Arvostelut, Pelit

Gibbous: A Cthulhu Adventure on internet-ajan seikkailupeli Kommentit pois päältä artikkelissa Gibbous: A Cthulhu Adventure on internet-ajan seikkailupeli

Gibbous: A Cthulhu Adventure (PC)

5.5 / 10
Hyvää Gibbous tuntuu siltä miltä seikkailupelin kuuluu tuntua. Visuaalisesti peli on erittäin miellyttävä ja pulmat sopivat myös niille, joille genre ei tule aivan täysin uutena. Huonoa Tarina on sekava ja kiireessä liimatun oloinen, jotkut ääninäyttelijät huonontavat kokemusta, näkökulmasta riippuen pulmat ovat liian helppoja ja löysin pelistä enemmän kohtia jossa on joku joukkorahoittaja näkyvissä kuin hyviä vitsejä. Lyhyesti Gibbous: A Cthulhu Adventure on mukiinmenevä seikkailupeli, joka ei kuitenkaan yllä genren huippuvuosien tasolle.

Elämme yhä aikaa, jolloin Kickstarterin kaltaisten joukkorahoitusalustojen mahdollistamat intohimoprojektit tulevat julki. Klassisista seikkailupeleistä tunnetuin joukkorahoituksen mahdollistama lienee veteraani Ron Gilbertin ja Gary Winnickin Thimbleweed Park josta tuli heittämällä koko genren klassikko. Seikkailupelien fanit ovat intohimoista väkeä, joka houkuttelee uusia yrittäjiä pääasiassa alan veteraanien hallitsemaan genreen. Gibbous on sekoitus H.P. Lovecraftin mytologiasta tuttuja kosmisia hirviöitä ja populaarikulttuuriviittauksia viljelevää nykyhuumoria, jonka lisäksi siinä on puhuva kissa.

Kyynisempi voisi täyttää bingolappua asioista, jotka saavat jatkuvasti linjoilla aikaansa viettävän joukkorahoitusyleisön löysäämään kukkaronnyörejään. Sitä emme kuitenkaan tee, vaan keskitymme seikkailupelien kannalta kolmeen olennaisimpaan asiaan: Tarinaan, dialogiin ja siihen ovatko pelin pulmat nokkelia. Gibbous: A Adventuren tarina alkaa tarpeettoman ironisesti nimetyn laatikkoleukaisen yksityisetsivän eksyessä kirjastoon, jossa tavataan myös ärsyttävästi kimittävä kirjastonhoitajana toimiva nuoriherra. Valitettavasti kimitystä saa kuunnella pelin loppuun asti, sillä Buzz Kerwan -nimen saanut Guybrush -pastissi on pelin päähahmo. Tarinassa seikkaillaan välillä yksityisetsivän takissa, mutta useimmin ohjat ottaa Buzz Kerwan. Pelin lokaatiot vaihtelevat mukavasti Lovecraftilaisesta satamakaupungista Pariisiin ja Transilvaniaan. Näiden tapahtumapaikkojen ja tarinaosuuksien koherentissa yhteensovittamisessa on kautta pelin eräänlaista kömpelyyttä ja raskaskätisyyttä. Esimerkkinä tästä, pelin satama-alueelle on pelin alkuvaiheessa ilmeisen mahdotonta päästä taksilla ja portin läpi pääsemiseksi joutuu hajustamaan vaatteensa mädällä kalalla, mutta jostain syystä alueelle on eksynyt grilliruokaa popsiva turisti ilman sen kummempia selityksiä.

Tarinaltaan Gibbous vaikuttaa rungolta, jonka päälle on leimattu lukuisat ideapalavereissa koostetut ranskalaiset viivat tarralapuilla, ja jätetty siihen. Dialogi on ihan mukiinmenevää, mutta kärsii hieman liian kuluneista ja pitkästyttävistä hahmoista. Ääninäyttelijät ovat parhaimmillaan keskitasoa ja huonoimmillaan raivostuttavia. Pelin pulmat ovat monen genreä pidempään pelanneen makuun liian helppoja, mutta niiden ratkaiseminen tuo siitä huolimatta onnistumisen tunteen, eli siinä ei olla menty ihan metsään. Se missä taas on onnistuttu erinomaisesti, on pelin visuaalinen anti, musiikki käyttöliittymä ja pelattavuus. Peli on kutakuinkin niin käyttäjäystävällinen kuin genren peli vaan voi olla ja sen johdosta on erityisesti genren ystäville ihan kelpo ajanvietettä – jos ei muuten niin alennusmyynneistä ostettuna.

