Tintin Match (iOS)
Hieman yllättävää on se, miksi pelimediaa lähestytään freemium-pelin tiimoilta ja etenkin kun genre on niinkin, sanotaanko, vakiitunut kuin match 3. Bejeweledin ja Puzzle Questin raivaamalla tiellä ovat kulkeneet niin Candy Crush kuin Homescapes ja arviolta miljoona muuta. Tintin Matct 3 kuuluu lisenssipeleihin, joiden alla on ainakin yksi mieleen jäänyt peli, Frozen Free Fall. Markkina on niin saturoitunut, että vertailua ei voi tehdä, koska jollain todennäköisyydellä jostain Ron Jeremyltä, Laitilan vihannestukulta ja Levolacilta on saattanut tulla match 3. Mene ja tiedä.
Match 3 on siis yksinkertaistettuna sitä, että kun vaihtaa kahden timantin, karkin tai minkä lie paikkaa niin että vierekkäin on kolme saman väristä esinettä, ne ”menevät brrr”. Pääidea siis on se, että joku asia ”menee brrr”, pelisessiot kestävät niin kauan kuin kestää käydä kakalla ja pelin palkintomekaniikat ovat jossain Skinnerin laatikon ja Pavlovin koiran välissä. Ja tietty sitten kun harmittaa, käytetään rahaa ja tämä tekniikka toimii parhaiten nimenomaan niihin joilla se itsehillintä ei muutenkaan täysin pelaa. Joka on tietysti vähän sääli.
Pelin arvosteluissa oli kehuttu sitä, miten antaumuksella on pureuduttu Tintin-kirjojen tarinalliseen antiin, ja asia on epäilemättä näin. Ajanvietteenä toimivan puzzlen tarinallisen viitekehyksen rakentaminen lienee yksi palkitsevinta antia data-analytiikan jälkeen. Peli on ehdottomasti keskitasoa Match 3-maailmassa. Kelpaa, mutta ei nouse. Metapeliä on muutamalla tasolla, kuten asiaan kuuluu. Päivittäiset palkinnot, suoriutumispalkinnot mainitakseni.
Tämänkaltaisten pelien osalta data-analytiikka onkin erityinen mielenkiintoinen aihe. Se on ikäänkuin makrotason tarkastelua siitä mitä tapahtui Independence Day -elokuvan testinäytöksessä joskus ysärillä. Siinä kävi siis niin, että elokuvassa oli kaksi versiota. Toisessa räjäytettiin Eiffelin torni ja toisessa taas ei. Eiffelin tornin räjäyttäminen innosti yleisössä olevia barbaareja niin paljon, että vielä tänä päivänä miltei jokaisessa jättielokuvassa, ja erityisesti niissä pölhömmissä, tuhotaan jotain eurooppalaisia taideaarteita.
Se, että ihmisiä pidetään, ei niin korkeina kädellisinä kuin biologian kirja kullekin on aikanaan väittänyt, on hyvin turhauttavaa erityisesti silloin kun se on totta. Se, että ihmisiä voi ohjailla kuin hiiriä ja he nauttivat lähinnä jostain Pariisin räjäyttämisestä on niin ärsyttävää, että se herättää sisäisen bougien. Huomaan itsekin kuuntelevani fuusiojazzia lukiessani Vonnegutia ihan vaan siksi että voisin kasvattaa välimatkaa tähän barbariaan siemaillessani savuista gunpowder-teetä pikkusormi pystyssä. Lieneekö sama välimatkan kasvattamisen ilmiö syynä sille, miksi meillä on hipstereitä ja sille miksi Jantso Jokelin kirjoitti nälkävuoden mittaisen esseen siitä miten perseestä Rax on. Mene ja tiedä.
