Color Out of Space
H. P. Lovecraftin tarinoita on yritetty vääntää elokuviksi useampaan otteeseen eikä aina niin ihailtavin tuloksin. Vanhahtavaa sanavarastoa viljelleen ihan kaikkea pelänneen aristokraattisen rasistin omalaatuinen kauhu, joka monesti pyrkii kuvailemaan sanoinkuvaamattomia ja inhimilliselle kokemukselle absoluuttisen vieraita asioita, ei taivu elokuvaksi järin helpolla. H. P. Lovecraft Historical Societyn 1920- ja 1930-lukujen ilmaisua jäljittelevät filmatisoinnit The Call of Cthulhu ja The Whisperer in Darkness ovat onnistuneimmasta päästä.
Nyt elokuvaversioinnin saanut Väri avaruudesta (The Colour Out of Space) on Lovecraftin novellien parhaimmistoa ja äkkiseltään arvelisi, että se on erityisen mahdoton elokuvattava. Kertoohan se väristä, jollaista ei maapallolla ole eikä ihmissilmä aivan ymmärrä. Miten ihmeessä sen kertoisi uskottavasti elokuvan keinoin? Edellinen yritys vuodelta 2010 oli Huan Vun pienen budjetin Die Farbe, jossa Väriä lukuunottamatta kaikki on mustavalkoista.
Richard Stanley kuvaa elokuvansa väreissä ja luonnollisestikin Väri on tällöin tuttu keskivertokatsojalle. (Silminnäkijäraportit toisenlaisista kokemuksista pyydetään lähettämään Miskatonicin yliopistoon.) Stanleyn ratkaisu Värin kuvaamiseksi on yllättävän toimiva: hän käyttää sopivasti aikaa kuvatakseen hyvinvoivaa luontoa ja sen rikkaita värejä, joista yksikään ei ole Väri. Koska absoluuttista vierautta ei voida saavuttaa, suhteellinen vieraus riittää – ja se toimii hyvin.
Muutoin tarina onkin yllättävän hyvin elokuvattavissa. Siinä missä monissa Lovecraftin tarinoissa kerrotaan mahdottomista geometrioista ja niin hirveistä, kaikkea todellisuudentajua ja luonnonlakeja uhmaavista olennoista, että ihmisen järki ei sitä kestä, kauhu tällä kertaa syntyy pitkälti siitä, miten Väri vaikuttaa luontoon ja siellä eläviin ihmisiin. Sen tekemät tuhot ovat helpommin havaittavissa ja ymmärrettävissä.
Lovecraft kun pelkäsi koko lailla kaikkea kuviteltavissa ja kuvittelemattomissa olevaa, hänen tarinoissaan on rasistisia elementtejä epämiellyttävän paljon. Hänelle ihmiskunnan vahvin tunne oli pelko ja erityisesti tuntemattoman pelko. Richard Stanleyn tulkinta välttää roolituksellaan ja modernisoinnillaan Lovecraftin rasismin, eikä kyse muutenkaan ole tällä kertaa tuntemattoman pelosta kuin selittämättömyyden pelosta. Väri on uhkaava ja pelottava, mutta ei samalla tavalla kuin tuntemattomat ihmiset, vaan kuten sellaiset asiat kuin syöpä. Se vastustaa elämää ja onnea ja käsitystä maailman reiluudesta.
Stanleyn tulkinta tarinasta on yhtä aikaa sekä modernisoitu että yllättävän uskollinen alkuteokselle. Vaikka Lovecraftin melko abstraktin kerronnan sijasta nyt seurataankin viisihenkistä perhettä lemmikkeineen ja alpakoineen, elokuva onnistuu silti säilyttämään – ainakin Lovecraft-fanille – tarinan salaperäisyyden ja kiehtovuuden. Elävät henkilöhahmot tekevät kosmisesta kauhusta henkilökohtaista tavalla ja onnistuu jopa välttämään sentimentaalisen hötön. Tarinan tuominen nykyaikaan on muutenkin erinomainen ratkaisu, joka osoittaa parhaan kosmisen kauhun toimivan aikakaudesta riippumatta.
Modernisoinnin lisäksi Stanleyn tulkinnasta maistuu kasari-trash. Joissakin näyissä kuultaa kasarihenkinen design, joka ei onneksi ikinä valu liian eksplisiittisen goren puolelle vaan pysyy sopivan vihjailevana ja siksi sopivana Lovecraft-tarinoinnille. Huumoriakin viljellään siellä täällä, yleensä vielä onnistuneesti; asianharrastajille on myös muutamia kivoja yksityiskohtia bongattaviksi. Stanley selkeästi tuntee Lovecraftinsa.
Ja Nicolas Cage cageilee. Cagen raget jakavat mielipiteitä yleensäkin ja tässä leffassa myös. Hahmon omituisuudet tulevat vähän puskista, mutta niin tulevat kaikki muutkin kummallisuudet. Sikäli tietty epäloogisuus kuuluu asiaan. Cageraget myös muuttavat elokuvan tunnelmaa ja onkin makuasia, onko kyse tunnelman rikkomisesta vai keventämisestä. Itse en kauhusta elokuvana aina niin välitä, joten pienet irrottelut sopivat omaan kokemukseeni passelisti, ja näistä kevennyksistä palataan mallikkaasti tylympiin tunnelmiin.
Kauhun suurkuluttajalle Color Out Of Space voi olla aika kesy, jopa tietyllä tapaa vanhanaikainen. Ei se myöskään millään mittapuulla ole mestariteos, muttei se yritä ollakaan. Sikäli kuin Stanleyn tavoitteena on ollut tehdä sekä hänen itsensä näköinen tulkinta että uskollinen versiointi vaikeasti filmattavasta tarinasta, hän onnistuu erinomaisesti. Väri viihdyttää ja kammottaa, ja satunnaisesta kasarigoresta huolimatta se on silti ensisijaisesti outo ja arvoituksellinen kauhutarina. Pelkän ulkokohtaisen toistamisen sijasta Stanley tavoittaa alkuteoksen hengen yllättävän hyvin ja mikä tärkeintä – hän onnistuu ilmaisemaan elokuvallisin keinoin sitä, mitä Lovecraft teki sanoin.
Tähdet eivät ehkä ole täydellisesti, mutta kerrankin ne ovat oikein.
