Gearbox Softwaren vuonna 2009 julkaistu, yhdestä neljään pelaajan co-op räiskintäpeli Borderlands, toi kertaheitolla ja pysyvästi looter shooter -pelityypin pelaajien ja alan tietoisuuteen. Pelin sarjakuvamainen grafiikka, hersyvä huumori ja miellyttävä räiskintä yhdistettynä roolipelimäisiin elementteihin hiottiin lähes täydelliseksi muutama vuosi myöhemmin ilmestyneessä Borderlands 2:ssa (2012). Pelin suosio näkyi myyntiluvuissa, takasi sarjalle tukun lisäosia ja vakiinnutti sen paikan pelihistoriassa tärkeänä merkkipaaluna. Sarjan uusin osa, itsenäinen Tiny Tina’s Wonderlands jatkaa siitä, mihin aiemmin kakkosen DLC:nä julkaistussa Tiny Tina’s Assault on Dragon Keepissä (2013) alkanut tarina jäi.
Komediaa & Kohellusta
Borderlands 2 pelissä debytoinut ja myöhemmissä lisäosissa esiintynyt 13-vuotias epävakaa räjähde-ekspertti Tiny Tina vetää ystävilleen seikkailua kuvitteellisessa Bunkers & Badasses -pöytäroolipelissä, joka jo nimensä puolesta on saanut vaikutteensa Dungeons & Dragonsista. Pöytäroolipelien ystäville onkin tiedossa hauska matka, jonka aikana fantasiagenren tyypillisyydet tuodaan esille nokkelan huumorin avulla. Vaikka aiemmista Borderlands -peleistä tuttuja hahmoja nähdään sivuosissa, on pelillä itsellään hyvin vähän tekemistä noiden tarinoiden kanssa. Päällisin puolin tarinassa seurataan Tiny Tinan kehittämää roolipeliseikkailua, mutta alta paljastuu syvällisempi kertomus Tinasta itsestään.
Pelin värikästä seikkailijaryhmää, Fatemakereita, roolittavat Andy Samberg (Brooklyn Nine-Nine) uljaana kapteeni Valentinena, Wanda Sykes (Black-ish) robotti Frettenä sekä Ashly Burch (Horizon Zero Dawn) itse Tiny Tinana. Pääpahan roolissa kuullaan aina hauska Will Arnett (Arrested Development), jonka mielipuoliset jorinat Dragon Lordina jaksavat naurattaa. Huumori on muutenkin kaikin puolin onnistunutta, jos aihealue kolahtaa, ja viittauksia populaarikulttuuriin viljellään toistuvasti: löydettyäni paikalliset Murffit, seurasin huvittuneena tarinaa vakavan sinitaudin kouriin joutuneista heimolaisista. Vaarallisten valkohattujen viipottaessa eteeni, en voinut enää pidätellä nauruani. Vastaavan tasoisia sivutarinoita pelistä löytyy kiitettävä määrä, ja osa näistä jäi minulta näkemättä ensimmäisellä läpipeluukerrallani.
Multipersoona
Ennen seikkailuun lähtöä on aloitettava hahmonluonnista, jossa luodaan hahmolle ulkonäkö varsin kattavilla säädöillä. Mukana ovat kaikki tarvittava kasvonpiirteiden muokkauksesta hiustyylien kautta ihonväriin ja meikkeihin. Hahmon sukupuoli-identiteetin voi muokata mieleisekseen valittavien kehotyyppien, äänen ja pronominien avulla. Seuraavaksi valitaan yksi kuudesta hahmoluokasta. Valittavaksi löytyy lähitaisteluun ja jäävahinkoon perustuva Brr-Zerker, näkymättömyyteensä ja kriittisiin iskuihin luottava Stabbomancer, lohikäärmekumppaninsa kanssa salama- ja tulivahinkoa tekevä Clawbringer, jatkuvasti taikoja heittelevä Spellshot, pimeän magian harjoittaja Graveborn, sekä sienikaverinsa kanssa seikkaileva kaukotaisteluun erikoistunut Spore Warden.
