Cyberpunk 2077 viivästyi joulukuun 10. päivään, eli noin sadan vuoden päähän. Odotuksen aikana perehdyn joka maanantai vähintään yhteen kiinnostavaan, mutta vähän tunnettuun cyberpunk-aiheiseen peliin. Tällä kertaa käsittelyssä onkin kolme peliä kerralla.
Kuten Mayat ennustivat, vuonna 2012 siirryttiin uuteen aikaan. Magia palasi maailmaan muuttaen osan ihmisistä örkeiksi, peikoiksi ja haltioiksi. Jotkut oppivat taikomaan tai puhumaan hengille. Taruolentoja ilmestyi metsistä, lohikäärmeet kaartelivat taivaalla ja Tolkien kääntyi haudassaan. Maailma muuttui 70 vuodessa cyberpunk-dystopiaksi, jossa korporaatiot hallitsevat ja jengit rymyävät kaduilla. Näin eksoottinen soppa on Shadowrunin maailma. Syntien ja korruption keskellä parhaiten lyövät leiville alamaailman palkkasoturit, shadowrunnerit.
Shadowrun Returns ja sen jatko-osat Shadowrun Dragonfall ja Shadowrun Hong Kong saavat vaikutteensa 90-luvun roolipeleistä. Ne muistuttavat hieman Baldur's Gate -pelejä, mutta yksinkertaistettuna, ja painottuvat enemmän vuoropohjaiseen taisteluun. Sarja on tehty pienellä budjetilla, mutta isolla sydämellä. Yhteistä peleissä on käsikirjoituksen laatu. Öinen kaupunki kertoo tarinoita salaliitoista, maagisista mysteereistä ja kurjista ihmiskohtaloista. Pelit on kirjoitettu niin tosissaan, että keijujen ja velhojen läsnäolo scifi-dystopiassa alkaa tuntua ihan uskottavalta.
Kuten Cyberpunk 2077, myös Shadowrun-trilogia pohjautuu vanhaan pöytäroolipeliin. Cyberpunkin ensimmäinen painos ilmestyi 1988, ja sen inspiroima Shadowrun vuotta myöhemmin. Jos fantasiaelementtejä ei lasketa, pelien miljöö ja tunnelma ovat lähes identtiset. Kumpi sitten on parempi? Se on kuin vertailisi Stallonea ja Schwarzeneggeria. Molemmat ovat parempia.
Trilogian jokainen osa kertoo oman tarinansa, joten ne voi pelata vapaassa järjestyksessä. Shadowrun Returns on lineaarinen sarja tehtäviä öisessä Seattlessa. Se on pelinä hyvä, mutta kovin pieni ja simppeli. Berliinin anarkistikaupunkiin sijoittuva Dragonfall tarjoaa enemmän sivutehtäviä ja vapautta, ottaen varovaisen askeleen Baldur's Gaten suuntaan. Hong Kong on sarjan isoin ja tunnelmallisin peli, mutta sen proosan paljous voi olla monille liikaa. Parhaan tasapainon tarinan ja taistelun määrässä saavuttaa Dragonfall. Jos aikoo pelata vain yhtä Shadowrun-peliä, suosittelen perus pelaajille Dragonfallia, mutta lukemisen ja fiilistelyn ystäville Hong Kongia.
Pelien maailmat ovat melko rajattuja, mutta tehtävien kirjo rikas. Jokainen varjorundi on oma kiinnostava minitarinansa. Sivutehtävien sisältäkin löytyy sivutehtäviä, ja ratkaisutapoja riittää. Monet esteet voi ohittaa hakkeroimalla Matrixiin tai jopa puhumalla. Shadowrunin pihvi on kuitenkin X-COM -tyylinen taistelu, joka toimii mainiosti. Hahmoja ohjataan vuoro kerrallaan strategisiin asetelmiin ammuskelemaan tulisuojien takaa tai piirittämään vastustajia. Munkki voi hyökätä mukiloimaan vihollisia läheltä, samalla kun katusamurai ampuu haulikolla nurkan takaa, dekkeri hakkeroi vihollisten dronet näitä vastaan ja taikuri heittää tulipallon. Taistelu on jännittävää, vaikeaa ja hauskaa kuin mikä.
Pelit eivät selitä sääntöjä tarpeeksi, joten varsinkin hahmoa luodessa kannattaa turvautua internetin apuun. Muuten voi huomata tuntien päästä tehneensä hahmostaan tumpelon. Vaatimaton budjetti näkyy myös lievänä rosoituutena ja satunnaisina bugeina. Ongelmia ei kannata kavahtaa, jos Shadowrunin maailma muuten kiinnostaa. Tulen aina muistamaan Seattlen synkkyyden, Berliinin rähjäisyyden ja Hong Kongin värikkäät valot. Ennen kaikkea muistan rinnallani taistelleet shadowrunnerit, eli ainoan oikean perheeni. Feuerschwinge vieköön, Shadowrun-trilogia saattaa olla paras cyberpunk-roolipelikokemus ainakin vielä neljän viikon ajan.
