Jumalaista prinssi Zagreusta harmittaa. Hän on syntyjään vankina kreikkalaisen mytologian tuonelassa eli Haadeksessa, eikä isäukko Herra Haades päästä lähtemään. Vapauden kaipuussa Zagreus pakenee kuoleman valtakunnan labyrintteihin, päämääränään korkeammat maailmat. Valitettavasti labyrintit kuhisevat hirviöitä, jotka tappavat hänet yhä uudestaan. Kuollessaan hän palaa Haadeksen Taloon, eli niin sanotusti painuu hiiteen. Jokaisella pakoyrityksellä labyrintti muuttaa muotoaan, mutta sankarimme myös vahvistuu.
Hades on yksi kauneimmista roguelite-peleistä, mitä olen nähnyt. Tuonelan labyrintti on piirretty kuin hieno sarjakuva, ja sen värikylläisyys lämmittää silmiä. Nettivideot eivät tee oikeutta viivojen terävyydelle ja pienille, kimaltaville yksityiskohdille. Kreikkalaisia säveliä sähkökitaroin tulkitseva musiikki saa varpaat sykkyrälle. Supergiant Games on ladannut Darren Korbin säveltämän soundtrackin kokonaisuudessaan ilmaiseen kuunteluun, joten kiitos heille siitä.
Haadeksen Talossa asuu toinen toistaan hauskempia otuksia, demoneita ja jumalia. Hahmojen persoonat paistavat ilmeistä ja ääninäyttelystä. Joka kuoleman jälkeen heillä tuntuu riittävän uutta sanottavaa, ja heidän henkilökohtaiset tarinansa etenevät rundi rundilta. Zagreus itse on cooli mutta kiltti, ja kaiken kaikkiaan pidettävä hahmo. Hänen suhteensa muihin hahmoihin kehittyy heille puhumalla, tai lahjomalla heitä nektarilla, ja näin avautuu myös uusia voimia ja kykyjä. Nauhoitettua dialogia ja tarinatapahtumia on uskomaton määrä. Hahmoilla on tapana esimerkiksi kommentoida edellistä kuolemaani, kantamaani asetta, tai jopa sitä, kun Early Accessin aikana olin muutaman kuukauden pelaamatta peliä.
Tukikohtana toimiva Haadeksen Talo tuo mieleen Henkien Kätkemä -elokuvan ihmeellisen kylpylän. Pakoyritysten välissä siellä muuttuu aina jotain, mikä auttaa pitämään mielenkiintoa yllä. Talo tuntuu lämpimältä kodilta, jonne mielellään palaa moikkaamaan kavereita. Kodin ulkopuolella odottavat labyrintit, helvetit ja taivaat sen sijaan huokuvat uhkaavaa kauneutta. Tunnelma ja tuotantoarvot ovat korkealla, mutta valitettavasti itse peliloopin hauskuus ei yllä samoihin sfääreihin.
Taistelu viihdyttää aluksi
Hadeksessa ei koe tutkimusmatkailun iloa, sillä labyrintit koostuvat vain taisteluareenasta toisensa perään. Kun huoneesta pyyhkii hirviöt pois, voi valita 2-3 ovesta, jotka johtavat uusille areenoille. Oviin maalatut ikonit kertovat, minkä tyyppiseen palkintoon se johtaa. Näin kehityksen suuntaa voi jonkin verran ohjata. Useimpien ovien takana odottaa hirviölauman lisäksi yksi Olympuksen jumalista, joka antaa persoonansa mukaisen siunauksen, eli käytännössä uuden power-upin. Esimerkiksi viinin jumala Dionysoksen lahjat keskittyvät vihollisten hidastamiseen ja myrkyttämiseen krapulalla. Ylijumala Zeus eli Iso Z siunaa hyökkäykset sähköllä. Metsästyksen jumalatar Artemis tehostaa kriittisiä osumia, ja niin edespäin.