Lovecraftia väreissä: Color Out of Space yllättää uskollisuudellaan Kommentit pois päältä artikkelissa Lovecraftia väreissä: Color Out of Space yllättää uskollisuudellaan

Color Out of Space

8 / 10
Hyvää Uskollinen, mutta silti tekijänsä näköinen ja mdoernisoitu, audiovisuaalisesti kiinnostava tulkinta. Huonoa Huumori on makuasia eikä Nicolas Cage toimi kaikille. Kauhuelokuvan suurkuluttajalle voi tuntua kesyltä ja vanhanaikaiselta. Yleisesti Persoonallinen ja omituinen kauhuelokuva ja yksi parhaista elokuvallisista Lovecraft-tulkinnoista.

H. P. Lovecraftin tarinoita on yritetty vääntää elokuviksi useampaan otteeseen eikä aina niin ihailtavin tuloksin. Vanhahtavaa sanavarastoa viljelleen ihan kaikkea pelänneen aristokraattisen rasistin omalaatuinen kauhu, joka monesti pyrkii kuvailemaan sanoinkuvaamattomia ja inhimilliselle kokemukselle absoluuttisen vieraita asioita, ei taivu elokuvaksi järin helpolla. H. P. Lovecraft Historical Societyn 1920- ja 1930-lukujen ilmaisua jäljittelevät filmatisoinnit The Call of ja The Whisperer in Darkness ovat onnistuneimmasta päästä.

Nyt elokuvaversioinnin saanut () on Lovecraftin novellien parhaimmistoa ja äkkiseltään arvelisi, että se on erityisen mahdoton elokuvattava. Kertoohan se väristä, jollaista ei maapallolla ole eikä ihmissilmä aivan ymmärrä. Miten ihmeessä sen kertoisi uskottavasti elokuvan keinoin? Edellinen yritys vuodelta 2010 oli Huan Vun pienen budjetin , jossa Väriä lukuunottamatta kaikki on mustavalkoista.

kuvaa elokuvansa väreissä ja luonnollisestikin Väri on tällöin tuttu keskivertokatsojalle. (Silminnäkijäraportit toisenlaisista kokemuksista pyydetään lähettämään Miskatonicin yliopistoon.) Stanleyn ratkaisu Värin kuvaamiseksi on yllättävän toimiva: hän käyttää sopivasti aikaa kuvatakseen hyvinvoivaa luontoa ja sen rikkaita värejä, joista yksikään ei ole Väri. Koska absoluuttista vierautta ei voida saavuttaa, suhteellinen vieraus riittää – ja se toimii hyvin.

Muutoin tarina onkin yllättävän hyvin elokuvattavissa. Siinä missä monissa Lovecraftin tarinoissa kerrotaan mahdottomista geometrioista ja niin hirveistä, kaikkea todellisuudentajua ja luonnonlakeja uhmaavista olennoista, että ihmisen järki ei sitä kestä, kauhu tällä kertaa syntyy pitkälti siitä, miten Väri vaikuttaa luontoon ja siellä eläviin ihmisiin. Sen tekemät tuhot ovat helpommin havaittavissa ja ymmärrettävissä.

Perheen tytär Lavinia sekä kertoja ja hydrologi Ward Phillips.

Lovecraft kun pelkäsi koko lailla kaikkea kuviteltavissa ja kuvittelemattomissa olevaa, hänen tarinoissaan on rasistisia elementtejä epämiellyttävän paljon. Hänelle ihmiskunnan vahvin tunne oli pelko ja erityisesti tuntemattoman pelko. Richard Stanleyn tulkinta välttää roolituksellaan ja modernisoinnillaan Lovecraftin rasismin, eikä kyse muutenkaan ole tällä kertaa tuntemattoman pelosta kuin selittämättömyyden pelosta. Väri on uhkaava ja pelottava, mutta ei samalla tavalla kuin tuntemattomat ihmiset, vaan kuten sellaiset asiat kuin syöpä. Se vastustaa elämää ja onnea ja käsitystä maailman reiluudesta.

