Arvostelut, Pelit

Tarina, joka jättää hieman toivomisen varaa – arvostelussa The Casting of Frank Stone Kommentit pois päältä artikkelissa Tarina, joka jättää hieman toivomisen varaa – arvostelussa The Casting of Frank Stone

The Casting of Frank Stone sijoittuu 1980-luvun Cedar Hills -nimiseen kaupunkiin Oregonissa. Neljä nuorta elokuvantekijää haluavat kuvata kauhuelokuvan hylätyssä Steel Mill -terästehtaassa. Pelin on kehittänyt , tunnettu The Dark Pictures Anthology -sarjasta, Until Dawnista sekä The Quarrysta. The Casting of Frank Stone on seikkailu- ja selviytymiskauhupeli, joka yhdistää aikahypyt ja valintapohjaisen pelaamisen.

Ensituntuma pelistä

Pelin ensivaikutelma herättää jännitystä ja uteliaisuutta. Odotin paljon, sillä olen pelannut Supermassive Gamesin aiempia teoksia, ja niiden laatu asettaa riman korkealle. Pelin käynnistyessä en kohdannut teknisiä ongelmia, mikä lupaa hyvää. The Casting of Frank Stone vaikuttaa lupaavalta heti alusta alkaen.

Peli liikkuu paljon eri aikajanoilla – välillä olet 1980-luvulla ja seuraavaksi hypitään vuoteen 2024. Pelissä on Dead by Daylight -teemaisia nukkeja ja pieniä kerättäviä esineitä, jotka avaavat pelin lorea. Pelaajan tekemät valinnat vaikuttavat tarinan kulkuun, ja peli sisältää pieniä minipelejä, kuten skill checkejä ja quick time -eventtejä, jotka pitävät pelaajan hereillä.

Kontrollit

Pelasin peliä PlayStation 5 ohjaimella, ja liikkuminen tuntui sulavalta. Pelissä on kolme eri vaikeustasoa, joita voi vaihtaa milloin tahansa, mikä tekee pelaamisesta joustavaa. Peli ei ollut erityisen haastava, mutta päätökset, joita teet tarinan aikana, voivat muuttaa tapahtumien kulkua merkittävästi.

Grafiikat

Grafiikat ovat Supermassive Gamesin tyyliin erittäin laadukkaat ja realistiset. Hahmojen ilmeet, heijastukset ja varjot ovat huippuluokkaa, ja pienet yksityiskohdat, kuten esineet, joita voi tarkastella läheltä, tuovat lisää syvyyttä peliin. Visuaalinen ilme tukee hyvin pelin tunnelmaa ja kauhuelementtejä.

Audio

Pelin äänimaailma toimii mainiosti yhdessä grafiikan kanssa. Musiikissa on hauskoja viittauksia Dead by Daylight -universumiin, ja äänitehosteet lisäävät jännitystä pelin intensiivisissä kohtauksissa. Äänimaailma on yksi pelin vahvimmista puolista, ja se tukee hyvin pelin tunnelmaa.

Yhteenveto

The Casting of Frank Stone onnistuu jännittämään ja viihdyttämään, mutta sen tarina jättää hieman toivomisen varaa. Pelin kansikuva antoi odottaa enemmän fyysistä uhkaa hahmolta, joka kuitenkin esiintyy vain pelin alussa ja myöhemmin ainoastaan haamumaisena sieluna. Tarina keskittyy liikaa yhteen paikkaan ja tuntuu hajanaiselta. Frank Stone hahmona jää vaisuksi, vaikka hänen taustansa ja persoonansa herättävätkin kiinnostusta.

Pelin kesto on lyhyt verrattuna muihin Supermassive Gamesin peleihin, kuten The Quarry tai Until Dawn, jotta se tuntuisi enemmän Dark Pictures Anthology -sarjan kaltaiselta kokemukselta. Vaikka peli tarjoaa viittauksia Dead by Daylight -universumiin, se voi tuntua sekavalta niille, jotka eivät tunne taustatarinaa. Peli tarjoaa kuitenkin viihdettä faneille, ja sen visuaalisuus ja äänimaailma ovat vaikuttavia, vaikka tarinassa olisikin parantamisen varaa.