Jokaisella hahmoluokalla on jokin luokkapohjainen ominaisuus, joka antaa hahmolle erottuvan persoonansa, sekä kykypuu, jonne tasoja noustessa kertyneet pisteet sijoitellaan hahmon suoritusta parantaviin kykyihin. Hahmoluokilta löytyy myös kaksi ns. Action Skilliä, joista vain toinen voi olla kerrallaan käytössä. Kykynsä saa pelatessa nollata pientä korvausta vastaan milloin vain, joten kykyjen suhteen hahmo ei ole lukittu pelaajan ensimmäisiin valintoihin. Näiden jälkeen hahmon ominaisuuksiin kuten voima, ketteryys ja äly jaetaan erillisiä hahmopisteitä, jotka nostavat hahmon perustaitoja pysyvästi. Kaikki tämä mahdollistaa erilaisten variaatioiden luonnin myös hahmoluokan sisällä.
Oma valintani osui Spellshotiin, jonka mahdollisuus käyttää kahta loitsua yhtä aikaa kiinnosti kokeilemaan jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Kyky avautui vasta hieman myöhemmällä tasolla, joten alkuun Action Skillini oli vihollisen hetkeksi harmittomaksi lampaaksi muuttava taito, joka mahdollistaa ilmaisten taikojen loitsimisen kohteeseen. Toimiva kyky sekin, mutta saatuani toisen taian käyttöön peli muuttui täysin. Hyvin nopean loitsimisen yhdistäminen ammuskeluun osoittautui todella miellyttäväksi tavaksi taistella, varsinkin kun eri aseiden kanssa käytössä oli laaja kirjo pelin eri vahinkotyyppejä joka tilanteessa. Myöhemmin pelaajan vielä annetaan valita joku jäljellejääneestä viidestä hahmoluokasta toiseksi luokakseen, jolloin erilaisten hahmovariaatioiden mahdollisuus vasta oikeasti avautuu. Spellshotin kykyjen rinnalle valikoitui Stabbomancer, jonka kriittiset osumat ja vahinkotyypeille antamat lisät sopivat hyvin osaksi rankentamaani hahmoa. Uuden moniluokkaisen hahmoni nimitykseksi tuli Trapscallion, mikä on osuva kuvaus.
Rajamaiden tuttu tuoksu
Wonderlands itsessään on hyvin tuttua Borderlandsinsa pelanneille. Pelin persoonallinen sarjakuvamainen tyyli toimii edelleen hyvin tunnelman luonnissa, räiskintä on sujuvaa, musiikki ja tarinankerronta ovat hyvin mukaansatempaavaa ja dialogi saa hymyn huulille ja nauraman paikoitelleen ääneen. Tarinaa seurataan päätarinan mukaan alueelta toiselle siirtyen ja ohessa sivutehtäviä tehden. Viholliskatras koostuu goblineista, luurangoista, lohikäärmeistä ja muista genrelle tyypillisistä otuksista, jotka eivät lopulta valtavasti eroa toisistaan. Mieleenpainuvin uudistus lienee pomovihollisten erilaiset hyökkäysliikkeet, joita pitää opetella väistelemään ainakin vaikeimmalla vaikeustasolla.
Alueiden välille on uutuutena tuotu maailmankartta, jolla tepastellaan kolmannessa persoonassa varsinkin japanilaisroolipeleistä tuttuun tyyliin. Kartalle on ripoteltu varsinaisten tehtäväalueiden lisäksi satunnaisluolastoja ja pitkästä nurmesta esiin putkahtavia satunnaistaisteluita, sekä NPC-hahmoja antamaan sivutehtäviä. Luolastoista saatavia alttarinpalasia keräämällä saa käyttöönsä maailmankartalla matkantekoa helpottavia kykyjä, kuten nopeamman juoksun, joskaan nämä eivät ole millään tapaa pakollisia pelin läpäisyn kannalta.