Kaiken koristelun alla taistelu on hyvinkin yksinkertaista. Hyökkäyksiä väistellään syöksähtelemällä, ja viuhahtelun lomassa koitetaan ehtiä suunnata vihollisiin lyöntejä tai ammuksia. Mättö tuntuu usein kohellukselta, mutta ehkä vetreämmän keskushermoston omaavat pelaajat löytävät melskeestä taktista syvyyttä. Viholliset kestävät paljon vahinkoa, ja usein huomasin painavani ohjaimen nappeja täysillä, aivan kuin se auttaisi Zagreusta lyömään kovempaa. Missään vaiheessa en tuntenut olevani mörssi tuhon kylväjä, vaan ylämäkeen luisteleva puurtaja. Taistelu jaksoi silti alussa viihdyttää, koska se on niin kaunista katseltavaa.
Parhaissa roguelike-peleissä tietää, että peli on mahdollista päästä läpi jo ensimmäisellä yrityksellä, niin epätodennäköistä kuin se onkin. Hadeksessa se tuntuu mahdottomalta, kunnes on grindannut tarpeeksi. Samoja vihollisia joutuu mukiloimaan yhä uudestaan, ja joka pakoyritys vie hiukan pidemmälle vain siksi, että hahmo on voimistunut. Sama pelilooppi toimii mainiosti peleissä kuten Rogue Legacy ja Dead Cells, koska niiden pysyvät upgradet mahdollistavat paljon erilaisia pelityylejä. Hades on aina melko samanlaista mäiskintää, vaikka lukuisia aseita ja kykyjä miten sekoittaisi.
Sisyphuksen kirous
Tappelun monotoniaa katkotaan satunnaisilla elementeillä ja kohtaamisilla. Esimerkiksi haastealttarit manaavat esiin joukon mörköjä, joista saa sitä paremman palkinnon, mitä nopeammin ne pieksää. Kaaosportaalien takaa saa siunauksia, jotka samaan aikaan rampauttavat ja vahvistavat. Joissain huoneissa tapaa ystävällisiä hahmoja, jotka lahjovat tai ovat lahjottavissa, ja välillä löytyy Tuonelan joki, jonka rannalla itse Lautturi myy varusteita. Peli tarjoaa bosseja ja biomeja vain kourallisen, mikä tuntuu oudolta, sillä kaikkea muuta sälää ja lisuketta on enemmän kuin laki sallii.
Pysyviä upgradeja löytyy paljon. Niitä avatakseen labyrinteista kerätään messevät määrät eri aarretyyppejä: Titaanin verta, pimeyden kristalleja, jalokiviä, voimaomenoita, kentaurin sydämiä, nektaria, Lautturin kolikoita, Cthonisia avaimia, Daedaluksen vasaroita… Tässähän ihan hengästyy. Onnea sen muistamiseen, mihin mitäkin niistä käytetään.
Supergiant Gamesilla on hyvä tekemisen meininki ja pelaajia arvostava asenne. Hades on malliesimerkki siitä, miten Early Access hoidetaan kunnialla. Kehityksen käänteistä tiedotettiin aktiivisesti, ja versio 1.0. oli kaikkea sitä, mitä luvattiin. Tykkäsin Hadeksesta paljon, kunnes en enää tykännytkään. Korintin myyttinen kuningas Sisyphus on tuomittu vierittämään isoa kiveä mäkeä ylös uudestaan ja uudestaan, ikuisesti vailla lepoa. Lähellä huippua kivi aina vieriikin alas. Samaistun Sisyphukseen.
Olen kuullut Hadesta kutsuttavan jopa kaikkien aikojen parhaaksi toiminta-rogueliteksi. Humpuukia! Tuotantoarvoiltaan se voi sitä ollakin, mutta mekaniikoiltaan hauskempia genren pelejä ilmestyy melkein joka viikko. Kaiken kaikkiaan Hades jätti minut ristiriitaisiin tunnelmiin. Tulen muistelemaan peliä lämmöllä, mutta onneksi sen pelaamista ei tarvitse enää jatkaa.