Arvostelu: Mallu Millie

The Casting of Franks Stone (PS5)

7 / 10
Hyvää Paljon Dead by Daylight -viittauksia. Kerättävät esineet ja johtolangat lisäävät pelattavuutta. Yli 200 mahdollista valintaa ja Deluxe Editionin mukana tuleva Cutting Room -tila. Hyvin toteutettu antagonisti ja vahva kytkös DBD-universumiin. Easter eggit ilahduttavat faneja, mutta eivät ole liian päällekäyviä. Huonoa Toiminta käynnistyy vasta puolivälin jälkeen, alkupuolella vain keskustellaan ja ratkotaan puzzleja. Ei niin pelottava kuin odotettiin. Neljän tunnin poistettu sisältö vaikuttaa pelin tunnelmaan negatiivisesti. Lopetus tuntuu äkilliseltä ja nojaa liikaa Dead by Daylight -tuntemukseen. Peli on lyhyt verrattuna muihin Supermassiven peleihin. Yhteenveto The Casting of Frank Stone tarjoaa mielenkiintoisen kokemuksen, mutta tuntuu keskeneräiseltä verrattuna Supermassiven aiempiin teoksiin. Dead by Daylight -faneille peli on silti tutustumisen arvoinen.

Kylmä avaruuskauhu, joka loistaa graafisesti – arvostelussa Directive 8020 Kommentit pois päältä artikkelissa Kylmä avaruuskauhu, joka loistaa graafisesti – arvostelussa Directive 8020

on Supermassive Gamesin uusin yritys viedä interaktiivinen kauhudraama syvälle avaruuden kylmyyteen. Peli julkaistiin 12.5.2026 ja jatkaa Dark Pictures -henkistä tarinankerrontaa, mutta toimii itsenäisenä kokonaisuutena, kuten muutkin sarjan pelit. Lähtökohta on kunnianhimoinen, missä kuolevaa Maata pakeneva siirtokunta-alus on matkalla kohti uutta kotiplaneettaa, kun viimeinen rutistus muuttuu painajaiseksi meteori-iskun jälkeen. Miehistö joutuu tilanteeseen, jossa selviytyminen, luottamus ja todellisuuden hajoaminen kietoutuvat yhteen.

Pelin ydin on tuttu Supermassive Gamesin aiemmista teoksista, jossa valintoihin perustuva tarinavetoisuus ja pienetkin päätökset voivat muuttaa hahmojen kohtaloita. Tällä kertaa mukaan on lisätty aiempaa enemmän pelimekaanista vapautta ja uusia järjestelmiä, mutta lopputulos ei ole täysin tasainen.

Ensituntuma – vahva alku, mutta tekniset ongelmat rikkovat immersion

Ensikosketus peliin on mielestäni lupaava. Pelissä tunnelma rakennetaan heti alussa onnistuneesti ja avaruusaluksen ahdas, kylmä ympäristö luo painostavan fiiliksen. Supermassive Gamesin vahvuus, elokuvamainen kerronta on heti nähtävissä. Vaikka pelin alku on toiminnallinen ja koukuttava, tämä muuttuu nopeasti keskusteluvetoiseksi ja hitaammin eteneväksi kauhuksi, mikä tekee pelin alkupuolesta jopa hieman epätasainen.

Kokemus ei ole täysin hiottu loppuun, kun peli kärsii myös pienistä, mutta ärsyttävistä teknisistä ongelmista. Jump scare -hetkien viiveet, satunnaiset animaatiobugit sekä esineiden outo fysiikka rikkovat tunnelmaa juuri silloin kun sen pitäisi olla vahvimmillaan. Toisaalta nämä ongelmat eivät täysin pilaa kokemusta, vaan muistuttavat ennemminkin siitä, että kyseessä on “hyvä mutta rosoinen” Supermassive-peli.

Pelin pituus yllättää positiivisesti. Kun aiemmat sarjan osat ovat pyörineet noin 4–5 tunnin haarukassa, Directive 8020 tarjoaa noin 7–8 tunnin kokemuksen, mikä antaa tarinalle enemmän tilaa hengittää.