Stanleyn tulkinta tarinasta on yhtä aikaa sekä modernisoitu että yllättävän uskollinen alkuteokselle. Vaikka Lovecraftin melko abstraktin kerronnan sijasta nyt seurataankin viisihenkistä perhettä lemmikkeineen ja alpakoineen, elokuva onnistuu silti säilyttämään – ainakin Lovecraft-fanille – tarinan salaperäisyyden ja kiehtovuuden. Elävät henkilöhahmot tekevät kosmisesta kauhusta henkilökohtaista tavalla ja onnistuu jopa välttämään sentimentaalisen hötön. Tarinan tuominen nykyaikaan on muutenkin erinomainen ratkaisu, joka osoittaa parhaan kosmisen kauhun toimivan aikakaudesta riippumatta.

Modernisoinnin lisäksi Stanleyn tulkinnasta maistuu kasari-trash. Joissakin näyissä kuultaa kasarihenkinen design, joka ei onneksi ikinä valu liian eksplisiittisen goren puolelle vaan pysyy sopivan vihjailevana ja siksi sopivana Lovecraft-tarinoinnille. Huumoriakin viljellään siellä täällä, yleensä vielä onnistuneesti; asianharrastajille on myös muutamia kivoja yksityiskohtia bongattaviksi. Stanley selkeästi tuntee Lovecraftinsa.

Ja cageilee. Cagen raget jakavat mielipiteitä yleensäkin ja tässä leffassa myös. Hahmon omituisuudet tulevat vähän puskista, mutta niin tulevat kaikki muutkin kummallisuudet. Sikäli tietty epäloogisuus kuuluu asiaan. Cageraget myös muuttavat elokuvan tunnelmaa ja onkin makuasia, onko kyse tunnelman rikkomisesta vai keventämisestä. Itse en kauhusta elokuvana aina niin välitä, joten pienet irrottelut sopivat omaan kokemukseeni passelisti, ja näistä kevennyksistä palataan mallikkaasti tylympiin tunnelmiin.

Kauhun suurkuluttajalle voi olla aika kesy, jopa tietyllä tapaa vanhanaikainen. Ei se myöskään millään mittapuulla ole mestariteos, muttei se yritä ollakaan. Sikäli kuin Stanleyn tavoitteena on ollut tehdä sekä hänen itsensä näköinen tulkinta että uskollinen versiointi vaikeasti filmattavasta tarinasta, hän onnistuu erinomaisesti. Väri viihdyttää ja kammottaa, ja satunnaisesta kasarigoresta huolimatta se on silti ensisijaisesti outo ja arvoituksellinen kauhutarina. Pelkän ulkokohtaisen toistamisen sijasta Stanley tavoittaa alkuteoksen hengen yllättävän hyvin ja mikä tärkeintä – hän onnistuu ilmaisemaan elokuvallisin keinoin sitä, mitä Lovecraft teki sanoin.

Tähdet eivät ehkä ole täydellisesti, mutta kerrankin ne ovat oikein.

Tulossa 2020: värisyttävä Dead Static Drive Kommentit pois päältä artikkelissa Tulossa 2020: värisyttävä Dead Static Drive

Grand Theft Cthulhuksi itseään kuvaileva peli australialaiselta Fanclubilta värisyttää puntteja ennakkoon kuin graboidi, hiekkamato tai itse (hyvä on, Chthonian, mutta jopa Cthulhu on helpompi kirjoittaa ja varmasti tunnetumpi).

Pelaaja jytää 80-lukulainen ameriikanrauta alla pitkin Route 666:tta, kun maailma alkaa sortua. Luvassa on isometristä selviytymistaistelua ihastuttavalla graafisella tyylillä ja ainakin teaser-video lupaa sielua hyytävää soundtrackia.

Yksinpeliksi luvatusta pelistä ei sen kummemmin vielä tietoja ole saatavilla. Steam-sivu lupailee lohdutonta selviytymistaistelua, jossa tarkoitus on saada jäljellä olevasta ajasta mahdollisimman paljon irti. Pelin omat sivut puolestaan kertovat, että päähenkilöä kuitenkin odottelisi perhe, joka vähän niin kuin kaipaisi hahmoa kotiin.

Oli luvassa mitä vain, täksi vuodeksi lupailtu peli syöksähti oitis allekirjoittaneen wishlistille pelkästään tyylinsä takia. Tsekkaa teaseri alta, tsekkaa pelin kotisivut ja valmistaudu, öh, rumblaamaan.