Rottia tulvii ovista ja ikkunoista – arvostelussa A Plague Tale: Requiem Kommentit pois päältä artikkelissa Rottia tulvii ovista ja ikkunoista – arvostelussa A Plague Tale: Requiem

A Plague Tale: Requiem on suoraa jatkoa ranskalaisen Asobon 2019 julkaistulle A Plague Tale: Innocencelle. Sisarukset Amicia ja Hugo käyvät tällä kertaa matkaan eteläiseen Ranskaan etsiessään parannuskeinoa Hugon perinnölliseen sairauteen, joka päästää rotat ruttoineen valloilleen. Helppoa se ei kuitenkaan tule olemaan, sillä korruptiota harrasteleva inkvisitio tahtoo päästä pojan voimiin käsiksi ja suojelijan virkaa toimittava Amicia kärsii edellisten menojen tappamisien jättämistä traumoista.

Moderneja seikkailumättöjä pelanneille kolmannen persoonan kamera, helposti sisäistettävät kontrollit ja käyttöliittymä käy nopeasti tutuksi. Aseita ja ammuksia kiekotellessa, heinikossa kyykistellessä ja Amician höpistessä itsekseen ei ole kauhean hankala verrata menoa Horizon-sarjaan. Requiem on kuitenkin edelliseen verrattuna huomattavasti yksinkertaisempi – esimerkiksi taistelut ovat aika rankasti scriptattuja. Jos vihulainen käy päälle, niin iskuja ei voi väistellä hyväksikäyttääkseen aukkoa puolustuksessa. Joko lyöt ensin tai katselet cutsceneä missä Amicia lyödään maahan ja vaikeusasteesta riippuen saat saman tien kirvestä tai uuden punakehyksisen mahdollisuuden. Erilaisia vihulaisia on kourallinen ja niiden listiminen toimii lähestulkoon poikkeuksetta samalla loopilla tyypistä riippuen.

Luvassa on parisenkymmentä tuntia elokuvallista hiippailua inkvisition sotilaiden selustassa sekä pulmanratkontaa kuljaillessa rottien valtaamien kylien ja linnojen lävitse. Seikkailua tarkastellaan Amician selän takaa ja käytettävissä on linko, varsijousi, ruukkuja sekä pohjaton taskullinen kiviä. Sieltä sun täältä löytyy raaka-aineita, joilla craftaillaan erilaisia ammuksia. Näillä voi sytyttää paikkoja tuleen, tehostaa tai sammuttaa niitä ja houkutella rottia. Tuli ja valo on olennainen osa gameplayta, sillä rotat välttelevät sitä kuin ihmiset ruttoa ja harha-askel pimeyteen johtaa nopeasti ravintoketjun ikävämmälle puolelle.

Peli etenee melko tiukasti raiteilla valinnanvaran keskittyessä muutamaan reittivaihtoehtoon ja siihen tappaako kaikki vai luikerteleeko partioiden lävitse. Välillä tulee ratkottavaksi valon ja varjon leikkejä puzzlepainotteisessa rottameressä vartijoiden kanssa tai ilman. Rajatut resurssit ja etenkin mukana kulkevat kaverit kannustavat minimaaliseen verenvuodatukseen. Usein peli kuitenkin pakottaa tilanteeseen, missä ruumiita syntyy röykkiöittäin joten pasifistirundista voi lähinnä haaveilla.  Hiippailu- sekä taistelutaitoja voi myös päivitellä mielensä ja pelitapojensa mukaan. Tämä ei ole pakollista, sillä pelin läpäisee helposti ilman sen kummempia säätöjä.

Asobon käyttämä engine muistuttaa visuaalisesti paljon Unrealia ja näyttää pääasiassa erittäin hyvältä. Maisemia on kiva katsella, sisätiloissa on tunnelmaa eikä kuvanpäivitys kauheasti sakkaa vaikka ruutu olisi täynnä toimintaa. Musiikkina toimii elokuvamainen yhdistelmä jousisoittimia ja operatiivista kuorohoilailua. Ääninäyttelijätkin ovat hyvin juonessa mukana. Tarinapuoli tuntuu satsaavan siihen, että lore on entuudestaan tuttu, mutta on kuitenkin helppo seurata vaikkei olisikaan. Taisteluissa animaatiopätkät ja kavereiden huutelut tuppaa hieman toistamaan itseään.

Craftaus tuntuu hieman turhanpäiväiseltä ominaisuudelta, sillä luotavat ammustyypit käyvät jokaiseen aseeseen. Tämä korostuu etenkin pakollisissa taisteluissa, missä saattaa resurssit loppua kesken, johtaen niiden spawnipisteiden metsästämiseen ja inventaarionapsutteluun. Checkpoint-mekanismi tallentaa tilanteita vähän sieltä sun täältä ja muistaa käytettävissä olevat resurssit. Kuoltua on vaikea olla varma, miten paljon kaikkea on jäljellä ja mitä joutuu craftailemaan uusiksi. Viimeksi ennen kuolemaa käytetty ase tallentuu käyttöön uusiksi yrittäessä, mikä saattaa hämmentää paikoittain. Taisteluiden ulkopuolella hiippailessa ja seikkaillessa peli saattaa tallentaa palatessa aluetta taakse päin, mikä voi myös sekoittaa resurssienhallintaa ja flowta. Menneitä tilanteita ei voi ladata erikseen joten aina ollaan viimeisimmän checkpointin armoilla.

Plague Tale: Requiem laajentaa ja parantaa paljon kaikenlaisia juttuja edellisestä pelistä mutta pysyttelee kuitenkin yksinkertaisena ja helposti lähestyttävänä. Tarjolla on kohtuullisen viihdyttävä elokuvallinen kokemus. Yksitoikkoinen combat, epämääräiset checkpointit ja suoraviivainen meno saattaa kuitenkin jättää vaativamman pelaajan hieman tyhjäksi. Tämän tyylistä peliä laittaessa kuitenkin itse kukanenkin taatusti tietää mitä voi paketilta odottaa.