Pelirakenne – valintojen paino kasvaa

Directive 8020 rakentuu vahvasti valintojen ja seurausten varaan, kuten sarjan aiemmatkin osat. Pelaajilla on käytössään kaksi pelityyliä: Survivor-tila, jossa jokainen päätös on lopullinen ja hahmon kuolema pysyvä. Explorer-tila puolestaan antaa mahdollisuuden käyttää aikajanan rewind-toimintoa ja korjata virheitä.

Explorer-tila tekee kokemuksesta huomattavasti helpomman ja antaa enemmän tilaa tarinan tutkimiselle, kun taas Survivor-tila tarjoaa aidomman jännityksen ja paineen tunteen.

Turning Points -järjestelmä, joka näyttää tarinan haarautumiset aikajanalla on hyvä lisä peliin. Tämän avulla pelaaja näkee konkreettisesti, miten päätökset vaikuttavat kokonaisuuteen.

Sen sijaan Robin Switch -järjestelmä on yksi ominaisuus, joka saa minulta ehkä eniten krittiikkiä. Vaikka idea ohjaimen kierrättämisestä kotisohvalla pelaajien välillä on hauska, käytännössä se tekee tästä vain sekavaa, kun ohjain voi vaihtua kesken tärkeän kohtauksen, mikä rikkoo immersion ja tekee kokemuksesta hajanaisen.

Pelattavuus ja kontrollit – toimivia ideoita, mutta kameratyöskentely rajoittaa

Pelattavuus rakentuu tutkimisen, kevyiden toimintaelementtien ja päätöksenteon varaan. Pelaajalla on käytössään skannauslaite, jolla voi paikantaa kohteita, laittaa viestiä muiden miehistön jäsenien kesken, tunnistaa uhkia ja avata reittejä. Skannerin avulla pelaaja hyödyntää hakkerointimekaniikkoja ja avaa lukittuja ovia pienen minipelin avulla tai etäohjaa järjestelmiä.

Tässä pelissä päätöksillä on selkeä vaikutus tarinaan. Miehistön väliset suhteet, kuten luottamus ja lojaalisuus, muuttuvat valintojen perusteella, ja hahmojen selviytyminen muokkaa tarinan kulkua merkittävästi. Tämä on edelleen yksi pelin vahvimmista elementeistä.

Kritiikkiä saa erityisesti kameraratkaisu. Kolmannen persoonan kuvakulma on liian lähellä hahmoa, mikä tekee etenkin hiiviskelyosuuksista hankalia ja pelaajan näkökenttä jää usein ahtaaksi sekä rajoittuneeksi. Peli vaihtaa ensimmäisen persoonan kuvakulmaan, esimerkiksi ahtaissa tuuletuskanavissa ja nämä hetket ovat selvästi onnistuneempia, sillä ne lisäävät jännitystä ja parantavat kontrollituntumaa.

Grafiikka – elokuvamainen, kylmä ja yksityiskohtainen


Visuaalisesti peli on selkeä harppaus eteenpäin Supermassiven aiempiin teoksiin verrattuna. Valaistus, metalliset pinnat, ympäristöjen yksityiskohdat ja avaruusaluksen klaustrofobinen rakenne luovat vahvan tunnelman, joka pelin suurin vahvuus.

Avaruusaluksen käytävät ovat ahtaita, metallisia ja jatkuvasti muuttuvan valaistuksen varassa. Sinertävän kylmät käytävät ja punaiset hälytysvalot pitävät tunnelman jatkuvasti painostavana. Pelin estetiikka ammentaa selvästi inspiraatiota elokuvista kuten Alien ja The Thing. Täydellinen tekninen suoritus ei kuitenkaan ole. Hahmoanimaatiot kärsivät ajoittain jäykkyydestä, ja “uncanny valley” -efekti rikkoo realismia. Myös huulisynkka ei aina pysy täysin mukana hahmojen dialogissa.

Äänimaailma – hiljaisuus toimii, mutta dialogi horjuu

Äänimaailma on yksi pelin onnistuneimmista osa-alueista. Ambient-äänet, metallin narinat ja kaukaiset koneiden äänet rakentavat tehokkaan ja ahdistavan tunnelman.

Erityisen toimiva ratkaisu on musiikin vähäisyys pelin aikana. Hiljaisuus korostaa jännitystä ja tekee yksittäisistä äänistä merkittävämpiä. Kritiikkiäkin löytyy ja se kohdistuu tässä ääninäyttelyyn. Osa dialogista kuulostaa irralliselta tai liian mekaaniselta, ikään kuin repliikit olisi luettu ilman riittävää tunnetta tai kontekstia. Tämä heikentää pelatessa hetkittäin tarinan emotionaalista syvyyttä.

