Werewolf: The Apocalypse - Earthblood (PS5)
Nimihirviö Werewolf: The Apocalypse – Earthblood perustuu alunperin White Wolfin pöytäroolipeliin The World of Darkness. Samaisesta universiumista on mm. kehuttu ja kulttimainetta nauttiva Vampire: The Masquerade. Jos ei nämä kaksoispistenimet riitä, niin muutoin maailma ja sen lore on hyvä olla tuttua, jos haluaa saada irti enemmän pelin juonesta. Ummikolla, kuten meikäläisellä, on hankaluuksia seurata nimien tulvaa ja syy-seuraussuhteita, tosin tässä on myös osansa laiskalla tarinankerronnalla. Laiska onkin se sana mikä jää päällimmäiseksi mieleen Werewolfia pelatessa. Potentiaalia olisi ollut edes viihdyttävään kokemukseen, mutta joko aika, raha, tai molemmat ovat loppuneet kesken pelinkehittäjä Cyanidelta ja tulos on kaikin tavoin keskinkertainen.
Werewolf: The Apocalypsen maailma onkin kaikkineen sillisalaatti maailmaa ennestään tuntemattomalle. Ihmissudet, eli Garout ovat pelin sankareita ja taistelevat suuryritys Endronia (kyllä) ja Pentanexia vastaan. Yrityksen johto on muinaisen Wyrdin hallinnassa. Garou Cahal on pelin kliseinen päähenkilö prätkäliiveineen ja tatuointeineen ja ”kovalla” asenteellaan. Cahal on osa Fianna-heimoa ja on syntynyt Arhoun-kuumerkin alla ja taistelee Wyrdiä, Banesia ja Fomoria vastaan pelastakseen Gaian. Yksinkertaista ja helposti selitetty? No ei. Wyrd taas haluaa saastuttaa maailman henkisen, fyysisen ja moraalisen puolen. Syistä jotta… Noh. Usein jos peli ei itse anna taustoilleen suoraa selitystä, mutta aihe kiinnostaa, niin pelin sisältä on mukava bongata taustoittavaa tietoa tai lukea ja tutustua itse tähän kaikkeen. Werewolfin sillisalaatti ei tähän kannusta, koska itse juoni on niin vähäpätöinen ja kliseinen kostotarina, jonka juonenkäänteet näkee jo pitkälle eteenpäin. Jo ensimmäisen tehtävän kauas näkyvä vaimon kuolema ja ihmissuden raivon ylilyöminen -ideat ovat kerätty sieltä helppojen ideoiden laatikon pohjalta. Käyttämättä hyödyksi rikasta taustatarinaa maailmalle.
Itse päähenkilöt, eli ihmissudet pystyvät muuttumaan niin susiksi kuin taistelumuotoon crinosiksi ja tästä muotoutuvatkin pelin perusmekaniikat. Peli ja sen toiminta jakaantuvat kahteen osioon, hiiviskelyyn ja taisteluun rage-tilassa. Ja tässä on jotakuinkin kaikki mitä peli tarjoaa. Teknisestä näkökulmasta liikutaan PS4:n alkuajoissa ja ankea sekä kulmikas hahmografiikka monotonisen ääninäyttelyn kanssa eivät myöskään anna lisäintoa, jotta pelaaja selvittäisi lisää pelin maailmasta. Hahmot on vedetty kliseegeneraattorin läpi ja yhdestäkään ei saa pintaa syvempää raapaisua. Ihmissusien johtaja liikkuu kaikkialle paidatta ja pelkkä päälleen liimautunut takki päällä. Garou taasen seikkailee hihattomassa liivissään ja ja… jokaisesta hahmosta voisi kirjoittaa kliseitä keräten samat lauseet. Ääninäyttely ja hahmografiikan kulmikkuus vievät myös tehon juonen tärkeistä hetkistä ja jo mainittu päähenkilön vaimon kuolema pelin alussa aiheuttaa vain lakonisen ”no tietty”-toteamuksen kaikessa dramaattisuudessaan. Ihmissusien tukikohta on aina kätevästi seuraavan kentän vieressä ja minkäänlaista siirtymää ei peli harrasta. Jaa pitää mennä tuhoamaan Endronin generaattoreita? Kävellään ulos luolasta ja ollaan perillä. Yksin nämä epäloogisuudet eivät haittaisi, mutta kaikkeen muuhun keskinkertaisuuteen yhdistettynä jokainen tökkivä asia pomppaa silmille jatkuvasti.
Kaikista puutteistaan huolimatta Werewolf pääsee yllättämään positiviisesti alussa taistelullaan. Iskut lähtevät kepeästi, veri lentää kaaressa ja lattialle muodostuu lammikoittain taistelun jälkiä, vastustajat lakoavat helposti ja voimantunne on ihmissudelle sopiva. Itse hiipimisestä tulee mieleen vanhat Metal Gear Solidit ja usein onkin vaihtoehtoista, haluaako edetä hiipien tai taistellen. Nämä kaikki riippuen huoneista… ja niitä huoneita riittää. Cahal liikkuu huoneesta toiseen Endronin tiloissa ja joka huoneessa on lähtökohta sama: Hiipien eteenpäin tai rage päälle ja tapat kaikki. Jokainen taso etenee myös samankaltaisesti: Etsi tie sisälle, hiivi, tappele, painele tietokoneen nappeja ja avaa ovia, hiivi, tappele ja tee yksinkertaisia tehtäviä kuten paina nappia, lataa virus koneelle jne. Eteneminen on aivan oman mieltymyksen mukaista, mitään ekstraa ei saa, jos vaikka hiipii tason läpi. Taistelu tuntuu hyvältä alkuun, mutta nopeasti sen toistuvuus tulee myös vastaan. Paina nappia, mene rage-tilaan, rämpytä lyöntiä ja raskasta lyöntiä, vaihda Cahalin taistelutilaa nopeasta raskaaseen, tyhjennä huone, odota lisävahvistuksia seinässä olevista ovista, tapa kaikki uudelleen. Modernien ARPG-mallien mukaisesti myös Cahalin kykyjä voi päivittää saatavilla olevilla kykypisteillä. Tosin näistä ei saa uusia kykyjä, joilla voisi päivittää taistelun monotonisuutta, vaan hiukan ekstraa olemassaoleviin kykyihin tai mitäänsanomattomia taistelua muuttamattomia lisälyöntejä. Cahalilla on myös penumbra-tila, jolla näkee henkiä ja tärkeitä kohteita. Ainoat kerättävät esineet ovat juomat, jotka kasvattavat vimmaa ja Cahalin ihmismuodossa käyttämät varsijousen ammukset. Kaikkineen taistelu toistaa itseään nopeasti ja jokainen kohtaaminen on suht samanlainen, mikä on sääli. Joko hiukan lisää panostamalla kykyihin tai taistelutyyleihin mahdollisuudet olisivat olleet viihdyttävään B-luokan mäiskintään kökköine juonineen ja hauskoine taisteluineen. Nyt käteen jää väin haaleanlämmintä näpytystä ja oikea-aikaisesti itseään parantamista.
Kaikkineen Werewolf: The Apocalypse harmittaa pelinä. Aineksia olisi ollut johonkin viihdyttävään, mutta nyt käsissä on vain kaiken vähän sinnepäin tekevä keskinkertaisuus. B-luokan juonen ja huonot graafiset puolet voisi antaa anteeksi, jos muu pelaaminen olisi hauskaa, nyt kaikki osa-alueet tasonsuunnittelusta taistelun kautta loogisiin typeryyksiin jättävät vain hämmentyneen olon. Miksi tämä on edes tehty?