Tarinaa keskeisemmässä osassa kautta pelisarjan on ollut uusien aseiden ja lisävarusteiden kerääminen mitä mielikuvituksellisimpien joukosta. Tätä saalista sitten riittääkin yltäkylläisyyksiin asti pelin miljoonien asevariaatioiden ansiosta. Lähes jokainen ase legendaarisia uniikkeja lukuun ottamatta on luotu satunnaisesti monista osista ja ominaisuuksista, mutta jokainen kuuluu yhteen kuudesta perustyypistä: pistoolit, konepistoolit, haulikot, rynnäkkö- ja tarkkuuskiväärit sekä raskaat aseet. Näiden lisäksi löytyy lähitaisteluaseita erilaisten miekkojen, kirveiden ja nuijien muodossa. Aseiden vahinkotyypit jakautuvat tuttuihin tuli-, jää-, sähkö- ja happohyökkäyksiin ja uuteen pimeään magiaan, jonka ideana on imeä vastustajien elinvoimaa itselleen. Hahmoluokista Graveborn keskittyykin uuden vahinkotyypin kanssa pelaamiseen.
Aseet tippuvat joko suoraan taisteluista, poimitaan alueilta löytyvistä aselaatikoista, tai ne tulevat palkkioksi tehtävistä. Varsinaisten aselaatikoiden ohella alueille on piilotettu myös kaksikymmentahoisia noppia, joiden “heittäminen” kasvattaa saalisonnea pelin edetessä. Muuta saalista edustavat erilaiset suojat, sormukset, amuletit, hahmon kykyjä lisäävät vaatteet, ulkonäköön vaikuttavat kosmeettiset esineet ja edellisten Borderlansien kranaatit korvaavat loitsut. Loitsuja on niin ikään lukuisia erilaisia ja näiden tuhovoima on toisinaan mieletön. Perustyypit ovat kertalaukaistavat, kanavoitavat (eng. channeling) ja sarjaloitsittavat taiat, joita varioidaan edellä mainituilla vahinkotyypeillä. Suosikikseni nousivat nopeasti latautuvat sarjatuliloitsut, joiden avulla pystyin kylvämään tuhoa laajalla alueella pienessä ajassa.
Hauskinta peli on tietysti kaverien kanssa toilaillessa. Peli skaalautuu hyvin siinä mielessä, että kaadoin alhaisilla tasoilla vihollista yhtä nopeaa tahtia jo pelin kertaalleen läpipelanneen kaverini kanssa. Toisaalta peli helpottuu huomattavasti, kun viholliset lakoavat sekunneissa kuvaruudun täyttyessä molempien heittelemistä loitsuista.
Kymmenvuotinen ongelma
Pelisarjan helmasynti on vuosia muuttumattomana pysynyt kankea käyttöliittymä. Konsoli edellä tehtynä se on pädillä “ihan toimiva”, mutta hiirellä ja näppäimistöllä varustelistan selaaminen on tarpeettoman työlästä. Myös pelin karttaa on samoista syystä hankala käyttää, mutta kunhan näiden kanssa tulee toimeen, ei pelistä muuta huonoa sanottavaa helposti löydä. Pelaaminen on sujuvaa ja jaksaa onnistuneen huumorinsa avulla viihdyttää koko kestonsa ajan. Pelin päätarinan läpäisy vie noin 12 tuntia ja lisätehtävineen toiset samanmoiset. Aiemmista peleistä poiketen päätarinan jälkeen ei aloiteta uusintakierrosta vaikeammalla vaikeustasolla, vaan pelin lopussa avautuu satunnaisuuteen pohjautuva Chaos Chamber, jota on tarkoitus pelata uudelleen alati vaikeutuvilla areenoilla paremman saaliin toivossa. Ratkaisu on pelisarjassa tuore, mutta nähtäväksi jää jaksaako satunnaisareenoiden uudelleentahkoaminen pitää mielenkiintoa yllä yhtä hyvin.
Pandemian vuoksi täysin etänä kehitetty Wonderlands on sarjan mekaanisesti kypsin ja subjektiivisesti kaiken kaikkiaan paras osa, jolle tullaan toivottavasti saamaan jatkossa lisäsisältöä. Roolipeleistä ja Borderlandseista pitävänä Wonderlands oli melkein täyden kympin arvoinen suoritus, mutta pelisarjaa yhä riivaava zombiutunut käyttöliittymä tarraa peliä nilkasta kiinni pyrkien vetämään tätä hautaa kohden. Peli löytyy toistaiseksi yksinoikeutena Epic Game Storen kautta.
Kommentoi