Yhteenveto – Hyvä mutta rosoinen

Directive 8020 on tunnelmaltaan vahva ja visuaalisesti vaikuttava selviytymiskauhupeli, joka tarjoaa kiinnostavan avaruusympäristön ja merkityksellisiä valintoja.

Sen suurimmat vahvuudet löytyvät tarinasta, valinnoista ja audiovisuaalisesta ilmeestä.
Peli kärsii samaan aikaan kuitenkin selkeistä ongelmista. Se onnistuu luomaan mieleenpainuvan kokemuksen, mutta tekniset ongelmat ja pelillistä rytmiä rikkovat ominaisuudet haittaavat pelaamista.
Kokonaisarviona peli jää kiinnostavaksi mutta epätasaiseksi kokemukseksi. Se ei nouse sarjan parhaiden osien tasolle, mutta tarjoaa silti vahvan tunnelmapohjaisen kauhuelämyksen niille, jotka arvostavat tarinavetoista selviytymistä enemmän kuin hiottua pelimekaniikkaa.

7 / 10
Hyvää: + Vahva ja elokuvamainen tunnelma + Turning Points -järjestelmä toimii hyvin ja on selkeä + Valinnat vaikuttavat aidosti tarinaan + Grafiikka ja valaistus erinomaisia Huonoa: - Robin Switch -järjestelmä rikkoo rytmin ja sen ajoitus on huono - Kamera liian rajoittava ja liian usein lähellä hahmoa - Hiiviskelyosiot toistuvat - Teknisiä bugeja ja animaatio-ongelmia - Ääninäyttely epätasainen Yhteenveto: Directive 8020 on tunnelmaltaan vahva ja visuaalisesti vaikuttava selviytymiskauhupeli, joka tarjoaa kiinnostavan avaruusympäristön ja merkityksellisiä valintoja. Sen suurimmat vahvuudet löytyvät tarinasta, valinnoista ja audiovisuaalisesta ilmeestä. Peli kärsii samaan aikaan kuitenkin selkeistä ongelmista. Se onnistuu luomaan mieleenpainuvan kokemuksen, mutta tekniset ongelmat ja pelillistä rytmiä rikkovat ominaisuudet haittaavat pelaamista. Kokonaisarviona peli jää kiinnostavaksi mutta epätasaiseksi kokemukseksi. Se ei nouse sarjan parhaiden osien tasolle, mutta tarjoaa silti vahvan tunnelmapohjaisen kauhuelämyksen niille, jotka arvostavat tarinavetoista selviytymistä.

Ja sitten hän heräsi – Arvostelussa Little Nightmares 3 Kommentit pois päältä artikkelissa Ja sitten hän heräsi – Arvostelussa Little Nightmares 3

Little Nightmares III

jatkaa sarjan synkkää ja sadunomaista perintöä, joka on lumonnut pelaajia jo vuosia. Tällä kertaa ohjaimissa ei ole sarjan alkuperäinen , vaan kauhun mestareina tunnettu ja sen kyllä huomaa. Uusi osa näyttää upealta, mutta samalla tuntuu kuin joku olisi laittanut painajaisessa valot päälle. Tunnelma on tallella, mutta jännityksen sähkö on hiukan laimentunut.

Peli sukeltaa jälleen painajaismaiseen maailmaan, jossa lapsen hauraus ja pimeyden voimat käyvät jatkuvaa kamppailua. Pelin pääosassa seikkailevat kaksi pientä hahmoa, Low ja Alone, jotka yrittävät paeta surrealistisesta maailmasta nimeltä The Spiral, joka on täynnä vinksahtaneita ympäristöjä, salaperäisiä olentoja ja hiljaisia tarinoita epätoivosta.

Matka kulkee läpi synkkien, vinksahtaneiden ympäristöjen, joissa kaikki tuntuu olevan vinossa, seinät, huonekalut ja jopa todellisuuden säännöt. Peli näyttää upealta: valaistus ja äänimaailma rakentavat yhtä aikaa kauniin ja kammottavan kokonaisuuden, joka saa jokaisen nurkan tuntumaan elävältä (tai ainakin siltä, että se haluaa napata sinut).

