Lammaspaimen jäätiköllä – arvostelussa Heida Kommentit pois päältä artikkelissa Lammaspaimen jäätiköllä – arvostelussa Heida

Kirjan Heida kansi

Heida - Lammaspaimen maailman laidalta (Like)

7.3 / 10
Hyvää Kiinnostava kerronnan kohde, jonka oma ääni on saatu hyvin kuuluviin kerronnalla. Huonoa Paljon tuntui jääneen myös kertomatta, ja tuntui välillä että kirjasta on haluttu tehdä helppolukuinen riskien välttämisen takia, vaikka kerrottavaa riittäisi kuin Räikkösestä. Myös arveluttavat masennuksen lopettamisen "olemalla aurinkoisempi" olisi voinut jättää kertomatta. Yleisesti Heida on sopivan kevyttä ja voimaannuttavaa luettavaa, joka pienistä puutteistaan huolimatta on miellyttävä matka kulkea.

Steinunn Sigurðardóttirin kirjoittaman kirjan kansitekstissä kerrotaan Heidan jättäneen mallinuransa ja kaupunkilaiselämänsä ottaakseen perheensä maat ja laitumet haltuun ja elääkseen lammaspaimenen elämää ja on työskennellyt myös hetken poliisina. Kyseessä on siis vähintään mielenkiintoinen tyyppi. elää yksin viidensadan lampaan, yhden vuoden ja yhden saksanpaimenkoiran kanssa, hänellä on tapana tanssia traktorissa kylvöpuuhissa ja hän suoriutuu useista vaativistakin askareista yksin.

Heidasta oli antoisaa ja rikastuttavaa lukea, varsinkin kun kyseessä tuntuu olevan harvinaisen aikaansaava ja päättäväinen henkilö joka asettuu sekä sukupuoleensa liittyviä odotuksia ja ennakkoasenteita vastaan että myös valtavaa energiayhtiötä ja päätyy lopulta eduskuntaan. Heidan tarinaa kerrotaan vuodenajoittain tapahtumia, henkilösuhteita ja pieniä Heidan kirjoittamia runonpätkiä käyttäen, joka muodostaa koherentin kokonaisuuden.

Tuntuu ainakin omalla kohdalla, että jotain jää puuttumaan. Mielenkiintoisia ovat erityisesti Heidan tapa rikkoa maanviljelijöiden stereotyyppejä olemalla, no, oma itsensä ja pitämällä visusti kiinni omista päätöksistään. Tietty, päättäväisistä henkilöistä kirjoitettaessa, jonkinlainen roti on aina hyvästä. Esimerkiksi päätyi lakkaamaan olemasta masentunut katsomalla asioita aurinkoisemmin. Okei. Hyvä Heidalle, mutta tuo on aivan järkyttävän huono neuvo ja olisi ehkä ollut parempi jättää painamatta. Sen sijaan olisi voinut painaa esimerkiksi katkelmia Heidan mallinurasta, siihen ajautumisesta ja myös niistä asioista syvällisemmin mitkä ajoivat hänet takaisin kotiseuduilleen. Lukijan helpottamiselta tuntuva pätkittäisyys toki toimii, mutta kyseessä on sen verran mielenkiintoinen henkilö (erityisesti taistelunsa energiayhtiötä vastaan johdosta), että tuplasti paksumpi, enemmän tai vähemmän kronologisesti kirjoitettu teos olisi ollut melkein parempi ratkaisu.

Koska tämä tulee pelilehteen, voin rohkeasti mainita miten usein lukiessa minulla tuli mieleen toissavuonna arvostelemani Farming Simulator 19, jonka verkkaisesta tahdista nautin ja johon saatan kirjan ansiosta myös palata. Kirjan tehtävä on olla voimaannuttava ja helppolukuinen, mutta valitettavasti näistä se myös kärsii, koska sen käsittelemässä henkilössä tuntuu olevan paljon muutakin.

Kommentoi

Koukuttava shokkidekkari Espanjasta – Arvostelussa Carmen Molan Verimorsian (Like) Kommentit pois päältä artikkelissa Koukuttava shokkidekkari Espanjasta – Arvostelussa Carmen Molan Verimorsian (Like)

Carmen Mola - Verimorsian kansi

Carmen Mola - Verimorsian

7 / 10
Hyvää Hallitsee genrekonventionsa, ällö murhatapa on omanlainen koukkunsa ja nostaa panokset loppuunkin mukavan korkealle. Huonoa Voisi yhden todisteiden piilottamisen käsitellä piirun verran paremmin. Arvasin syyllisen ennen viimeistä lukua. Yleisesti Verimorsian on oikein hyvä esikoisdekkari, joka saa odottamaan jatko-osiaan.

Täytyy myöntää, että en ole mikään dekkarifani. En inhoa dekkareita saati nordic noiria, mutta en tule tarttuneeksi niihin koska se tuntuu olevan oma, muusta kirjallisuudesta erillinen maailmansa. Se on paikka dekkari-ihmisille, ja sinne tulevat vain dekkari-ihmiset. Tämä on tietenkin vain oma ongelmani, vaikka olen toki lukenut jokusen Vareksen, pari Marko Kilpeä, ja muistaakseni sen ainokaisen Jussi Marttilan. Hyviähän ne ovat.

Dekkarit ovat genrekirjallisuutta, jossa ei sinänsä ole mitään vikaa, vaikka ne ovatkin usein konventioidensa vankeja. Vai miten monta dekkaria osaatte nimetä joiden loppuosassa poliisi tai etsivä ei ole pahiksen armoilla? Tämä on kuitenkin erittäin hyvä dekkari. Se luo jännitettä, osaa konventionsa ja kertoo myös hahmoistaan kiinnostavia kokonaisuuksia.

Päähenkilö Elena Blanco kantaa menneisyyden taakkaa, juo grappaa, joka on eräänlainen acquired taste ja laulaa karaokea. Mukana on myös jonkinlaista etnisiin ryhmiin (tässä tapauksessa romaneihin) liittyvää jännitettä, joka paljastuu etenkin erään vanhemman ja konservatiivisemman poliisin toiminnasta. Sääntöjä oiotaan ja rikotaan, mutta teoksen kanta tämänkaltaiselle toiminnalle ei tule selväksi missään vaiheessa. Välillä tulee mielikuva jostain Jack Bauerista, joka nakkaa siviilin pilvenpiirtäjän katolta pahiksen päälle, koska amerikka on tärkeämpi kuin joku ihmeen rando. Tokihan dekkareiden tehtävänä ei ole ottaa kantaa esimerkiksi poliisin ongelmallisuuteen, mutta silloin kun se tekee niin (kuten esimerkiksi Marttilan esikoisdekkarissa), ei se ainakaan uskottavuutta vähennä. Tuntuu päinvastoin lisäävän sitä.

Se, miten muista erotutaan tulee tietty siitä, että kirjailija esiintyy toisella nimellä, vähän niinkuin Elena Ferrante. Ei niinkuin Robert Galbraith, jonka kaikki tietävät J.K. Rowlingiksi. Sen lisäksi murhatapa on poikkeuksellisen vastenmielinen, eli jonkinlainen splatterpunkista tuttu cringe factor on myös läsnä. Kaiken kaikkiaan uskallan suositella Verimorsianta ja odotan mielenkiinnolla sen suomennettuja jatko-osia. Täytyy vielä mainita, että arvostelukappale tuhoutui repussa jossa termosmuki niinsanotusti sanoi itsensä irti. Kuuntelin kirjan loppuun Nextoryssa.

Kommentoi