänlaisella ”autopilotilla”. Tarkoitus on tuhota sitä kallisarvoista aikaa aikaa ja soutaa kohti kuolemaa pudottamatta koukkua veteen kalastaakseen. Toinen hirvitys on sitten se ’carpe diem’ -elämäntapa. Se, että aina pitäisi olla inspiroitumassa. Jos on koko ajan liekeissä palaa väistämättä ennen pitkää loppuun. Pienessä puuhastelussa taas ei ole mitään vikaa. Sen täytyy vain olla edes jotenkin mielekästä. Kalmiston lailla hengittävän kartan kahlaaminen on yhtä joutavaa kuin jauhojen kaataminen maahan vain korjatakseen ne harjalla ja kihvelillä takaisin jauhopussiin ja toiminnon toistaminen. Ironisesti pahis Vaas Montenegro hoki Far Cry kolmosessa hulluuden määritelmää – teet toistuvasti samaa asiaa ja odotat eri lopputulosta.

Aloitetaan ensimmäisestä asiasta minkä Fenyx Rising tekee oikein. Tekemistä on, mutta se on mielekästä. Usein siinä on myös tarina, jota megaärsyttävät Zeus ja Prometheus resitoivat ääneen pelaajan puuhastellessa. Mennään siitä myös ensimmäiseen hutiin, joka on kirjoittaminen. Kirjoittaja voi olla etevä henkilö, jonka edessä on ollut mahdoton tehtävä. Ensinnäkin komedia on genreistä haastavin ja toisekseen ne raamit, joita videopelikirjoittajan täytyy seurata voivat olla yhtä hankalat. Halutaan roisia huumoria joka käy kaikille, ei ota kantaa mihinkään eikä myöskään oikein uskalla nauraa itselleen koska korporaatio korporatisoi sitä korporatismia mitä korporaatio korporatisoi. Valitettavasti huumori ilman konfliktia ei ole huumoria. En tarkoita sitä, että jonkin ukkelin pitäisi voida solvata rahasta lavalla heikompiosaisia ja sen pitäminen mänttinä olisi jotankin haram, vaan sitä että huumori nousee usein arjen vaikeuksista ja epäsuhdasta. Tässä on selvästi tehty niin että on naurettu jollekin tuhansia vuosia sitten ilmeisesti uskontona pidetylle ja tehty sen ajan jumalista vajavaisia – jonka näiden jumaltarustojen aikalaiset osasivat tehdä ihan tarpeeksi hyvin.

Silloin kun pelin riisuu pelkiksi mekaniikoiksi, siitä tulee lopulta melko syvä ja mielenkiintoinen. Tämä ei ole mikään kovin pieni vahvuus, vaan se nostaa pelin korkeimpaan pelitalonsa sarjaan. Pomotaistelut ovat tarpeeksi hyviä tuodakseen mielenkiintoa peliin vaikka usein hyökkäyksien määrä näillä on kovin pieni. Pelin toiminnoista saadaan runsaasti varianssia jokaisella akselilla liikkumiseen ja hyökkäyksien suunnitteluun ja pelihahmon tasojen kehittämiseen. Vahvuuden jälkeen toinen suurempi heikkous. Visuaalinen anti. Pelin ympäristöt sisältävät paljon mielenkiintoista, mutta jos tätä mielenkiintoista ei tulisi kertojahahmojen selostamana, se olisi pelkkää toisteista höttöä. Estetiikka yrittää olla Zeldaa, mutta päätyy olemaan eräänlainen mieleen jäämätön jokapeli. Alueet ovat ruskeita, vihreitä ja kerran jopa lumisia.

Puntarissa kuitenkin painaa mekaniikka ja pelin tehtäväsuunnittelu sen verran paljon, että alkaa olla aika samantekevää vaikka peli olisi miten kirjoitettu tai näyttäisi miltä. Tärkeintä on se, että pelaaminen on kivaa. Ja se näkyy myös arvosanassa.

Rayman täyttää 30 vuotta – juhlapaketti tuo klassikon takaisin 120 uudella kentällä Kommentit pois päältä artikkelissa Rayman täyttää 30 vuotta – juhlapaketti tuo klassikon takaisin 120 uudella kentällä

Ubisoft juhlistaa yhden tasohyppelyhistorian tunnetuimman hahmon merkkivuotta julkaisemalla Rayman: 30th Anniversary Editionin. Vuonna 1995 debytoinut raajaton sankari palaa nyt nykylaitteille laajennettuna kokonaisuutena, joka ei nojaa pelkkään nostalgiaan vaan tuo mukaan myös rutkasti uutta pelattavaa.

