Muun muassa Taken-elokuvista tunnettu kivikasvoinen, mutta toisinaan lempeän lämmin Liam Neeson on Nels Coxman (hihi), laskettelukeskuksestaan tunnetussa pikkukylässä lumihelvetin selttäjänä työskentelevä perheenisä, jonka poika tapetaan hänen työkaverinsa kavallettua huumeita kartellilta. Tästä innostuneena Coxman kiillottaa nyrkkinsä, katkaisee metsästyskiväärinsä taskukokoon ja lähtee verrattain surrealistiselle ja irvistyksiä aiheuttavan väkivallan siivittämälle kostoretkelle.
Liam Neeson puhuu sydänalaa värisyttävän matalalta ja on yhtä uskottava kovanaama kuin aina ennenkin. Roolissa ei ole hänelle sinänsä mitään uutta, mutta hän hoitaa varman päälle kirjoitetun hahmon lihaksi tuomisen kokemuksen tuomin varmoin ottein. Kun Neeson ärähtää ja nostaa miehen riveleistä seinälle, pallit nousevat kurkkuun valkokankaan toisellakin puolella. Elokuvaan on muutenin valittu oikeat näyttelijät oikeisiin rooleihin ja näyttelysuoritukset ovat kauttaaltaan hyviä. Suurin osa hahmoista on oikeasti kiinnostavia ja niiden persoonallisuuksissa on särmää. Yksi elokuvan miinuksista taas on se, että tarinan ja eheän kokonaisuuden kannalta hahmoja on liikaa ja kosketus lähes kaikkiin jää harmillisen pintapuoliseksi.
Kylmästä Kostosta jäi ristiriitaisia ajatuksia. Trailerin perusteella vaikutti, että luvassa olisi sopivan överiksi vedetty toimintaelokuva, jota tehdessä kieli on ollut tyylikkäästi poskessa. Parhaimmillaan se onkin juuri sitä, mutta yli kahden tunnin kestonsa aikana aivan liian harvoin. Potentiaalia olisi ollut vielä paljon parempaan. Punainen lanka hukkuu tasaiseen tahtiin, tarina tarina poukkoilee päämäärättömästi ja sekamelskaisten tapahtumien keskellä tulee melkein tukahtunut ja tunkkainen olo. Tarina ja tapahtumat olisivat kaivanneet karsimista ja tiivistämistä. Myös elokuvan tyyli vaihtelee niin rajusti, että sen osat tuntuvat toisiinsa nähden vähän irrallisilta. Vakavia hetkiä on välillä vaikea ottaa tosissaan, jos sitä pohjustetaan ja seurataan b-luokan aivot narikkaan -huumorilla. Tunnelma ja illuusio kärsivät. Kylmä Kosto sairastaa identiteettikriisiä, joka syö sen vetovoimaa ja jättää käteen säälin ja hämmennyksen sekaisen tunteen.
Kylmää Kostoa wi ole kuitenkaan tarvetta lytätä kokonaan, sillä siinä on hyvääkin. Parhaimmillaan se on erittäin viihdyttävä, loistavan absurdilla tilannekomiikalla koristeltu tyylikkään ja kekseliään toiminnan elokuva, jota persoonallisin piirtein sävytetty kostotarina yrittää sitoa yhteen. Parhaina hetkinään se kykenee ihan oikeasti koskettavaan tunteeseen, antaa hekumoitavaa adrenaliinintäyteisen toiminnan ja taidetta lähentelevän väkivallan ystäville, naurattaa lähes kyyneliin mahtavan mauttomalla ja hyvällä tavalla typerällä huumorillaan ja välillä itse tarinakin onnistuu pitämään otteessaan. Eli ei tämä nyt missään nimessä turha elokuva ole, vaikka huonot puolet syövätkin ikävästi sen ansioita.
Kylmä Kosto ei siis ole poikkeuksellisen hyvä, mutta ihan kelpo viihdettä toiminnan ystäville. Siinä on paljon vikaa ja se olisi voinut olla paljon parempi, mutta se erottuu tyhjänpäiväisten perus toimintaelokuvien harmaasta massasta persoonallisilla piirteillään ja hyvällä näyttelyllä. Tästä ei saa klassikkoa tekemälläkään, vaikka aineksia olisi ollut ainakin elokuvaintoilijoiden rakastamaksi kulttiklassikoksi. Se on silti varmasti kertakatsomisen arvoinen genren suurkuluttajille ja tarjoaa sellaistakin viihdettä, mitä ei ole ihan jokaisessa toimintaelokuvassa.