Ensivaikutelma vaikuttaa jo siis lupaavalta, peli näyttää upealta ja tunnelma on kohdillaan.

Tällä kertaa peli panostaa erityisesti yhteistyöhön. Toista hahmoa ohjaa joko tekoäly tai oikea pelaaja, mikä tuo mukavaa vaihtelua sarjan perinteiseen yksinäiseen hiipimiseen. Vaikka Little Nightmares 3 tarjoaa mahdollisuuden pelata ystävän kanssa Friend Pass -toiminnon kautta (vain toisen tarvitessa pelin), sen verkkoyhteydet takkuavat pahasti. Monilla pelaajilla pelaajilla yhdistäminen on ollut turhauttavaa jatkuvien yhteys ongelmien takia, joihin ei ole löytynyt ratkaisuja. Yksin pelatessa tekoälyn ohjaama hahmo on liian tietoinen pelin tapahtumista ja se iski oiekin pahasti pakoon juostavissa kohdissa esiin, kun tekoäly kanssa pelaajasi ottaa varaslöhdön ennenkuin itse kerkeät tajuta, että tässä tuleekin jahtauskohta. Sama pätee piilottelu tilanteisiin eli tekoäly toverisi menee piiloihin ja jää kyykkimään ennen kun tilanne on edes alkanut, joten itse ei oikeastaan tarvitse tehdä mitään ja voit vain katsoa mitä tekoäly toverisi tekee.

Kun yhteys pätkii ja peli jumittaa, kauhu vaihtuu ärsytykseen – ehkä sekin on eräänlaista psykologista pelisuunnittelua.

Ohjattavuus :llä on pääosin sulavaa, mutta pikkutarkat liikkeet, kuten esineisiin tarttuminen – voivat olla turhauttavia. Kameran kääntely nopeutta täytyi säätää heti alkuun, jotta pelaaminen ei tuntuisi tahmealta. Graafisesti peli on erinomainen: valaistus, varjot ja groteskit ympäristöt tukevat täydellisesti sarjan ahdistavaa estetiikkaa. Myös äänimaailma on vahva, ympäristön kolahdukset ja vihollisten äänet onnistuvat nostamaan pulssia, vaikka musiikki jääkin hieman mitäänsanomattomaksi.

Kokonaisuutena Little Nightmares 3 on kaunis, painostava ja visuaalisesti taidokas, mutta sen kauhu jää yllättävän pintapuoliseksi. Pelin 5–7 tunnin pituus ja noin 40 euron hinta tuntuvat kovilta, kun uudelleenpeluuarvo on lähes olematon. Ainoat todelliset pelon hetket syntyvät vihollisten karmivista äänistä ja tiukoista pakojaksoista, joita kuitenkin toistetaan hieman liikaa.

Little Nightmares 3 on kuin taideteos, jota tekee mieli ihailla, mutta ei välttämättä kokea kahdesti. Se sopii sarjan faneille ja niille, jotka arvostavat synkkää tunnelmaa ja visuaalista ilotulitusta, mutta todellista painajaista siitä ei valitettavasti synny.

Arvostelu: Mallu Millie & Nova Kallio

5 / 10
Hyvää: + Upeasti toteutettu visuaalinen tyyli + Ahdistava äänimaailma ja vahva tunnelma + Yhteistyötila ystävän kanssa on hyvä idea Huonoa: - Friend Pass -yhteydet takkuavat pahasti - Liiallista kädestä pitoa ja heikko tekoäly - Lyhyt ja vähäarvoinen uudelleenpelattavuus - Hinta laatuun nähden korkea Yhteenveto: Little Nightmares 3 on upean synkkä ja visuaalisesti vaikuttava selviytymiskauhu, joka kärsii liiallisesta turvallisuudentunteesta. Yhteistyöidea on hyvä, mutta Friendpass takkuaa ja tekoäly vie liikaa tilaa pelaajalta. Pelin äänimaailma ja maailma ovat upeita, mutta noin 40 euron hinnalla 5–7 tunnin mittainen kokemus jää sisällöllisesti ohueksi. Kaunis painajainen, josta herää vähän liian aikaisin.