Digital Eclipsen ja Ubisoft Montpellierin yhteistyössä toteutettu juhlapainos kokoaa yhteen peräti viisi eri versiota alkuperäisestä Raymanista. Mukana ovat PlayStation-, Atari Jaguar-, MS-DOS-, Game Boy Advance- ja Game Boy Color -julkaisut, jotka on päivitetty toimimaan sulavasti tämän päivän konsoleilla ja PC:llä. Käytännössä kyseessä on aikamatka 90-luvun värikkäisiin tasoloikkiin – ilman vanhojen laitteiden pölyjen puhaltelua.

Pelin maailma vie jälleen Dream Forestin satumaisiin maisemiin ja Band Landsin musiikilliseen kaaokseen, kun Rayman yrittää pelastaa electoonit ja pysäyttää pahantahtoisen tohtori Darkin. Uutta sisältöä ei ole säästelty: mukaan on lisätty muun muassa SNES-prototyypistä peräisin olevia kenttiä, ja kokonaisuus sisältää huimat 120 lisäkenttää. Säveltäjä Christophe Héralin musiikki on myös päivitetty uuteen loistoon.

Modernille pelaajalle tarjolla on helpotuksia, kuten minuutin taaksepäin kelaus, loputtomat elämät ja vahingoittumattomuus. Toisin sanoen: nyt Rayman ei kaadu yhteen harha-askeleeseen, ellei pelaaja itse niin halua. Lisäksi pakettiin kuuluu yli 50 minuutin interaktiivinen dokumentti, jossa nähdään tekijöiden haastatteluja, varhaisia luonnoksia ja harvinaista pelimateriaalia.

Rayman: 30th Anniversary Edition on nyt saatavilla digitaalisesti PlayStation 5:lle, Xbox Series X|S:lle, Nintendo Switchille ja PC:lle Ubisoft Storen ja Steamin kautta. Fyysinen versio saapuu kauppoihin kesäkuussa. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Rayman todistaa, että hyvä tasohyppely ei vanhene – se vain saa lisää kenttiä.

Pitkän linjan Assassin’s Creed -suunnittelija jättää Ubisoftin Kommentit pois päältä artikkelissa Pitkän linjan Assassin’s Creed -suunnittelija jättää Ubisoftin

Ubisoftin Montreal-studiolla tapahtuu taas, kun pitkän linjan pelisuunnittelija Luc Couture on ilmoittanut jättävänsä yhtiön 24 vuoden jälkeen. Couture kertoi lähdöstään sosiaalisessa mediassa ja kuvaili uraansa uskomattomaksi matkaksi, mutta myönsi kaipaavansa nyt muutosta, niin ammatillisesti kuin henkilökohtaisestikin.

Couture aloitti Ubisoftilla jo vuonna 2002 Prince of Persia -pelien parissa ja nousi vuosien varrella keskeiseksi tekijäksi muun muassa Assassin’s Creed -sarjassa, Watch Dogs 2:ssa, Legionissa ja Far Cry 4:ssä. Seuraava askel vie hänet pienempään studioon muiden pelialan veteraanien kanssa. Yksityiskohdat ovat vielä salassa, mutta viesti on selvästi se, että mies ei ole jäämässä eläkkeelle, vaan vaihtaa maisemaa.

Ajankohta ei ole Ubisoftille helppo. Yhtiö käy läpi suurta rakennemuutosta, irtisanomisia on luvassa ja henkilöstö on protestoinut johdon toimia vastaan. Myös toimitusjohtaja Yves Guillemot on joutunut kovaan kritiikkiin. Couture ei ole ainoa konkari, joka on lähtenyt, sillä Assassin’s Creed -sarjan entinen vetäjä Marc-Alexis Côté poistui syksyllä ja haastoi Ubisoftin oikeuteen noin 1,2 miljoonan euron korvauksista.

Couturen lähtö näyttääkin osalta suurempaa muutosta, jossa Ubisoftin vanha kaartin tekijäjoukko alkaa hajota. Onko tämä yksittäinen urasiirto vai alku suuremmalle veteraanien joukkopaolle? Varmaa on ainakin se, että Ubisoftin tulevaisuus näyttää tällä hetkellä kaikkea muuta kuin vakaalta.