Kahden tatin roguelite-räiskintöjä on maailma pullollaan. The Binding of Isaac raivasi ladun ja Enter the Gungeon hiihti kurvissa ohi, mutta mielestäni genren ykkönen on Nuclear Throne. Hollantilainen indie-peli (kera suomalaisen musiikin) onnistui löytämään kultaisen pisteen pelielementtien tasapainossa, ja sitä voi jauhaa vaikka sata tuntia kyllästymättä.
Nyt ladulle luistelee erikoinen haastaja Ruotsista. Psykedeelinen Voidigo huikkaa ”Hejsan!” ja viuhahtaa ohi sulkiin ja drag-asuun pukeutuneena, heitellen karkkia yleisöön ja jättäen selostajan raapimaan päätään.
Ensin huomio kiinnittyy hienoon toteutukseen. Ruutu vilisee värikästä mäiskettä ja eläviä yksityiskohtia. Animaatio on silkin sulavaa ja ohjattavuus niin täsmällistä, että pelin outo lintuhahmo tuntuu heti oman ruumiin jatkeelta. Musiikki mukailee pelitapahtumia, ja aarteita kerätään tyydyttävien blip blop -äänien säestämänä. Peli on kuin pulikointia iloisessa pallomeressä.
Maailma ja sen lore jäävät Early Access -versiossa mysteereiksi. Pinkki lintu herää muistinsa menettäneenä pirstaloituneesta Void-todellisuudesta ja päättää ampua kaikki hirviöt. Se siitä. Visuaalinen ilme ja esineiden kuvaukset vihjailevat Adventure Time -tyylisestä surrealistisesta maailmasta, mutta varsinainen tarina loistaa vielä poissaolollaan.
Kun saaliis muuttuu saalistajaksi
Räiskintä itsessään on niin hauskaa, kuin olla ja voi. Aseet paukkuvat napakasti ja seinät tuhoutuvat räjähdyksissä. Uusia pyssyjä ja power-uppeja metsästetään satunnaisgeneroidussa maailmassa, kunnes kuolema resetoi kaiken. Valmiiseen versioon on luvattu tukikohtaa, jota voi päivittää kuolemien välissä, mutta toistaiseksi pysyviä palkintoja ei heru.
Peli rakentuu pitkälti pomotaisteluiden ympärille hieman Monster Hunter -tyyliin. Kentän pomo vaeltaa kartalla omineen, ja sitä vastaan saa yleensä taistella monta kertaa ennen lopullista yhteenottoa. Pomon elämämittari on jaettu lukittuihin lohkoihin, eikä mörköä voi voittaa pysyvästi ennen lukkojen avaamista. Niitä avataan tuhoamalla kaikki kentän Void-alttarit. Aluksi pelaaja on altavastaaja, mutta muuttuu lopulta metsästäjäksi, joka jahtaa henkihieveriin mukiloitua bossia huoneesta toiseen.
Pomotaistelut on erinomaisesti suunniteltu. Tiukan ohjattavuuden ansiosta ne eivät vaadi pomon liikkeiden ulkoa opettelua, vaan ne on mahdollista voittaa puhtaalla taidolla ja ketteryydellä. Voidigossa luoteja ei väistellä kuperkeikoin, vaan hyppimällä. Päälle pomppaus tainnuttaa viholliset ja muodostuu luontevaksi osaksi juoksun ja ammuskelun tanssia.
Keskeneräinen aarre
Kirjoitushetkellä Voidigon versionumero on 0.0.3, eli kehitys on hyvin varhaisessa vaiheessa. Suoraan sanottuna tämä on lähempänä demoa, kuin Early Access -peliä. Kenttiä on vain kolme, joista viimeinen on hieman tylsä pomotaisteluiden kertaus.
Aseita onneksi löytyy jo nyt yli 70 kappaletta, ja niissä piisaa mielikuvitusta. Perinteisten sinkojen ja kiväärien lisäksi vastaan tulee hullutuksia kuten ahvenia ampuva tonnikala, myrkkyä ruiskiva muurahainen tai haulikkokamera, joka ladatessa nappaa valokuvan ja shokeeraa viholliset. Samoja kenttiä jaksaa jauhaa yllättävän pitkään, kun joka rundilla saa ennen näkemättömiä härveleitä.
Pääsin Voidigon läpi kolmessa tunnissa, mutta 10 tunnin jälkeenkin tekee yhä mieli ottaa uusia rundeja kovemmilla vaikeustasoilla. Aion silti vastustaa kiusausta ja odottaa pelin kehittymistä, etten lypsä sisältöä kuiviin ennen aikojaan.
Nykyinen 15 euron hinta tuntuu tyyriiltä, varsinkin kun Nuclear Throne on halvempi, eeppisen hyvä ja valmis peli. Voidigossa piisaa silti potentiaalia klassikoksi. Perustukset on valettu hienosti, ja runko lähentelee täydellisyyttä. Enää tarvitaan sisältöä. Toivoisin valmiiseen versioon paljon eri näköisiä kenttiä, joita sekoittamalla jokainen rundi tuntuisi tuoreelta sukellukselta pirstaloituneen Void-maailman kaaokseen.
